Vienan-tuntija Kianto


 
 
 


 
 
 

Lisää tietoa 
Vienan Karjalasta 
löydät osoitteesta
www.juminkeko.fi/viena
 
 
 


 
 
 
 


Pistooli kädessä Vienan puolesta!
 
 

 


 
 

 
 
 


 
 


 
 
 
 
 
 


Ilmari Kiannon Vienan-
Karjalaa käsitteleviä teoksia
voi  tiedustella kirjastoista kaukolainana:

Vienan virroilta, Karjalan kankahilta 

Vienan kansan kohtalo

Vienan neitsyt

Suomi suureksi, Viena 
vapaaksi

Vienan puolesta

Nuoren miehen kädestä

Talviretkiä Pohjolassa

Poro-kirja 

Vienan Karjala, Kalevalan 
kehto

Ilmari Kiannon Vienan 
Karjala (tämän koosteen Kiannon Viena-teoksista ja retkistä on toimittanut Raija-Liisa Kansi/Kianto)
 

 

 


 
 

Vienan Karjalan nykyinen sukupolvi ei välttämättä edes tiedä missä isovanhempien kuvailema kotikylä on sijainnut. Siperiasta, Komista, Arkangelista ja muista evakuointipaikois
ta (lue:  karkotuspaikoista) hengissä selvinneet ja kotiseudulleen palaamaan yrittäneet alkuperäiset asukkaat ovat huvenneet kovin vähiin, ja pehmeästi solahteleva  karjalan kieli on enää huivipäisten mummojen varassa. Kansa ei tunne omaa menneisyyttään kauan sitten menetetyn kodin muistoa pitemmälle. Suomalaisten tietoja heidän sotaa edeltäneistä oloistaan he kummeksuen ja kiinnostuneina ja toisinaan epäuskoisinakin kuuntelevat - jos nimittäin kuulla saavat. 

Vienalaisten enemmistö ei ole koskaan kuullut puhuttavankaan Ilmari Kiannosta saati muista Vienassa jo aikaisemmin käyneistä kareliaaneista. Ilmari Kiannon Viena-aiheisia teoksia on jossakin määrin pyritty toimittamaan Vienan-Karjalan kirjastoihin, mutta tehokkaampaa tiedon levittämistä tarvittaisiin! Voitaisiin kääntää joitakin Kiannon Viena-teoksia venäjän kielelle!  Jo vuonna 1978 venäjäksi käännetty Punainen viiva  voisi myös hyvin soveltua nykyisten vienankarjalaisten luettavaksi, jos se vain tuotaisiin heidän ulottuvilleen. 

 


 


 
 
 

  •  

Ilmari Kianto 
oli suuri Vienan-tuntija

Suomussalmen ja Kuusamon rajantakaisella Vienan Karjalalla, heimokansan maalla, oli valtava merkitys Ilmari Kiannolle nuorukaisiästä alkaen. Sinne hän teki peräti 50 vuoden ajan lukemattomia retkiä taivaltaen tiettömän erämaan polkuja kylästä kylään, soudattaen itseään pitkiä vesireittejä aina Vienanmerelle saakka, yöpyen taloissa, merkiten muistiin sanastoa, tapoja, ihmisten mielipiteitä maan hallinnosta jne. Talvisin hän porhalsi rajan lähikyliin komealla porolla ja värikkäällä pulkalla, tiu’ut helisten, erikoisissa pukineissa ja sai monta tuttua ja ystävää. 

Pitempiä retkiä Vienaan Kianto teki toistakymmentä. Ensimmäiset olivat puhtaasti tutustumismatkoja. Hänelle tuli tutuksi koko Viena Akonlahdesta pohjoiseen ja Kantalahdesta etelään Vienan Kemiä myöten. Myöhemmät retket tapahtuivat kiihkeän isänmaallisen veljeskansa-innostuksen vallassa, osin Suur-Suomi-haaveen lumoissa. Kianto halusi vapauttaa veljeskansan Venäjän ikeen alta. Hän tahtoi taistella tuon häviävän kansansirpaleen itsenäistymisen puolesta enemmän kuin sen liittämiseksi Suomen yhteyteen, sillä hän pelkäsi, että kehittyneempi Suomi turmelisi Vienan kansan moraalin, jos liitos tapahtuisi. 

