Andrej Blatnik


     

    Andrej Blatnik (s. Ljubljanassa 1963) aloitti punkryhmän basistina, kunnes hän julkaisi 20-vuotiaana ensimmäisen novellikokoelmansa, joka herätti heti suurta huomiota. Hän kertoo arkisia tarinoita, jotka liikkuvat kauhun ja komedian välimaastossa. Tämä on luonteenomaista kaikille hänen teoksilleen, kuten romaaneille Plamenice in solze (Soihtuja ja kyyneliä, 1987), Tao ljubezni (Rakkauden Tao, 1997, ilm. englanniksi nimellä Closer to Love) ja  novellikokoelmille Menjave ko¾ (Nahanluontia, 1990, ilm. englanniksi nimellä Skinswaps) sekä Pre¹eren-palkitulle novellikokoelmalle Zakon ¾elje (Tahdon laki, 2000). Blatnik on yksi tunnetuimmista ja käännetyimmistä slovenialaisista kertojista. Joitakin hänen novelleistaan on myös filmattu.


    Andrei Blatnikin kotisivu

    Novelli Noran kasvot



     
     

    Noran kasvot

     

     

    Kesällä 1904 James Joyce matkusti vaimonsa Noran kanssa Triesteen, josta
    hän oli saanut opettajanviran. He nousivat junasta liian aikaisin ja viettivät
      yönsä puistossa vastapäätä Ljubljanan rautatieasemaa.


