Drago Janèar:

    Brioni

     
     

    Hämärtyvä nurmi on keinotekoinen, englantilainen nurmikko sopii tänne huonosti, sillä se vihertää vain keväällä ja kulottuu kesällä kuivaksi. Ja kaiken ylle lankeaa Hänen varjonsa, Hänen loputtoman itserakkautensa varjo, ja (kuten vieras epäilee) niin kauan kuin jäljellä on yksikin ihminen, joka ajattelee samalla tavalla - myös tyrannian varjo, joka levittäytyi suuren valtion ylle juuri täältä, Brionista.

    Vodnjanin kirkkoherra esittelee mieluusti vierailijoille Pyhän Blasiuksen kirkossa säilytettäviä "Istrian suurimpia aarteita", jotka kävijästä saattavat pikemminkin kuulua sen kummallisimpiin: Pyhän Barbaran jalkaa, Maria Egyptiläisen kieltä ja Pyhän Sebastianuksen jäännöksiä. Sebastianuksen jäännökset ovatkin varsin vaikuttavat: mädäntymätön pää sekä osa selkärankaa ja hartioita lihaksineen, jotka ovat säilyneet sen jälkeen, kun tältä pyhältä mieheltä revittiin roomalaisessa vankilassa pää irti ruumiista. 
         Kirkkoherran mielestä mikään tiede ei pysty selittämään, miksi ruumiit eivät ole mädänneet. Vierailija kysyy, onko olemassa kirjallisia lähteitä, jotka todistavat näiden himmeästi valaistussa kammiossa säilytettävien suurten ruumiinkappaleiden todella kuuluneen mainituille pyhimyksille. Hän jää ilman vastausta mutta saa myöhemmin tietää, että ennen Vodnjaniin joutumista pyhäinjäännökset ovat kuuluneet Grezler-nimiselle venetsialaiselle taidemaalarille. Tämä oli kätkenyt ne ranskalaisilta, jotka vuonna 1806 lakkauttivat Venetsian luostarit ja takavarikoivat kaikki niiden kirkot ja rakennukset valtiolle. 
         Vierailija ei kysy enempää. Mitä tekemistä kirjallisilla lähteillä ja tieteillä on täällä, ellei tiede pysty edes selittämään, miksi nämä lihankappaleet, lihakset ja luut eivät lahoa - lepääväthän sen edessä corpi sancti. Eiväthän pyhät ruumiit lahoa juuri siksi, että ne ovat pyhiä.
         Ihmeet jatkuvat Vodnjanista Brionia kohti johtavalla vanhalla maantiellä, jota pitkin kansa muinoin matkasi merelle pystyttäen sen varrelle kivisiä muistomerkkejään. Suurin ihme on luonto itse, Istria. Matkaopas kuvaa sitä samanlaisin valituin sanoin, joita vierailija voisi tunneryöpyn vallassa lausua jollekulle naiselle: se on harvinaisen kaunis niemimaa, jolle ovat ominaisia salaiset intohimot, se on vastakohtien maa, yhtä aikaa nöyrä ja ankara, hedelmällinen ja niukka, aurinkoinen ja pilvinen, hiljainen ja myrskyävä - aina yhtä salaperäisen houkutteleva ja vastustamaton. 