Vuonna 1918 Ilmari Kianto osallistui eversti Malmin joukoissa Vienan vapautusretkeen ja toimi siellä eräänlaisena agitaattorina ja juhlapuhujana, koska tunsi sekä kielen että ihmiset. Kiannon suureksi pettymykseksi vienalaiset eivät kuitenkaan halunneet sen enempää itsenäistyä kuin liittyä Suomeenkaan. He olivat tottuneet ja alistuneet venäläisten herruuteen.

Kianto kirjoitti ihailemastaan Vienan-Karjalasta peräti seitsemän teosta, lukemattomia lyhyempiä kirjoitelmia ja runoja – sivumäärä nousee reippaasti kolmannelle tuhannelle. Varhaisimpia kertomuksia julkaistiin Pohjois-Pohjalaisen osakunnan vihkosissa sekä kokoelmassa Nuoren miehen kädestä (1904). Tyylillisesti ja kerronnaltaan korkeatasoisin on matkakirja Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915), joka on kirjailijan parhaisiin teoksiin luettava. Se kertoo pitkästä ja tarkoin suunnitellusta jalkapatikkamatkasta heinäkuussa 1914 Suomussalmelta Kuusamon kautta Vienan- eli Valkean meren rantaan, mistä höyrylaivan oli määrä viedä kuuluisaan Solovetskin luostariin. Syttyi ensimmäisen maailmansota eikä laiva lähtenytkään. Matkalainen joutui kävelemään takaisin Suomussalmelle. 

Matkakirjaa paatoksellisempia ja osin Suur-Suomi-aatteen elähdyttämiä ovat romaanit Vienan kansan kohtalo (1917) ja Vienan neitsyt (1920), Vienan vapautusretkiin liittyvät matkakuvaus Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918) ja julistekirjanen Vienan puolesta – Kauko-Karjalan ikivanhan moraalin säilyttämiseksi, kenttäpuheita (1919). Lukuisat lehdissä julkaistut Viena-aiheiset runot lietsoivat Karjalan vapautusta Venäjän vallan ikeestä. Heino Kasken säveltämän Vienan kansallislaulun Ilmari Kianto kirjoitti vuonna 1906. 

Vihtori Laurila kirjoitti vuonna 1944 Kianto-tutkielmassaan:
”Vienan Karjala kansallispoliittisena kokonaisuutena on varsinaisesti Ilmari Kiannon kirjallinen löydös. - Ei suinkaan niin, etteivät viime vuosisadan [1800-luvun] runonkerääjät olisi nostaneet sitä yleiseen tietouteen laulun maana. – Mutta Ilmari Kianto on ensimmäinen suomalainen kaunokirjailija, jolle tsaarinvallan viimeisten vuosikymmenien Viena on nähty ja lämpimästi ajateltu todellisuus. Vienan karjalaisten kovan kohtalon tulkitsijana ja heidän puolestaan Suomen heimoveljille puhuvana aatteen miehenä Kianto nousee aiheittensa suurpiirteisyyden ja tyylinsä puolesta huomattavasti toisten aikalaisten yläpuolelle...”

Vasta viime vuosikymmeninä, kun poliittisen pannan uhka on poistunut rajantakaisen naapurin oloja kuvaavien tekstien tulkinnoista, on tultu ymmärtämään, ettei ole olemassa kovin monia vienankarjalaisen kansan elinoloista kertovia teoksia tuolta ajalta ja että Kiannon kuvaukset ovatkin arvokasta ja ainutlaatuista historiaa. On kieltämättä surullista  nykypäivänä vaeltaa Vienaa Kiannon jalanjäljissä ja todeta suuret muutokset: neuvostososialistisesti ”perspektiivittömien” kylien hävitys, täydellinen tuho vielä niinkin myöhään kuin 1950-luvulla, on jättänyt vain ruohottuneita kivijalkoja -  ei aina niitäkään - ennen niin elinvoimaisten karjalaiskylien sijoille. 

