Drago Janèar:

     

    Mihin Yhdysvallat on syyllinen?


    Pöly ei ollut vielä ehtinyt laskeutua tuhansia viattomia siviilejä allensa haudanneilla World Trade Centerin raunioilla, kun jo saimme kuulla ja lukea, että Yhdysvallat oli nyt saanut maksaa omista teoistaan. Inhimillisen tragedian näyttämölle hiipivät heti pikku hyeenat.

    Eurooppalaisten poliitikkojen Yhdysvaltoja tukevien päättäväisten lausuntojen ja heidän kotimaittensa yleisen mielipiteen käytännön toiminnan välillä vallitsee ero, joka herättää kummasti 1960-luvun mieleen tuovan déja vun. Mutta jos Yhdysvaltoihin luentomatkalle kutsuttu Sartre siihen aikaan ärähtikin, "että Amerikkaa vastaan pitää taistella eikä luennoida sille", hänen vasemmistolainen amerikkalaisvastaisuutensa oli jotenkin ymmärrettävissä Vietnamin sodan ja sosialististen utopioiden taustaa vasten. Myös oman aikamme amerikkalaisvastaisuudesta voi löytää joitakin tuonaikaisia anakronistisia kerrostumia, mutta kokonaisuutena se kuitenkin vaikuttaa varsin irrationaaliselta.
         Pöly ei nimittäin ollut vielä ehtinyt laskeutua tuhansia viattomia siviilejä allensa haudanneilla World Trade Centerin raunioilla, kun jo saimme kuulla ja lukea, että Yhdysvallat oli nyt saanut maksaa omista teoistaan. Inhimillisen tragedian näyttämölle hiipivät heti pikku hyeenat, kuten Oriana Fallaci on heitä osuvasti nimittänyt, jotka alkoivat ilkkua: vihdoinkin amerikkalaiset ovat saaneet mitä ovat jo kauan kerjänneet!
         Kyyniset älyköt, jotka toden totta osaavat aina ilmestyä tällaisen tilaisuuden tullen paikalle kuin hyeenat, tarjosivat omia selityksiään todellisuudesta, joka oli tällä kertaa ylittänyt jopa Hollywoodin mielikuvituksen tuotteet. Mukaan änkesivät tietysti myös menneiden aikojen ideologit, jotka esittivät oitis muutamia kappaleita perinteisestä repertuaaristaan aiheenaan amerikkalainen imperialismi, monikansalliset yhtiöt ja valtioterrorismi. 
         Amerikkalaisvastaisuus ei ole tällä planeetalla mikään uusi ilmiö. Se on piilevänä läsnä kolmannen maailman yhteisöissä, jotka jäävät koko ajan jälkeen kehittyneempien maiden, ennen muuta Yhdysvaltojen sanelemasta teknisestä kilpajuoksusta. Se viihtyy hyvin Länsi-Euroopan vasemmistopiireissä ja on tuttu ilmiö maanosamme turhautuneissa jälkikommunistisissa maissa.
