Rikotun ruukun muisto säilyy


"Meistä ei ole edes alaviitteeksi", toteaa slovenialainen Ale¹ Debeljak kokoelmassa Kaupunki ja lapsi, jonka hän julkaisi 1995 usean vuoden hiljaisuuden jälkeen ja joka kesällä ilmestyi suomeksi Nihil Interitin kustantamana. Moni muukin jugoslavialainen kirjailija joutui miettimään kirjailijantehtäväänsä, kun maa hajosi ja ajettiin sotiin. Nyt he ovat viiden valtion kansalaisia (tai emigrantteja), ja Jugoslavian nimikin on kadonnut kartalta.

Nyt monet asiat yhdistävät heitä jälleen, vaikka toiset epäilemättä erottavat vielä pitkään. Jotkut julkaisivat huhtikuussa 2001 slovenialaisessa Sodobnost-lehdessä pitkästä aikaa yhdessä otsikolla "Kirjailijat rauhan puolesta". Evald Flisarin toimittama erikoisnumero - jonka ohella ilmestyi lehden normaali numero - oli ensimmäinen yritys koota yhteen kirjailijat koko entisen Jugoslavian alueelta. 384-sivuisessa (!) monikielisessä julkaisussa oli mukana 37 kirjailijaa Sloveniasta Makedoniaan.
 
Vuonna 1918 perustettua Jugoslaviaa on usein sanottu keinotekoiseksi valtioksi. Osittain se olikin mutta ei niin paljon, ettei siinä olisi ollut jotain hyvääkin. Ale¹ Debeljak sanoo laajassa esseessään Epäjumalien tuho - muistoja kadotetusta Jugoslaviasta (Parnasso 4/1998) monien jääneen kaipaamaan kulttuurin monimuotoisuutta ja sen tarjoamia rikkaita elämyksiä - sitä että sloveeni saattoi matkustaa Makedoniaan ja kuvitella olevansa ulkomailla, tai päinvastoin. Poliittista järjestelmää kukaan ei kaipaa. Jugoslavia mahdollisti erilaisten kansojen yhteiselämän mutta myös peitti keskinäiset jännitykset. Eräs ristiriita oli mukana alusta asti: serbien valtapyrkimykset. Rakennelma alkoi purkautua koossapitävän voiman, Titon, kuoltua 1980.
 
Tito katkaisi yhteydet Staliniin 1948. Kirjallisuudessa luovuttiin sosialistisesta realismista 1953. Yksipuoluevallan aikana kulttuurilehdet ja kirjat olivat ainoa foorumi polemiikille ja demokratiavaatimuksille. Kirjallisuus onnistui jonkin verran pehmentämään viranomaisten valtaa. Mielipidevaino ei ollut yhtä totaalista kuin muissa sosialistimaissa. Toma¾ ©alamun vangittiin 1966 lyhyeksi aikaa hänen julkaistuaan omakustanteena radikaalin kokoelmansa Pokeri, jonka jälkeen Slovenian runous ei enää ollut entisensä. Monet suositut kirjailijat kätkivät salaisia viestejä teksteihinsä, ja lukijoiden piti osata avata koodit. 
 
Jugoslaviassa kirjoitettiin laadukasta, yksilöllistä kirjallisuutta, joka meillä kuitenkin on lähes tuntematonta - koko 1900-luvulla ilmestyi arviolta vain parikymmentä suomennosta. Yksi ensimmäisistä, ellei ensimmäinen, oli slovenialaisen Ivan Cankarin romaani Martin Katshur (1907), jonka ilmestyminen oli epäilemättä slavisti J. J. Mikkolan ja hänen kirjailijapuolisonsa Maila Talvion ansiota. "Jugoslavialaisista" teoksista harva tietää, ovatko ne kroaattien, sloveenien vai jonkun muun kirjoittamia. Meillähän venäläisyys on yhtä kuin slaavilaisuus ja slaavilaisuus yhtä kuin kaihoa. Muiden slaavien kirjallisuutta (ehkä t¹ekkejä ja puolalaisia lukuun ottamatta) tuskin tunnemme, mutta ei ollut mahdollista tutustuakaan, niin kauan kuin oli olemassa tunnettu neuvostokirjallisuuden kiintiö.