         Ei ihme, että tämä kauneus on vertauksen muodossa löytänyt tiensä myös merkilliseen legendaan. Luoja oli nimittäin tarkoittanut tämän maakaistaleen maalliseksi paratiisiksi. Mutta sitten Piru oli puuttunut asiaan ja vähän tärvellyt Jumalan luomusta, vaikka legenda ei kerrokaan täsmällisesti millä tavalla, kenties kivillä ja ohdakkeilla, pilvillä ja myrskyillä. 
         Hyvät enkelit olivat kuitenkin tehneet hänen yrityksensä tyhjäksi nostattamalla Pirun nenän edessä siniset aallot ja pelastaneet paratiisinkappaleen vanhan kehnon alhaisilta aikeilta. Näin olivat syntyneet Brionin saaret, tuo "enkelisaarten vihreä jalokivinauha, auringon kultaama ja puhtaansinisen, kapean merikaistaleen mantereesta erottama". 
         Ennen kuin vierailija saa nähdä paratiisin, hänelle esitellään vielä yksi ihme. Vodnjanin lähistöllä on muinaisten kristittyjen basilika, jossa tapahtuu ihmeparantumisia. Tässä maassa, jonka eteen Luoja näki niin paljon vaivaa ja jossa lepäävät kaikki lahoamattomat corpi sancti, uutinen ei hätkähdytä vierasta enää lainkaan.
         Meritie paratiisisaarille alkaa Fa¾anasta. Laiturin lähellä kököttää hylätty bunkkeri, jäänne ulkolinnoituksesta, turvallisuusketjusta, joka oli tarkoitettu vartioimaan Brionin entisen valtiaan rauhaa. Auto pitää jättää läheiseen autotallin, ja joskus täällä oli jopa autopesula, jossa puhdistettiin hänen mustat limusiininsa - ne, joista tarkoin valitut kävijät astuivat laivaan. Pienessä kojussa istuva poliisi nostaa luukkua, painaa Kroatian ¹akkiruutukuvion koristaman lakin päähänsä ja merkitsee muistiin vierailijoiden henkilötiedot. 
         Kerran lakissa oli tähti, tietää vierailija, onhan hän elänyt suurimman osan elämästään maassa, joka oli täynnä punatähtiä ja lippuja, ja hän tietää myös, että Fa¾ana on mannerlinnoitus, Kielletyn kaupungin portti, jonka läpi ei päässyt hiirikään ennen kuin se oli tarkastettu ja tiedot oli merkitty huolellisesti muistiin. Juuri Fa¾anassa asuivat turvamiehet ja se suuri palveluskunta, jonka tehtävä oli huolehtia paratiisisaarten satunnaisten asukkaiden mukavuudesta. Täällä oli vain valtion turvallisuuspalvelun, kerran niin maineikkaan UDBA:n työntekijöillä ja heidän perheillään lupa lomailla. Nyt Fa¾ana tai "checkpoint", kuten meidän päivinämme sanottaisiin, vaikuttaa hiukan nukkavierulta, ikävystyneeltä ja pitkästyneeltä, sillä sieltä puuttuvat entinen vilkkaus ja jännitys, huudot, käskyt, limusiinien ovien paukahdukset, saappaiden töminä ja todellisen tarkastuksen henki, vaikka siellä onkin vähän konspiratiivisuutta jäljellä jatkavuuden voimasta. 
     