    Katselen miestä kun hän kyselee. Pää painettuna lippuluukulle. Toisella puolella oleva hahmo, epäselvä ja tunnistamaton, historian sivuhenkilö, pudistaa päätään. Melkein kysymysmerkiksi koukistunut mies on ärtynyt. Hän paukuttaa pöytää luukun edessä. Jostakin kuvan reunojen ulkopuolelta kuuluu junan puksutus. Mies osoittaa siihen suuntaan. Hahmo luukun takana pudistaa yhä päätään. Ei, olen pahoillani, herra, teille ei ole junaa; tämä, tämä kenties.
         Miehen taakse muodostuu jono, joka ei liiku minnekään. Kaikki odottavat päästäkseen omalle matkalleen, jokainen odottaa voidakseen sanoa sanottavansa, mutta miksi tuo melkein käsittämätöntä kieltä puhuva mies viivyttää meitä? Tuosta miehestä tuossa tulee opettaja, nauran mielessäni koska tunnen tämän tarinan. Vierähtää kokonainen ikuisuus mutta ihmiset arvailevat yhä, mihin hänellä pitäisi panna pilkku ja mihin puolipiste; itse hän ei koskaan sano sitä selvästi, hän vain kiertelee ja kaartelee ja väistelee. Oikeastaan ei ole mikään ihme että hänen junansa ehtii lähteä eikä lainkaan yllättävää, että hän nousee siitä liian aikaisin. Mikä ettei, tällainen tarina on aivan mahdollinen.
         Nyt mies seisoo liioitellun ryhdikkäästi. Huomaan, että hän haluaa osoittaa itselleen ja maailmalle olevansa tilanteen herra. Ja tietävänsä, missä on ja mitä tekee täällä. Vain iho paljastaa hänet. Miehen läpikuultava, kalpea iho, joka hädin tuskin kestää luuston aiheuttamaa pingotusta, kertoo että hän tulee toisesta maailmasta. Sellaisesta, jossa emakot syövät omat porsaansa. Juuri siksi hän lähti pois. Ettei häntäkin syötäisi, ja on nyt täällä. Kaupungissa, jonka nimeä hän ei tiedä. Kaupungissa, jossa hänellä ei ole mitään tekemistä. Ja josta voi poistua vasta aamulla, mutta seuraavaan aamuun on ikuisuus.
         Mies kumartuu matkalaukulla istuvan naisen puoleen. Nuoren naisen, joka katsoo häntä niin kuin vaimo aviomiestä jonka haluaa pitää koko elämänsä ja myös seuraavan hetken ajan. (Aivan, juuri näin voitaisiin kirjoittaa romaanissa, jonka tämä mies jättäisi taatusti lukematta.) Mies osoittaa lippuluukkua ja heilauttaa äkäisesti kättään. Nainen pudistaa päätään huulet vähän mutrussa. Mies osoittaa ovea, viittoilee ulos. Nainen kääntyy katsomaan taakseen mutta ei kokonaan, vain puoliksi. Sitten katse kääntyy taas mieheen. Nainen nyökkää, ja mies tarttuu matkalaukkuun ja lähtee kävelemään ovelle.
         Tiedän: nyt, juuri nyt hän tekee päätöksen. Ellei hän seuraa miestä, astun esiin. Selitän hänelle, mistä on kyse. Jos niin tapahtuu, mies menköön matkoihinsa mutta naisen täytyy jäädä. Hän ei tule enää takaisin, kun on jo ulkona, ihmisten ulottumattomissa, annan hänen joutua mukaan katutappeluun tai jotain sellaista. Mitään ei ole helpompi kuvata kuin veitsen terän välähdystä vähän ennen kuin se nirhaisee kylkiluuta. Se olisi hänen mieleensä. Mikäli hän voisi itse valita tai uneksia kuolemansa, hän saattaisi valita tai uneksia juuri tuollaisen kuoleman. Se olisi helppoa. Hän pitelisi tiukasti kiinni veitsestä, jota ei osaa edes käyttää. Mikä olisi sen helpompaa. Olen tehnyt sillä tavalla ennenkin.
         Nainen kuitenkin nousee ylös, lähtee miehen perään. Ei, tämä ei nyt menekään niin kuin olin ajatellut. Täytyy keksiä jotain muuta. Jotain toisenlaista.
         Mietin mitä tekisin seuraavaksi. Voisin tarjota vastaukset miehen kysymyksiin. Voisin antaa hänelle kaiken mitä hän haluaa. Uuden junan Triesteen ja muutaman minuutin aikaa, juuri sen verran kuin hän itse haluaa että ehtii helposti kävellä kiskojen yli laiturille. Toisen paikan. Toisen ajan. Paleotsooisen. Maailmansodan. Rauhallisen teehetken. Mitä tahansa. Tarvitaan vain pari näppäilyä pikku laitteella, jota kuljetan mukanani. Muutama oikea yhdistelmä näytöllä, ja kaikki on mahdollista. Nestemäisten kiteiden sykkeestä syntyy uusia maailmoja. Sellaisiakin, joissa tuo nuori mies tuntee olevansa kuin kotonaan.
         En osaa päättää. Vilkaisen sivuilleni, ikään kuin ympäristö tarjoaisi ratkaisun. Mutta kaikki on aivan kuin ennenkin, ei ole paljon nähtävää. Ehkä tämä puoli kuvasta on tarkoituksella suunniteltu antamaan sellainen vaikutelma, että se pakottaa lähtemään pois. Kuvitelkaapa, että uloskäynti olisi upein asia mikä maailmassa on. Kuka edes haluaisi käyttää sitä? Kun taas tällaisesta paikasta on apua niillekin, jotka epäröivät. Se saa heidät ymmärtämään, että heidän on parempi lähteä.
         Olen ollut täällä monta kertaa. Katselen. Ajattelen paikkoja, joissa voisin käydä. Jonakin päivänä. Valmistaudun. Harjoittelen paljon. Laitteellani. Ostan kaikki uudet ohjelmat. Koska ne vaihtuvat koko ajan, oletan että maailmakin muuttuu. Täällä sitä ei voi havaita. Täällä on aina ruohoa (ja se on aina vihreää), muutama pieni penkki, sitten kadun kaistale ja hyörinä sen toisella puolella. En milloinkaan katsele kadun yli. Se toisi liikaa mieleen lähtemisen. Luulen, että tuolla puolella ihmiset lähtevät koska eivät yksinkertaisesti löydä tietä takaisin. Ehkä sitä ei ole olemassa.
         Mietin, mahtaako mies odottaa. Odottakoon, sanon itselleni. Joka sekunti tapahtuu miljoonia pieniä, huomaamattomia asioita. Maailmat syntyvät, planeetat luhistuvat. Ja paljon, äärettömän paljon muuta.
         Katselen naista. Mies luo hänet haluamansa kuvan kaltaiseksi. Kirjoittaa hänelle, millaisia alusvaatteita hänen pitää ostaa. Kyllä se toimii, se onnistuu. Tuo tarina toteutuu. Paremmin kuin minun. Tarkemmin, epämääräisemmin.
         Tiedän, että kun tuo nuorimies tulevaisuudessa puhuu omasta elämästään, ei hän mainitse sanaakaan tästä yöstä. Eikä minusta. Eikä kaupungista, jonka jalkakäytävällä me kumpikin seisomme kuunnellen sen vaimeaa hälyä. Vaikka hänen sanoihinsa sisältyy - liioittelematta - koko maailma. Ymmärrän, että sellaiset muistiinmerkinnät saisivat tämän nyt hämärän verhoaman ja siis täysin mielikuvituksen armoilla olevan kaupungin muuttumaan joksikin todelliseksi, mutta niin kuin hyvin tiedämme todellisuus on kuvitelmiamme paljon haluttomampi taipumaan tahtomme lakeihin.
         Minun tarinani päättyy, voimani ovat ehtyneet, täytyy lopettaa. Ajattelin lopettaa jo aikaisemmin mutta minusta tuntui siltä, että on pakko kertoa loppuun saakka. Lähden ulos kaduille enää öisin. Päivällä niillä on liian vaarallista, päivällä ne nukkuvat eivätkä paljasta sen paremmin sieluaan kuin sydämensä sykettä. Yöllä taas jalkakäytävien ja katujen kylmän päällysteen alla pulppuaa kuuma magma, joka joskus – kun ei ketään ole lähellä –purskahtaa asfaltissa olevan huokosen läpi nuolaistakseen kasvojani. Hetkeksi, vain hetkeksi, ja sitten kaikki on taas samalla tavalla kuin ennen. Pidän tästä kaupungista enkä halua lähteä täältä, vaikka väitetään että on olemassa muitakin, muutamat jopa lähempänä kuin olen kuvitellut.
         Tiedän, ettei tämä tarina voi jatkua pitempään. Olen elänyt tuolla alhaalla, pintakerroksen alla, ja tiedän: likavesi on lakannut virtaamasta pois. Se seisoo paikallaan. Kaupunki vain kasvaa ja ruokkii itseään jätteillään. Ja lähtee jonakin päivänä omille teilleen.
         Mitä vielä kertoisin? Joskus, joskus minusta tuntuu, että näen Noran kasvot näyteikkunoiden silikoninukkien keskellä. Juoksen lähemmäksi, mutta kaikkihan tietävät että kasvot muuttuvat kuin hologrammikuva – se mitä näkee riippuu siitä mistä katsoo. Enkä enää ikinä löydä uudestaan paikkaa, josta olin nähnyt Noran kasvot. Silloin painan huuleni ikkunaruutuun ja maistan vielä pitkään neonsateen jäljet.

    © Kari Klemelä
    Sloveeninkielinen alkuteksti Norin obraz sisältyy novellikokoelmaan Zakon ¾elje (Tahdon laki, 2000).
     


Sloveeninkielinen kirjallisuus: Andrej Blatnik © 2003 Kari Klemelä