Vuoden 2004 Hollo-palkinto. Hollo-raadin (J. T. Laakso, Anto Leikola, Virve Pohjanpalo, Seppo Hyrkäs, Risto Varteva) perustelu:

    Kroatialainen kirjallisuudentutkija Predrag Matvejeviæ (s. 1932) on hyödyntänyt ehtymättömän uteliaisuutensa ja laajan tietämyksensä kirjaksi, jonka voi sanoa omalla tavallaan kattavan Välimeren pitkän historian. Tähän historiaan kuuluu lukuisia jo unohtuneita kieliä, joiden jäänteitä tosin on yhä löydettävissä monien esineiden ja paikkojen nimissä, jos niitä vain osaa etsiä. Tämä on vaatinut erityistä tarkkaavaisuutta ja syvällistä paneutumista myös kirjan suomentajalta.

    Välimeren breviaario on tätä ennen käännetty parillekymmenelle kielelle. Kirja ilmestyi alkuaan vuonna 1987 nimellä Mediteranski brevijar. Siitä on eri versioita; Kari Klemelä käytti 1991 julkaistua kroatiankielistä laitosta, mutta Matvejeviæin ehdotuksesta hän täsmensi suomennostaan siltä osin kuin muutoksia oli tehty vuoden 1992 ranskannokseen, vuonna 2000 julkaistuun sloveeninnokseen ja vielä vuonna 2002 julkaistuun uuteen kroatiankieliseen painokseen.

    Välimeren breviaario on kuin Matvejeviæin itsensä kokemaa historiaa, maantiedettä, merenkulkua ja muinaista arkea, joka kirjallisesta lumoavuudestaan huolimatta tukeutuu lujasti tunnettuihin tosiasioihin. Tehtävä on ollut suomentajalle erityisen haastava, koska kirjassa käytetään paljon monenkielisiä ilmaisuja. Sanasto on muutenkin hyvin laaja, koska menneinä aikoina oli paljon esineitä ja elämän tapoja, joita kuvaavat sanatkin ovat jo jääneet käytöstä. Voi tuntua mahdottomalta kuvata suomen kielellä sitä, millaisia sävyjä Välimeren hämärä voi eri tilanteissa saada tai miten Välimeren vaahto eroaa muiden merien vaahdosta, millaisia olivat muinaiset kalatorit tai miten kalastajat kiroilivat. Klemelä on osoittanut, että tämän kaiken kuvaaminen myös suomeksi ei sittenkään ole mahdotonta
     
     
     

    Suomentajan kiitospuhe Hollo-palkinnon luovutustilaisuudessa SKS:n talossa 7.4.2004
     

    Arvoisa raati, hyvät kutsuvieraat! Cijenjeni hrvatski uzvanici!

    Kroatialainen kirjailija Predrag Matvejeviæ kertoo Välimeren Breviaariossa tutustuneensa Aleksandriassa kelloseppään, joka yritti niukkojen tietojen pohjalta laatia luetteloa antiikin suurimman kirjaston kokoelmasta. Mies oli huolissaan siitä, että hänen äidinkielensä katalaani oli tuomittu katoamaan, ja yritti korvata menetyksen jollakin tavalla. Matvejeviæ tuntuu ihailevan näitä "kylähulluja", kuten hän heitä luonnehtii.

    Jonkinlainen kylähullu lienee myös kääntäjä, joka osittain luopuu turvatusta asemastaan isojen kustantamojen tietokirjallisuuden suomentajana, lähtee rinkka selässä kiertämään hajonnutta Jugoslaviaa oppiakseen uusia kieliä ja etsiäkseen meillä tuntematonta kaunokirjallisuutta ja ryhtyy sitten tarjoamaan sitä kustantajille ja lukijoille. 

    Näin kuitenkin tein seitsemän vuotta sitten. Päätin, että kääntäjäkin voi tallata tuttuja polkuja tai lähteä omille teilleen. Yksi lisäsyy oli, että olin valmistunut yleisestä kirjallisuustieteestä, mutta saanut usein käännettäväkseni ihan muuta. Todettuani, että koko 1900-luvulla meillä oli julkaistu vain parikymmentä käännöskirjaa Jugoslavian alueelta, jolla sentään asuu viisi kansaa ja 25 miljoonaa ihmistä, laadin luettelon kymmenestä kirjasta, jotka halusin kääntää ja julkaista. Niistä on nyt ilmestynyt viisi, kuudes tulee toukokuussa. Kolme on työn alla. Vain yhdeltä ei ole vielä tiedossa kirjaa, mutta kylläkin esseitä ja novelleja. 

    Tästä rohkaistuneena laadin viime vuonna uuden listan. Enää ei edes tarvitse tuntea itseään kylähulluksi, kun on saanut muutkin kiinnostumaan. Hollo-palkinto myönnetään ansiokkaasta käännöksestä ja merkittävästä kirjasta. Raadin entisenä jäsenenä uskaltaisin itse lisätä, että Breviaariossa on palkittu myös harvinainen kieli, meillä tuntematon kirjallisuusalue, pienkustantajan ennakkoluulottomuus, suomentajan jääräpäisyys, kaikkien avustajien kärsivällisyys ja lukijoiden halu etsiä jotain uutta. Eivät aivan merkityksettömiä seikkoja nekään.