         Globalisaatiota vastustavat liikkeet taas näkevät Yhdysvalloissa ja sen teknisessä ylivallassa pääoman keskittymistä, markkinoiden voitontavoittelua ja sotilaallista ylivaltaa - ennennäkemättömän ja vaarallisen uuskolonialistisen järjestelmän keskittymän ja liikevoiman. Kaiken tämän ja paljon muuta olemme jo monta kertaa kuulleet ja yhtä ja toista arvostelusta hyväksyneetkin, sillä kiistely Yhdysvalloista ja sen kaikkinaisesta vaikutuksesta elämäämme on ikivanhaa, jatkuvaa ja väistämätöntä.
         Jotain aivan uutta ja järkyttävää olivat syksyllä 2001 kuitenkin se synkeä vahingonilo ja ne apokalyptiset olot, joista amerikkalaisvastaisten tunteiden aalto lähti vyörymään. Ja tämä tapahtui samaan aikaan, kun ensiapuryhmät vielä kiskoivat raunioiden alta täysin viattomien siviilien ruumiita ja iskussa tapettujen itkevät sukulaiset vaelsivat niiden ympärillä. Kaikille Manhattanin hirmuteolle suosiotaan osoittaneille älyköille, toimittajille ja muille mielipidevaikuttajille mutta myös niille, jotka yrittivät hetimmiten tulkita ja selittää sen seuraukseksi Yhdysvaltain taloudellisesta, poliittisesta ja kulttuurisesta laajentumishalusta, tämä oli eettisen romahduksen, suorastaan konkurssin hetki.
         Tätä ei tietenkään pysty uskomaan kukaan sellainen, joka ei ehtinyt edes vetää henkeä ennen kuin alkoi esittää hirveitä syytöksiä, että Yhdysvallat itse oli aiheuttanut tämän kaiken itselleen, eikä tuntenut edes alkeellista myötätuntoa inhimillisen tragedian vuoksi - ei nyt, vuodattaessaan kyyneliä Afganistanin pakolaisten puolesta, eikä koskaan myöhemminkään.
         Mutta ainakin yhdestä asiasta meidän pitäisi olla samaa mieltä: ei ole olemassa mitään uskonnollista, kulttuurista, yhteiskunnallista tai poliittista aatetta, jonka nimissä kellään olisi oikeutta murhata tällä tavalla ketään. Meillä on aivan tarpeeksi kokemuksia - inkvisitiosta juutalaisvainoihin ja holokaustista gulageihin - siitä, mihin joudumme, kun maailmaa ruvetaan panemaan järjestykseen fundamentalististen oppien voimalla. Luulisi, että olemme oppineet 1900-luvun verisistä orgioista edes sen, että tuomitsemme yksiselitteisesti kaikki tällaiset aatteet ja niiden aiheuttamat väkivallanteot. Mutta kun on syyskuun 11. murheenpäivän jälkeen joutunut näkemään, miten suhteellista kaikki on, ei siitäkään voi olla enää aivan varma.
     