    Jugoslavia petti unkarilaiset

    Entiset maineen päivät ovat vääjäämättä takana, corpus sanctum lepää kaukana Belgradissa mausoleumissaan, joka tunnetaan "Kukkaistalon" nimellä. Jonkin aikaa täällä kävi kerran vuodessa, elokuussa, hänen maanmiehensä Zagorjesta, ja aluksi vaikutti siltä että mies oli hänen haamunsa tai ainakin alter egonsa, koska hänkin käytti melkein samanlaista valkoista univormua ja hänenkin mukanaan matkusti seurue, johon kuului poliitikkoja, näyttelijöitä, valokuvaajia ja palvelusväkeä. 
         Pian kuitenkin selvisi, että kysymys oli vain kalpeasta jäljennöksestä. Täkäläiset huomasivat hyvin nopeasti, miten suuri ero oli Franjo Tudjmanin ja alkuperäisen Josip Broz Titon välillä.
         Legenda Luojan puuhista Brionissa on varmaankin saanut alkunsa vasta Titon tultua, ellei sitten jo Paul Kupelwieserin lähdettyä. Ennen itävaltalaista teollisuusmiestä Kupelwieseriä nimittäin ei ollut olemassa mitään "enkelisaaria eikä jalokivinauhaa" - oli vain pelkkää suota, hyttysiä ja malariaa. Luoja oli yhtä kuin Kupelwieser, sillä juuri hän antoi kuivattaa suot, istuttaa puistot ja pystyttää ensimmäiset hotellit, mutta sitten hänen itävaltalaiselle perintötilalleen asettunut kommunistinen monarkki antoi repiä viiniköynnökset ja kylvää englantilaisen nurmikon, jolla vielä tänäänkin juoksentelevat kesyt hirvilaumat. Tänne on yksinkertaisesti rakennettu keinotekoinen paratiisi. 
         Vierailija käyskentelee sosialistista realismia noudattavan ylellisyyden täyttämässä hotellissa, katselee huoneessaan imperiumin aikaisia puoluehuonekaluja, jotka voisivat yhtä hyvin kököttää kenen tahansa puoluesihteerin kansliassa, kylpyhuoneen suuria kömpelöitä ammeita ja vanhoja vesiputkia. Kun hän tilaa viiniä, kellarista kiikutetaan pölyttynyt pullo slovenialaista Merlot'ta. Viini on hapantunutta, pilaantunutta. Vilkaistessaan vuosilukua hän tajuaa, että pullo on ollut kellarissa jo niihin aikoihin, sillä se on vuosikertaa 1988, varastot ovat runsaat. 
         Mikäli hotellin henkilökunta suhtautuu harvinaisiin matkailijoihin poikkeuksellisen suopeasti, voi kävijä syntymäpäivänään odottamatta saada huoneeseensa suuren kukkakimpun. Kävellessään myöhemmin pitkillä, marmorin koristamilla käytävillä hän ajattelee puoluejohtoa, joka oleskeli täällä hovissaan, aivan lähellä Vangan saarella asunutta marsalkkaa, ja heidän vaimojaan ja lapsiaan sekä kaikkia hovijuonitteluja mutta myös keskeytyneitä puoluekokouksia, jotka saivat koko Jugoslavian vapisemaan, sillä juuri täällä katkaistiin monen poliitikon kaula, esimerkiksi Rankoviæin. 
         Täällä, kuten paljon myöhemmin paljastui, Nasseria neuvottiin hyökkäämään Israeliin, ja täällä käytiin salaisia neuvotteluja venäläisten, libyalaisten ja kuubalaisten kanssa. Marraskuun 2. päivänä 1956 Nikita Hru¹t¹ov nousi saareen hirvittävässä rajuilmassa. Miksi hän tuli? Kaikki kommunistijohtajat olivat luvanneet osallistua kommunisminvastaisen vallankumouksen kukistamiseen Budapestissä. Titoa lukuun ottamatta. Brionissa myös Tito ymmärsi sotilaallisen väliintulon välttämättömyyden. 
         Sitten Hru¹t¹ov lensi Moskovaan. Kaksi päivää myöhemmin, marraskuun 4. päivän aamuna, neuvostojoukot saartoivat Budapestin ja alkoivat ampua. Unkarilaiset aloittivat urhean vastarinnan, jonka verinen lopputulos tiedetään. Viimeinen näytös esitettiin Jugoslavian suurlähetystössä, johon kansannousun johtajat vetäytyivät siinä hyvässä uskossa, että ovat turvassa. Brionin sopimuksesta he eivät tienneet mitään. Jugoslavialaiset luovuttivat heidät venäläisten käsiin.
         Vierailija antaa kätensä liukua marmorilla ja miettii, että samalla tavalla ovat jotkut matkakirjailijat kuvanneet Kremlin käytäviä ja oikeastaan kaikkia itäisen imperiumin palatseja ja hotelleja. Hän ajattelee myös, että tämä marmori saattaa olla peräisin läheisestä Goli otokista, Alastomasta saaresta, sikäläisestä Mermer-yrityksestä, joka vei saaren marmoria jopa Italiaan. Tuntuisi taloudelliselta, että sillä olisi sisustettu myös Presidentin, Johtajan ja Sihteerin residenssi. 
     
     

    "Me olemme vuoria, te laaksoja"