Ennen serbit puhuivat serbiaa ja kroaatit kroatiaa, kunnes 1950-luvun alussa Novi Sadissa "luotiin" kompromissina serbokroaatin kieli. Kun se 1990-luvulla jakaantui jälleen ja entistä useammaksi kieleksi (kroatia, serbia, bosnia ja ehkä montenegrokin), kyse ei ollut uudesta ilmiöstä, mutta nyt syyt olivat poliittiset. Näissä kielissä (tai "kielissä") on eroja mutta ne myös muistuttavat paljon toisiaan. Vain sloveeni ja makedonia poikkevat muista selvästi. Kaikki tässä lehdessä olevat runot olen suomentanut alkukielistä.

Jugoslaviassa kirjailijan itsensäkin oli joskus vaikea tietää, mihin kirjallisuuteen kuului. Nobel-kirjailija Ivo Andriæ voidaan lukea yhtä hyvin kroatialaiseen, serbialaiseen kuin bosnialais-hertsegovinalaiseen. 1970-luvulla Bosnia-Hertsegovinan kirjailijat joutuivat valitsemaan, halusivatko kuulua kroatialaiseen vai serbialaiseen kirjallisuuteen. Elleivät he suostuneet määrittämään itseään, heitä ei huolittu antologioihin. Myöhemmin kiisteltiin Bosnia-Hertsegovinan kirjallisuuden nimestä. Juuri ennen viime sotaa Sarajevossa julkaistiin kolme 1900-luvun runouden antologiaa: serbialainen, kroatialainen ja bosnialainen. Kriteerinä ei ollut kieli vaan kansallisuus, mikä karkotti kaikki ne, jotka kirjoittivat samalla kielellä mutta eivät katsoneet kuuluvansa mihinkään näistä kansallisuuksista. 

Jugoslavian hajoamisen syitä ei tässä ole tarpeen kerrata. Vuonna 1986 julkisuuteen vuotanut tiedeakatemian muistio kuitenkin täytyy mainita, koska sillä oli suuri vaikutus älymystön ja myös kirjailijoiden asenteisiin. Muistio oli Suur-Serbian ohjelmanjulistus. "Yhtäkkiä serbialaiset kirjailijat alkoivat nimittää albaaneja elukoiksi. Oli vaikea pitää heitä enää ystävinä", totesi eräs sloveenikirjailija käydessään Suomessa 1999. Sodan sytyttyä myös kirjailijat valitsivat puolensa. Dobrica Æosiæin ympärille ryhmittyneet serbikirjailijat tukivat Slobodan Milo¹eviæiä. Bosnia-Hertsegovinassa Milo¹eviæin varamiehenä oli pahamaineinen runoilija Radovan Karad¾iæ

Dokumenttifilmeissä kirjailijat ampuvat Sarajevoa ja toisia kirjailijoita, usein tuttujaan, joiden joukossa oli myös serbikollegoja, jotka eivät olleet antautuneet kansallismieliseen hulluuteen. Joidenkin serbien on nähty pelaavan jalkapalloa ihmisen päällä. Sarajevon kansalliskirjaston tulipalo tuhosi kirjat tekijän kansallisuuteen, kieleen ja poliittisiin mielipiteisiin katsomatta. "Kun luen entisten kirjailijatuttavien teoksia, minun on vaikea uskoa heidän julistamaansa ihmisrakkauteen nähtyäni heidät ase kädessä", sanoo Josip Osti Sodobnostissa julkaistussa kirjoituksessaan, johon tämä esittely osittain perustuu. Solidaarisuus katosi kirjailijoidenkin väliltä, vaikka heiltä sitä viimeksi oli osattu odottaa. Poikkeuksia oli, kuten Slovenian PEN-klubin puheenjohtajan Boris A. Novakin* organisoima keräys Sarajevon hyväksi. 
 
Suhteet kiristyivät kirjailijoiden ja entisten ystävien lisäksi myös kirjailijaliittojen kesken. Enää ei ilmestynyt käännöksiä muissa tasavalloissa asuvien teoksista, eikä se johtunut yksin lehtien ja kustantamojen taloudellisista ongelmista. Kirjapainot lakkasivat lähettämästä vapaakappaleita yliopistokirjastoille. Kirjastoista poistettiin Jugoslavian muiden kansojen kielillä kirjoitetut kirjat. Perinteisiä kirjailijakokouksia, joita ennen oli ollut ympäri Jugoslaviaa, ei enää järjestetty muualla kuin Sloveniassa (tai ne muuttuivat merkityksettömiksi), jossa vuodesta 1986 pidetty Vilenican kokous kutsui myös kollegoja sodan keskeltä, siinä aina onnistumatta, koska uudet rajat olivat nousseet esteeksi. Alkuaan jugoslavialaisen älymystön kriittiseksi keskustelufoorumiksi perustettu tapaaminen on laajentunut yhdeksi Keski-Euroopan merkittävimmistä kirjailijatapaamisista.