     

    "Amerikkalaiset eivät ymmärrä mitään" 

    Syyskuun lopussa totesin Saksassa eräässä väittelyssä, että globaalistunut maailmankauppa on tietysti erittäin ongelmallinen asia, josta on syytä keskustella, mutta jos vaakakupissa sen rinnalla on terrorismi, kauppa on minusta sittenkin pienempi paha. Saksalainen kirjailijakollegani esitti kiukkuisen vastalauseen: olenko aivan sokea? Enkö tajua, että juuri maailmankaupan vapauttaminen - kaupan, joka ei edes ole yleismaailmallista vaan amerikkalaisten omaa kauppaa - on voittojen kahmimisellaan aiheuttanut terrorismin eikä vain terrorismin vaan luultavasti myös kolmannen maailmansodan, joka seuraa ketjureaktiona sotilaallisia kostoiskuja?
         Silloin ensi kerran kuulin jonkinlaisen rationaalisen perustelun sille merkilliselle logiikalle, jonka mukaan Yhdysvallat itse oli tilannut New Yorkiin ja Washingtoniin tehdyt iskut. Mutta kuulkaahan nyt! Emmekö ole jossakin jo kuulleet samanlaisen väitteen? Sitä paitsi juuri Saksassa. Eivätkö juutalaisetkin olleet syyllisiä, koska hekin kasasivat voittoja omalla kaupankäynnillään, pankeillaan ja kiskurikoroillaan? Eikö maailma tämän järkeilyn mukaan ollutkin juutalaisen pääoman kynsissä, eikö tämän järkeilyn mukaan kaiken takana ollutkin juutalaisten maailmanlaajuinen salaliitto, joka oli mahdollista tehdä tyhjäksi vain vapauttamalla maailma väkivalloin juutalaisista?
         Emme oikein taida ymmärtää toisiamme, sanoi saksalainen kollegani, kysymys on eräitä kulttuuripiirejä kohtaan harjoitetusta sietämättömästä painostuksesta ja sen herättämästä kiivaasta vastareaktiosta. Olen samaa mieltä, vastasin, mutta lentokoneiden kaappaaminen ja siviilien teurastaminen eivät ole kiivaita reaktioita vaan rikollista terrorismia. Hetkeä myöhemmin lupaavasti alkanut mielipiteenvaihtomme muuttui jälleen irrationaaliseksi: Voi, hän huudahti, amerikkalaiset eivät ymmärrä mitään, he eivät ole koskaan joutuneet kokemaan Varsovan tai Dresdenin pommituksia.
         Jos ymmärrän oikein, minä sanoin, amerikkalaiset eivät ole syyllisiä vain siihen, että ovat niin sanotusti itse lähettäneet eläviä lentopommeja New Yorkiin vaan myös siihen, etteivät he kokeneet toisen maailmansodan pommituksia. Saksalaiskirjailija pudisti päätään - hänestä minäkään en nähtävästi ymmärtänyt mitään vaan olin yhtä tyhmä kuin amerikkalaiset. Kaikkein pahinta on amerikkalainen typeryys, hän päätti kiukkuisesti puheenvuoronsa sujuvalla englannin kielellä, ja todisteena siitä on maailman hollywoodilaistaminen ja macdonaldsilaistaminen.
         Siihen keskustelumme katkesi, vaikka meidän olisi ehkä pitänyt jatkaa vielä vähän aikaa samaan tyyliin. Ainakin Dresdenistä minun olisi pitänyt todeta, että vuosi 1944 oli todella kauhea siinä kaupungissa - tiedän siitä itsekin jotain, sillä isäni ja hänen leiritoverinsa lähetettiin sinne keräämään sormuksia kuolleiden sormista. Olisi pitänyt lisätä, että ennen Dresdeniä natsien palopommit olivat polttaneet Coventryn. Samoin toiveajattelusta, että joku ymmärtäisi asioita paremmin, jos hän saa päähänsä pommin polttoainetta täynnä olevan ja pahaa aavistamattomilla matkustajilla täytetyn lentokoneen muodossa - siitäkin olisi ehkä pitänyt vaihtaa muutama sana.
         Ja ovatko hampurilaiset ja saippuaoopperat, kaksi amerikkalaisvastaisuuden keppihevosta, todellakin valtava ongelma maailman kulttuurille? Pakottavatko amerikkalaiset meidät ottamaan ne vastaan tankkien voimalla? Silloin kun globalisaatiolla ei vielä ollut nykyistä nimeä, sitä pakottivat muulle maailmalle natsit tankkeineen. Grossraumwirtschaft, jonka voisi kääntää kirjaimellisesti "suuren tilan taloudeksi", oli natsitaloustieteilijöiden aate ja sen toteuttamiseksi tarvittiin kuuluisaa Lebensraumia - ja kaikki tietävät, millä tavalla sitä hankittiin.
         Ja voiko joku väittää, että Yhdysvallat pakottaa ihmiset katselemaan Hollywood-filmejä tai aseella uhaten syömään hampurilaisia ja käyttämään Microsoftin ohjelmia? Voimme aivan vapaasti kieltäytyä niistä, ainakin itse voisin sen tällä hetkellä tehdä, vaikka on pakko myöntää, että Microsoftin ohjelmia näyttää olevan vaikeampi välttää kuin television roskaviihdettä. Mutta kuka pakottaa pistoolia ohimolla pitäen Ljubljanan, Moskovan, Frankfurtin tai Söulin kauppiaat antamaan ravintoloilleen amerikkalaisen nimen ja juhlimaan kaikkialla maailmassa ja jopa Alppien eteläpuolella ensin ystävänpäivää ja sitten jotakin karmeaa Halloween-muunnelmaa? Sehän on meidän oma ongelmamme, meidän eikä amerikkalaisen kulttuurin. Mutta jätetään nämä kirjailijoiden huvittavat kulttuurikeskustelut.
     