    Ulkona on vihreitä niittyjä, peuroja, jäniksiä, riikinkukkoja, paratiisimaisia näkyjä. Kauriit tarkkailevat jokaista ohikulkijaa ja tulevat aivan lähelle - ne ovat yhtä kesyjä englantilaisella nurmellaan kuin siamialaiskissat tai valkoiset villakoirat. Hotellin takainen puisto on jo häpeämättä jätetty rikkaruohon ja piikkipensaiden haltuun. Pistävät, rumat kasvit katselevat mustasukkaisina ruusuja, joita yhä lahjoitetaan hienostuneesti vedellä pirskotettuina. 
         Vierailija ajattelee, että niinhän maailma on järjestetty: jotkut ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset. Ja kukapa muu olisi tiennyt sen paremmin kuin näiden saarien ja suuren valtion valtias, jonka mielilause oli: "Me olemme vuoria, te laaksoja!" Kasvillisuuden epätasa-arvoa katsellessa mieleen tulee eräs kirjailija, Miroslav Krle¾a, joka myös kävi usein täällä, ja hänen runonsa ajoilta, jolloin hän ei vielä kuulunut valtiaan seurueeseen: Kukkien kesken ei ole oikeutta, / sanoivat orvokit, / haiseva heinäratamo, kovakurkkuinen anis.
         Titon museo, johon hurskaat vierailijat astuvat mantereelta, on täynnä sitä Suurta historiaa, joka on tapahtunut täällä ja jota me olemme kaukana teollisuuskaupungeissa katselleet jossain tervanmustan puulattian koristamassa elokuvateatterissa, tuijottaen suurin pioneerinsilmin välkkyvää kangasta ja sillä vilistävien kuuluisien viikkokatsausten kimaltelevia näkyjä. 
         Täältä Hän löysi Vangan saaren, jossa hän alkoi valkoisen paitansa hihat käärittyinä raivata macchiapensaikkoa. Täällä tehtiin sitoutumattomien politiikkaa, tänne tulivat yhtä hyvin puoluepamput Ceauºescusta Hru¹t¹oviin ja keisarit ja diktaattorit Haile Selassiesta Nasseriin ja Gaddafiin kuin Liz Taylorin ja Richard Burtonin kaltaiset näyttelijät. Titon upeat asut, univormut, jotka kertovat Zagorjessa syntyneen bonvivantin ja Hochstaplerin (joksi häntä Belgradissa nykyään hiukan ilkeästi kutsutaan) mausta, miehen, joka Vladimir Dedijerin mukaan olisi halunnut tarjoilijaksi vain sen tähden, että nuoren Josip Brozin mielestä tarjoilijat olivat aina komeasti pukeutuneita. 
         Tarjoilijaa hänesta ei kuitenkaan tullut. Hänestä tuli työläisvaltion ja proletariaatin diktatuurivaltion keisari. Vierailija ei voi olla ajattelematta, että vain vähän matkan päässä täältä hänen kuuliaiset alamaisensa joutuivat louhimaan kiviä yhdessä uuden ajan historian kauheimmista gulageista samaan aikaan kun Hän itse otti aina uusissa univormuissaan vastaan ihmisiä ja paraateja, valokuvautti itseään ja sorvasi sievällä kromatulla sorvillaan, jotta "työläisten, talonpoikien ja rehellisen älymystön" valtio ei olisi unohtanut, kenen nimissä vallankumous oikeastaan oli tehty. 
         Valokuvat kertovat, kuinka hän pelasi ¹akkia Krle¾an ja Ribièièin kanssa ja poimi mandariineja, joita lahjoitettiin joka vuosi orvoille lapsille - niitä kuuluisia Titon mandariineja Vangan saaresta, niistähän me pioneerit olimme kuulleet koulussa paljon, ja vanhempamme olivat niistä liikuttuneita. 
         Nykypäivän vierailija ei voi muuta kuin kysyä, tuliko Hän itse milloinkaan ajatelleeksi, iltahämärässä Vangan saaressa tai kuulun Galeb-laivan halkoessa aaltoja Goli otokin ja Grgur-saarella olleen naisten keskitysleirin ohi, tuliko hän kumartuessaan kaiteen yli koskaan ajatelleeksi, mitä niissä tapahtui? Eikä ainoastaan hänen luokkavihollisilleen vaan myös taistelutovereilleen, partisaanikomentajille, joiden oli pakko jo saarelle noustessaan juosta kunniakujan läpi muiden vankien piestessä heitä ja heidän verisiä päitään armottomasti kepeillä - tuliko hän milloinkaan ajatelleeksi sitä? 
         Tai kun hän jatkuvasti kaiken ikuistaneiden kameroiden edessä puristi kädellään tuliterien buickien ja mercedesten ohjauspyörää tai laski jalkansa juuri ammutun, haaskoilla hyvin syötetyn karhun, hirven tai villisian päälle jossakin reservaatissaan Baanaatista Brdoon? Ei ole olemassa mitään kirjallista tietoa siitä, että hän olisi silloin ajatellut jotakin tällaista.
     