    Pieniin kieliin - siis niihin kieliin, joista käännetään suomeksi jostain syystä vähän - minulla on samanlainen suhde kuin luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen: tunnen velvollisuudekseni olla mukana suojelemassa lajeja, jotka uhkaavat tukehtua isojen - tai yhden ison - paineessa. Viisaita ja viihdyttäviä ajatuksia osataan kirjoittaa pienilläkin kielillä, mutta ei niillä ole maailmanlaajuista levityskoneistoa tukenaan.

    Tohtorit Kaisa Koskinen ja Outi Paloposki totesivat hiljattain klassikoiden uudelleensuomentamista koskevassa keskustelussa: "Olisikin erinomainen asia, jos sen lisäksi, että tehdään uusia käännöksiä kaunokirjallisista klassikoista, taattaisiin sekä tietokirjallisuuden että uuden kirjallisuuden kääntäminen, myös muualta kuin anglosaksisista maista. Tarvitsevathan tulevatkin klassikot ne ensimmäiset käännöksensä!" Ja he jatkavat: "Meillä on vahva kääntäjäkunta", jonka työlle "tulisi taata edellytykset panostamalla monipuoliseen kirjallisuuden kustantamiseen."

    Myös radiossa ilmeteltiin hiljattain, kuinka paljon Italian kirjallisuudesta on yhä kääntämättä Nobel-palkittua Eugenio Montalea myöten. Tasavallan presidentti puolestaan toivoi helmikuussa Slovenian presidentin valtiovierailun yhteydessä lisää suomennoksia sloveenista, mikä luonnollisesti lämmitti minun sydäntäni aivan erityisesti.

    On esitetty epäilyksiä, ettei käännöskirjallisuus enää myy. Jospa kyse onkin samasta kuin tv-ohjelmien yksipuolistumisessa: yleisö turtuu, kun tarjolla on aina samanlaista tavaraa vain hiukan erilaisessa pakkauksessa. Kun sloveenista suomentamani Maja Novakin dekkari 1999 ilmestyi, ainakin kaiken lukeneet kriitikot olivat kiitollisia uuden dekkarimaan löytymisestä. Ehkä media saisi tavallisetkin lukijat kiinnostumaan toisenlaisesta kirjallisuudesta.

    Minulle itselleni ei mikään ole ollut palkitsevampaa kuin puuhailu tämmöisen tuiki tuntemattoman kirjallisuuden parissa. Se on jo ammatissa viihtymisen kannalta tärkeää, mutta samalla tulee edistäneeksi toisilleen vieraiden kansojen keskinäistä ymmärrystä. Kun joku tuntematon ottaa yhteyttä ja sanoo "Kiitos, kun olet kertonut, että tällaistakin kirjallisuutta on olemassa", se tuntuu parhaalta palkkiolta vaivannäöstä.

    Pienen kielen kääntäjä nimittäin joutuu usein uurastamaan osoittaakseen, että melko tuntematonta kirjailijaa kannattaa julkaista, ja usein vielä kääntämään tavallista pienempää korvausta vastaan. Käännös- ja kustannustuen sattumanvaraisuuteen tohtoritkin viittasivat. Myös kirjastoluokitus voi olla hyödyllinen kirjastossa ja kirjakaupassa, mutta suomentajan työn laadun ja vaikeuden mittarina petollinen, eivätkä menekkikirjan myyntiluvut ja kirjailijan maailmanmaine ole automaattisesti tae kääntäjän ansioista. Yksityisillä säätiöillä tuntuu olevan enemmän uskallusta tukea "valtavirrasta poikkeavan" kirjallisuuden kääntämistä, omalla työsarallani erityisesti Suomen Kulttuurirahastolla ja Wihurin rahastolla. Breviaario on saanut tukea suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista.

    Yksi unohdettu mutta olennainen ongelma ovat eläke- ja sotumaksut, jotka pienituloisenkin kääntäjä-yrittäjän pitäisi maksaa itse. Sloveniassa, BKT:n mukaan mitattuna Suomea köyhemmässä maassa, ne maksaa valtio.

    Kääntäjän on oltava nöyrä ongelmien edessä, suomensipa fiktiota tai faktaa. Välimeren breviaario on vankka tietokirja mutta samalla oiva esimerkki käännöstyöstä, jossa oli pidettävä yhtä aikaa mielessä sekä tieteelliset detaljit että tyyli. Lukijakaan ei voi ahmia Matvejeviæin teosta yhdellä rupeamalla. Se kannattaa pitää yöpöydällä ja lukea kuin oikeaa breviaariota (katolista rukouskirjaa), palanen kerrallaan, pohdiskellen ja maistellen.

    Kiitän lämpimästi minua suuresti ilahduttavasta tunnustuksesta! Lijepa hvala!

    Kari Klemelä



Kroatian kirjallisuus: Välimeren breviaario © 2004