Monet kirjailijat lähtivät maanpakoon tai muuttivat Jugoslavian valtiosta toiseen. Miljenko Jergoviæ siirtyi Sarajevosta Zagrebiin. Josip Osti muutti Sarajevosta Ljubljanaan ja vaihtoi lopulta äidinkielensä. Sloveniassa asuu nykyisin myös serbialainen Ana Ristoviæ. Osa on palannut kotiseudulleen, kuten kroatialainen Vojo ©indoliæ, joka muutti vuosia Yhdysvalloissa asuttuaan ensin Triesteen, sitten Slovenian puolelle Koperiin ja vihdoin Dubrovnikiin, kunnostettuaan pommitusten vaurioittaman kotitalonsa. 

Slovenian houkutuksen selittää paitsi sukukieli myös se, että maa selvisi Jugoslavian hajoamisesta helpoimmalla: sota kesti kymmenen päivää, kuolleita oli alle sata. Slovenia on vauras, monipuolinen ja avoin keskieurooppalainen valtio (se ei kuulu Balkanille!). Vaikka Sloveniassa kirjailijan ja kirjallisuuden asema on tällä hetkellä ex-Jugoslavian maista turvatuin, kirjallisuus joutuu tulemaan entistä enemmän toimeen omillaan. Silti ongelmat ovat suhteellisen pieniä verrattuna sodan seurausten ja talousvaikeuksien kanssa kamppaileviin veljesmaihin, joilla saattaa lisäksi olla kiusana vanhan hallinnon byrokratia ja ummehtuneet henkilösuhteet. Sloveniassa erilaisten kirjallisuus- ja kulttuurilehtien ja -tilaisuuksien määrä on häkellyttävä. Kirjoja kaksimiljoonaisessa maassa ilmestyy vuosittain noin 4000 nimikettä, niistä runokokoelmia 100-200. Kirjallisuuslehtiä ilmestyy toistakymmentä, ja niiden vuotuinen sivumäärä ylittää 10000. Helmikuun alussa vietetään kansallisrunoilija France Pre¹erenin muistoviikkoa. Myös kirjan ja ruusun päivä kestää kokonaisen viikon. Näiden lisäksi Ljubljanassa pidetään marraskuussa kirjamessut.

Sloveeneja harmittaa, että koskaan ei enää julkaista Ivan Cankaria 100 000 kappaleen painoksena ja että painosten pienennyttyä hinnat ovat nousseet. Markkinat määräävät entistä enemmän, mitä kustannetaan. Samaa surraan varmaan muuallakin ex-Jugoslaviassa, ja tilanne on tuttu myös entisissä sosialistimaissa. Kirjailijan ja kirjallisuuden asema ovat muuttuneet. Ennen Jugoslavian hajoamista kirjailijat ensimmäisinä alkoivat perustaa puolueita ja olivat muiden kulttuuripiirien ohella osa muutosvoimaa. Itsenäistyneissä valtioissa he tuntevat jääneensä syrjään - kirjallisuuden yhteiskunnallinen voima on heikennyt. Lukijakuntakin on pienentynyt, vaikka lukeminen on vapautuneempaa. Suurten aatteiden sijasta kirjoitetaan elämän inhimillisistä ongelmista.

Vanhemmat kirjailijat haluaisivat elvyttää entisiä suhteita ja nuoret luoda uusia suhteita kollegoihinsa koko ex-Jugoslavian alueella. Kaikki haluavat tietää ja ymmärtää, millaisissa oloissa toiset elävät ja työskentelevät. Josip Osti kirjoitti 1992 eräässä runossaan: "Sarajevo säilyy - sittenkin kun sitä ei enää ole - samanlaisena kuin se oli: 'Rikotusta ruukusta ei enää koskaan saa sellaista kuin se oli, mutta muistojemme ruukkua ei voi mikään särkeä.'" 

© Kari Klemelä
 

* Boris A. Novakin mainio essee slovenialaisesta runoudesta on julkaistu Debeljakin runokokoelman Kaupunki ja lapsi liitteenä.
 



Jugoslavian kirjallisuus © 2002 Kari Klemelä