     

    Norsuja ja kirahveja

    Täällä, Isossa Brionissa, hän ampui ankkoja nojatuolistaan. Kalalammen lähellä on vuoristomaja, majassa suuri nojatuoli, nojatuolin edessä ikkuna, ja hänen pyssynsä nojasi ikkunaan. Joku säikytti ulkona lammella asustavat ankat ilmaan, höyhenet pöllysivät, pyssy nojatuolissa pamahti, ankat putosivat. Museo on täynnä täytettyjä eläimiä, ilveksiä, lintuja, kauriita, täytettyjä antilooppeja, täytettyjä kirahveja. 
         Kerran hän halusi pitää täkäläisessä eläintarhassa eläimiä, mutta nyt siellä pystytään tuskin huolehtimaan muutamasta jäljelle jääneestä, sillä enää ei ole rahaa eikä todellista eläinrakkautta. Siellä on vain muutama norsu, jotka astuvat kömpelöinä ja surullisina aidan takana, ja sielunsa silmin nuo hyvämuistiset eläimet yhä näkevät valkeaan univormuun pukeutuneen lempeän miehen kamera, kiikari tai kivääri kädessään - miehen, joka joskus kulki niiden ohi vieraittensa seurassa. Hän oli hyvä isäntä ja esitteli mielellään norsujaan ja kirahvejaan. 
         Nykyisin eläintarha on surullinen näky imperiumin jälkeisestä, kommunismin jälkeisestä ajasta. Enää ei häkeissä näe ylväitä korppikotkia eikä haukkoja, värikkäitä tukaaneja tai kakaduja, vaan huonosti palkattu henkilökunta, tai se joka on vielä jäljellä, kasvattaa siipikarjaa, pulleat nuoret kanat nokkivat maissia. Muutama pieni papukaija on vielä jäljellä, jotta ei muisto vanhasta suuruudesta olisi aivan menetetty.
         Brionin kaikista linnuista vierasta ihastuttaa ehkä sittenkin eniten kyyhky, tavallinen valkea kyyhky, nimenomaan museossa oleva täytetty. Se on "rauhankyyhky", tekstissä sanotaan, jonka Tito päästi taivaalle. Sitä todistaa myös täytetyn linnun vieressä oleva suuri valokuva: Tito valkeassa, valkoisen kevätkukan koristamassa puvussaan päästää käsistään valkean kyyhkysen. Kävijä ajattelee, että tästä kauniista valkoisesta kuvasta puuttuvat vain edellä mainitut Presidentin valkoiset villakoirat. 
         Vasta sitten hän alkaa pohtia mielessään, kuinka Tito oli voinut laskea ilmaan juuri tämän kyyhkysen tässä, kyyhkyhän oli jo noussut ilmaan, ja aivan kuten Vodnjanissa hän esittää täälläkin yhtä turhan kysymyksen: miten ihmeessä se saatiin takaisin ilmasta, tuo lentävä kyyhkynen, niin että se voitiin täyttää rauhan ja sitoutumattomuuden pyhäinjäännökseksi?
         Pian tulee toukokuu ja kävijän kotimaassa, Slovenian tasavallassa, palautetaan jälleen mieliin muistoja toveri Titosta. Slovenian radio omistaa hänelle ilmeisesti jälleen kokopäiväisen ohjelman, televisiokamerat pyydystävät jälleen kadulla satunnaisia kulkijoita ja kyselevät, mitä nämä ajattelevat Titosta. Kulkijat vastaavat, että hän oli hyvä poliitikko, kaikkein suurin, ja jotkut sanovat että hän puolusti työläisiä. Nuoremmat sanovat, että hän oli hienostelija, seurusteli filmitähtien kanssa, piti kauniista puvuista ja autoista, osasi elää. 
         Rokkarit omistavat hänelle konsertin nuorison päivän kunniaksi, toisin sanoen hänen syntymäpäivänään 25. toukokuuta. Kukaan ei ole enää kertomassa, että nuo stadionin rituaalit olivat tismalleen samanlaisia kuin ne, joita järjestettiin Hitlerin, Stalinin tai Kim Il Sungin syntymäpäivän kunniaksi. 
         Tulossa olevat juhlallisuudet muistaessaan Brionin keinotekoisessa paratiisissa käyskentelevä vieras alkaa ihmetellä, millä tavalla Josip Broz Titon - ilmiselvän diktaattorin - henki ja kultti ovat siirtyneet uudelle vuosisadalle. Häntä eivät juhli vain vanhat puoluevirkailijat ja ikuiset nostalgikot, jotka haaveilevat ajasta "jolloin Tito eli ja kaikki oli toisin", vaan hänen kulttinsa ovat omaksuneet myös uudet juppikapitalistit. Tito oli menestyksekäs, hän osasi nousta uralla, hänen karrieerinsa oli loistava, hän liikkui maailman jetsetin seurassa. 
     