Ilmari Kiannolta jäi Vienaan paljon ystäviä - tuo erikoisella tavalla pukeutunut salskea suomalainen oli jo Suomussalmen laajassa korpipitäjässä liikkuessaan oppinut seurustelemaan todellisten kansanihmisten kanssa ja kasvanut heidän henkensä ja tapojensa ymmärtämiseen. Joku hengissä säilynyt vienalaisvanhus voi vielä kertoa kuulleensa äidiltään, kuinka Kianto vei poropulkassa 16-vuotiaan Kristiinan Ponkalahden kylästä Turjanlinnaansa kotiapulaiseksi, tai että hänen porollaan oli kauniisti kilisevät tiu’ut, ”tshillit”, tai että hän osasi keskustella venäjäksi pelättyjen ja usein vihattujenkin ”uratniekkojen”, pappien ja muiden virkamiesten kanssa, joita karjalankielinen kansa ei lainkaan ymmärtänyt eivätkä nämä puolestaan ymmärtäneet kansaa. Paljon autenttista tietoa tästäkin epäkohdasta Kianto muistiin merkitsi. Suotta ei häntä ole mainittu Suomussalmen kareliaaniksi.

Kun Vienan ja Suomen raja sitten 20-luvulla sulkeutui ja pakolaisia tulvi Suomen puolelle, Kianto, Karjalan Heimosoturiliiton jäsen, yhä jatkoi aktiivista Vienan kansan kannustamista osallistumalla juhlapuhujana lukuisiin karjalaisten heimojuhliin eri puolella Suomea ja pitämällä heimojuhlia vienankarjalaisine häämenoineen omassa Turjanlinnassaan. 

Turjanlinna, vuonna 1912 Kiantajärven syrjäiselle rannalle rakennettu ”korpipalatsi”, oli kirjailijalle rakkain paikka maailmassa. Se sijaitsi tavallaan Vienan veräjällä, 60 kilometriä Vienan rajasta. Siellä Kianto valjasti ajoporonsa lähteäkseen pitkille Vienan retkille, siellä hän pakkasi reppunsa kesäisille vaellusmatkoille Vienan saloille. Siellä hän innostuneena kirjoitti heimokansastaan matkakirjoja, romaaneja, runoja ja teräviä kannanottoja lehtiin. Sinne hän keräsi matkoiltaan monenmoista kapinetta tuohitorvesta praasnikka-poalikkaan, vienalaisen runonlaulajan pahkasauvasta tietäjän karhukeihääseen. Siellä oli hänellä ainutlaatuinen kirjasto ja suuret kokoelmat matkoillaan ottamiaan valokuvia, oli myös Juri Repinin maalaamia tauluja ja Leo Tolstoin kirjeitä - kaikki nämä tuhoutuivat kun suomalaiset talvisodassa kirkonkylänsä ohella polttivat myös Turjanlinnan. 

Elleivät Ilmari Kiannon lukuisat ”tempaukset” niin kirjallisuudessa, aatteen maailmassa kuin omassa yksityiselämässään olisi suuren yleisön tiedossa ja ellei Kiannon elämänkaari olisi ehtinyt lähennellä vuosisataa – hän kuoli 1970  lähes 96-vuotiaana – hänet olisi ehkä voitu kirjata historian lehdille nimenomaan Vienan vapauden puolestataistelijana. Sellaisena hänet muistava sukupolvi on nyt jo suurimmaksi osaksi siirtynyt ”tuonilmaisiin”. 

Ilmari Kiannon, lämpimän Vienan ystävän,  laaja Vienaa käsittelevä tuotanto ansaitsisi tulla uudelleen päivänvaloon niin historiallisena dokumenttina kuin kansatieteellisenä tutkimuksenakin. Se on kadotettujen arvojen ja aatteiden historiaa. 
 

Kiannon tuotantoon

Takaisin pääsivulle