    Keisarillista ylellisyyttä

    Muutama vuosi sitten eräs slovenialainen mainostoimisto kauppasi uutta Mercedestä Titon kuvalla ja lauseella "hänellä oli kaikkea". Entisten poliittisten vankien vastalauseiden takia saksalaisen Mercedes-yhtiön hallitus veti mainoksen pois, ja vain slovenialaiset mainostajat eivät voineet tajuta, miksi jotkut ihmiset olivat suuttuneet siitä. Olihan hän uuden nousukaspolven kriteerien mukaan todellinen urakehityksen ja menestyksen symboli. 
         Kun näiden rivien kirjoittaja yrittää huomauttaa jollekulle Titon nykyaikaiselle ihailijalle, että rakastettua johtajaa ei koskaan valittu vapaissa vaaleissa ja että Jugoslavian työläiset elivät länsimaiden työläisiin verrattuna kurjasti, tämä vain tuhahtaa vastaukseksi: elivät he kuitenkin paremmin kuin T¹ekissä. Kun hänelle kertoo, ettei lehdistön- tai sananvapautta ollut, että paljon ihmisiä virui vankiloissa ja että hänen menestyksekkäästä, keisarillisesta elämästään maksettiin korkea hinta, he tuhahtavat taas. 
         Mikäli kyse on menestyksen ja mukavuudenhalun kunnioittamisesta - ja mistäpä muusta uuden ajan ihanteet ammennetaan - ei tosiaan ole mitään mieltä keskustella näin vähäpätöisistä asioista, menestyksen niin sanotuista sivuilmiöistä. Sitä paitsi Brionin-kävijä on viimevuotisten juhlallisuuksien jälkeen lähettänyt Slovenian Radioon kirjansa Kuun pimeä puoli ja pyytänyt, että toimittajat edes vilkaisisivat kuvia Goli otokista, oikeudenkäynneistä ja kujanjuoksusta ennen kuin aloittavat uudet juhlallisuudet vuonna 2001. 
         Riittää, kun he vilkaisevat edes kirjan otsikkosivua - sekin voi panna heidät ajattelemaan. Kuvassa seisoo sotilastuomioistuimen edessä, marsalkka Titon valokuvan edessä, silitettyyn hameeseen pukeutunut nainen, Hildegarde Hahn, juutalainen, joka selviytyi keskitysleiristä. Titon kuvan alla istuvien univormupukuisten tuomarien mielestä juuri se seikka, että hän oli jäänyt henkiin, oli eo ipso todiste siitä, että hän oli ollut yhteistyössä Gestapon kanssa. 
         Hänet oli tuomittu teloitettavaksi ampumalla niin sanotuissa Dachaun oikeudenkäynneissä. Myöhemmin hänet oli armahdettu ja tuomio oli muutettu kahdenkymmenen vuoden vankeudeksi. Ehkä edes tämä saisi heidät ajattelemaan menestyksekkään uran yhtä "sivuilmiötä"? Entä millainen muisto Titon kuvasta on tällä Wienissä asuvalla naisella? 
         Ja vaikka unohtaisimmekin kaikki nämä inhottavuudet, joista kukaan ei nykyään enää halua kuulla, lähes täydet vankilat, väkivaltaisen ja vaarallisen poliisin, byrokraattisen puolueen, etuoikeudet, vaarallisen ja kovaotteisen armeijan, joka oli aina uskollinen Ylipäällikölleen - ehkä Titon menestyksen ja elämäntyylin kapitalistiset ihailijat tulisivat ajatelleeksi edes sitä uskomatonta ristiriitaa, joka vallitsi hänen oman keisarillisen ylellisyytensä ja kaikkien niiden työväenluokkaa käsitelleiden puheiden välillä, joissa hän hyökkäsi sosialismissa rikastumista vastaan?
         Mahdollisuudet tähän taitavat olla pienet. Jokin aika sitten nimittäin Slovenian televisiossa esiintyi Titon henkilökohtainen sihteeri vakuuttaen, että Tito oli kaikesta huolimatta ja sittenkin "vain ihminen". Tämä sai Brionin kävijän miettimään, että onhan sekin edistystä. Sihteerin mielestä on tarpeen selittää asioita, koska tähän asti Titoa on hänen mielestään nähtävästi kohdeltu jonkinlaisena jumalana. Tai ainakin pyhänä miehenä. 
         Kun Kukkaistalossa lepäävä tomumaja jonakin päivänä julistetaan pyhäinjäännökseksi, sitä palvomaan eivät vaella "työläiset, talonpojat ja rehellinen älymystö" vaan postkommunistiset rikkaat, valtion omaisuuden kahmijat, kaikenlaiset nousukkaat, jotka jo nyt palvovat hänen kykyään omistaa kaikkea huolimatta keinoista ja tavoista, joilla hän sai haltuunsa sen kaiken. Entisaikoina ihmiset kunnioittivat, kuten Vodnjanissa näimme, pyhimyksiä, koska nämä olivat joutuneet kärsimään uskonsa takia ja eläneet puutteessa, mutta nykyään heitä kunnioitetaan, koska he ovat osanneet menestyä ja omistaa kaikkea.
         Siitä, että kysymys on vähintään pyhästä miehestä ellei peräti jumalan ilmentymästä, todistaa myös keskellä Isoa Brionia seisova muistomerkki. Suuri kivenlohkare on nimeltään Veden muistomerkki. Vieras kirjoittaa muistikirjaansa monumenttiin kaiverretun tekstin:

    Vesi, Karstin kallisarvoisin elämänlähde, 
    vuosisadat tutkimattomien syvyyksien kahlitsema, 
    elävien luolien panssaroima, 
    sinisen meren vuodattama, 
    MARSALKKA TOVERI TITON huolenpidollaan vapauttama. 
    KIITOS HÄNELLE. 25. toukokuuta 1955.


     


    Kerrotaan, että Tito oli sanonut syntymäpäivänään: Tulkoon vesi! Ja vesi oli alkanut virrata 251 metrin syvyydestä, kuten alareunassa olevasta pienestä kirjoituksesta voi lukea, vaikka jotkut vähäpätöiset Zagrebin geologisen laitoksen insinöörit sen todellisuudessa olivat poranneet esille. Hän oli keksinyt Vangan, hän oli keksinyt veden - kiitos hänelle. Franjo Tudjman muuten antoi vaihtaa Vangan nimeksi Krasnica. 
     

    Haamu elää aina

    Pikku imperaattori, Suuren pienoisjäljennös, ei kuitenkaan pystynyt lähettämään viestejään Kroatian kansalle Vangasta, kuten työläisvaltion suuri johtaja oli tehnyt. Mutta kävijä voi löytää Primorska enciklopedijasta - kirjallisesta lähteestä - tiedon, ettei Vangakaan ole aina ollut Vanga vaan että täkäläiset ovat joskus käyttäneet siitä yksinkertaisesti nimeä Vanjski. Miltä ihmisistä olisivatkaan kuulostaneet viestit, joka olisivat tulleet jostain Vanjskista? Vain nimeen Vanga, jonka vierailija on niin monen monituista kertaa kuullut, liittyy hänen korvissaan yhä sellaisen seudun kaiku, jossa asuu maanpäällinen jumala.
         Siksi hän ei myöskään enää ihmettele Titon haamua, joka kulkee henkiin heränneenä Sloveniassa ja muualla entisessä Jugoslaviassa. Nuoren kroatialaisen ohjaajan elokuvassa hänen haamunsa ilmestyy jollakin toisella, dalmatialaisella saarella. Mutta dramaturgi Ivo Bre¹an ja ohjaaja, hänen poikansa, ovat menneet jollakin tavalla pahasti metsään tässä varsin hupaisassa filmissä. 
         Elokuvan loppua kohden nimittäin katsojalle selviää, että kysymys onkin harmittomasta hullusta, joka asuu läheisessä mielisairaalassa ja on niin voimakkaasti suuren persoonan vallassa, että kulkee ympäriinsä hänen univormussaan. Jos on kulkenut allekirjoittaneen tavoin kolme päivää Brionissa, tietää, ettei sen taivaallisesta rauhasta ja kauneudesta voi nauttia levollisin mielin, ei muinaisesta castrumista, ei roomalaisen palatsin raunioista Veriginlahden kristallinkirkkaan kauneuden keskellä eikä Kupelwieserin sesessionistisista huviloista, ei edes Thomas Mannin muistosta (hänkin nimittäin kuljeskeli kerran täällä), ja hän tietää, että on mahdotonta ihailla kallioilla pesiviä lokkeja ja kauriiden levollista käyskentelyä nurmella hämärtyvässä illassa aavistelematta, että Hänen haamunsa eläisi täällä aina. 
         Hämärtyvä nurmi on keinotekoinen, englantilainen nurmikko sopii tänne huonosti, sillä se vihertää vain keväällä ja kulottuu kesällä kuivaksi. Ja kaiken ylle lankeaa Hänen varjonsa, Hänen loputtoman itserakkautensa varjo, ja (kuten vieras epäilee) niin kauan kuin jäljellä on yksikin ihminen, joka ajattelee samalla tavalla - myös tyrannian varjo, joka levittäytyi suuren valtion ylle juuri täältä. 
         Matkakuvaus Brionista ei ehkä riitä vakuuttamaan siitä, van pitäisi kirjoittaa matkakuvaus otsikolla Goli otokista Brioniin, jotta ihmiset ymmärtäisivät myös peilin kääntöpuolen, totalitarismin ajan kasvojen rujouden. Matka Vodnjanista Brioniin Istrian sokaisevan kauneuden halki, lahoamattomien pyhimysten jäännösten luota, ohi vanhojen basilikojen uusien ihmeparantumisten, halki kaikkien ihmeiden ja historian, jonka jokainen meistä on omalla tavallaan elänyt, pakottaa meidät kenties ajattelemaan, että corpi sancti elävät todellakin haamuina edelleen ja että myös Marsalkan haamu Bre¹anin elokuvassa on elävämpi kuin mikään elokuvan tai kirjallisuuden fiktio. 
         Tämän matkan aikana voi havainnollisesti - kirjoitetuista lähteistä tai ilman, "eksaktien tieteiden" avulla tai ilman - nähdä ja kokea, että täällä oli sormensa pelissä Sillä, joka sotkeutui omalla toiminnallaan luonnon ja ihmisten elämään. Tosin aivan eri tavalla kuin kerrotaan istrialaisessa legendassa pahan ja hyvien enkelien välisestä taistelusta. 
         Täällä hän toteutti kaikessa kujeellisuudessaan yhtä hyvin superbion ja luxurion kuin kaikki muutkin hankkeensa mittakaavassa, jollaista ei ole nähty missään muualla. Hänen aikaansaannoksensa ulottuu hamaan tulevaisuuteen, sillä päivä päivältä enemmän julistetaan hyväksi kaikkea sellaista, mitä Brionin valtias teki pitkän elämänsä aikana, huolimatta siitä että se minkä oli määrä olla hyvää olikin syntynyt pahasta. Se merkitsee kuuluisan kyynisen periaatteen voittoa, sen saman josta Goethe kirjoittaa Faustissaan kaikessa kaksimerkityksisyydessään niin täsmällisesti. 
         Mihail Bulgakov, joka puolestaan tunsi hyvin olot joissa tätä periaatetta toteutettiin parhaiten, tiesi hyvin miksi hän oli valinnut romaaninsa Saatana saapuu Moskovaan motoksi nimenomaan sanat: "Kas niin, ken olet? Osa voimaa syvää, mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää."

    Suomentanut Kari Klemelä
    Julkaistu Kanavassa 4-5/2002. Väliotsikot lehden.