     

    Teokraatit ja uskonkomissaarit

    Ja palataan vapaakauppaan. Kapitalistisen järjestelmän rakenteen elimellinen osa on tuotanto, vaihto, voitto, markkinatalous; senhän olemme oppineet jo sosialistisissa kouluissa. Vapaakauppa, tuo monta kertaa tuomittu nykyaikaisen globalisaation hirviö, on jatkuvaa laajentamista vaativan ekspansiivisen tuotannon looginen jatke ja sitä on mahdoton pysäyttää muuttamatta järjestelmää, joka on sen synnyttänyt. Sosialistiset vallankumoukset ovat esimerkkejä tällaisista radikaaleista muutosyrityksistä.
         Ei ihme, että monet Euroopan vasemmistolaiset eivät pystyneet salaamaan tyytyväisyyttään hyökkäyksistä WTC:tä vastaan - joutuihan hyökkäyksen kohteeksi kapitalistisen hydran pää tai oikeastaan kaksi päätä. Tällä kertaa joku muu sattui olemaan oikealla asialla, vaikka väärin perustein. Väärillä perusteilla ei ole milloinkaan ollut suurta merkitystä, kuten kommunistiliikkeen historiasta hyvin tiedämme, sillä jokainen rosvo tai pommittaja on aina ollut tervetullut joukkoon, jos hän on pyrkinyt vahingoittamaan kapitalistista järjestelmää (kun Iosif Vissarionovit¹ ei vielä ollut Suuri Stalin, hän ryösti muiden mukana pankkeja).
         Siitä johtuu, miksi vasemmistolaisten reaktioissa syyskuun 11. päivän tapahtumiin puhuttiin teon suorittajista varsin vähän mutta sitäkin enemmän analysoitiin tekoon johtaneita syitä, nimittäin finanssi- ja kauppamahtien laajentumishalua ja sen turmiollista vaikutusta kolmannen maailman ja erityisesti islamilaisen maailman kulttuuriin. Sehän kuulostaa sopivan teoreettiselta ja abstraktilta.
         Jos olisi analysoitu, mistä hyökkäykset tulivat, olisi jouduttu pohtimaan syvällisemmin ja konkreettisemmin "vääriä perusteita", nimittäin itse aatetta ja sen kannattajia eikä yksin tunnepitoista uskonnollista fundamentalismia, joka imee voimaa taistelusta vapaakaupan laajenemista ja sen mauttomia lieveilmiöitä vastaan, vaan myös niitä ihmisiä, jotka ovat nostaneet teokratian yhteiskuntajärjestelmäksi. Olisi pitänyt verrata demokratiaa ja teokratiaa, mikäli se on lainkaan mahdollista. Olisi pitänyt pohtia diktatuuria ja ihmisoikeuksien loukkauksia, murhia ja sitä valtavaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta, jonka nämä teokraattiset järjestelmät mahdollistavat ja aikaansaavat.
         Talebanit ja muut islamilaiset fundamentalistit eivät kuulu siihen maalaukselliseen, äänekkääseen ja miellyttävään islamilaisuuteen, jonka olemme oppineet tuntemaan matkailijoille ystävällisestä ja avoimesta Tunisiasta tai Egyptistä, vaan niissä on kyse islamista, joka on päättänyt hyökätä ateistista ja materialistista länttä vastaan. Kiinnostavaa kyllä, uskonnollinen fundamentalismi käyttää ainakin jossain määrin samaa kieltä kuin kommunistinen ideologia, nimittäin arvostellessaan länsimaita materialismista.
         Nykypäivän fundamentalistinen islam on, kuten eräs muslimisyntyinen intialaiskirjailija on sanonut, pikku teokraattien ja uskonkomissaarien valvomaa puritaanista islamia. Vaikka varmaan pitää paikkansa, että syynä islamilaisen maailman radikaalistumiseen viime vuosina on ollut länsimaisen kulttuurin, elokuvan ja jopa pornografian ja kaikenlaisten liberaalien aatteiden tunkeutuminen sen piiriin, niin saman koetuksen eteen ovat joutuneet ja joutuvat yhä maailman kaikki arvojärjestelmät, yhtä hyvin protestanttinen, katolinen kuin ortodoksinen kristinusko.
         Viimeksi mainittuja arvojärjestelmiä uusimman ajan globalisaatioprosessit, joita Euroopan vasemmistolaiset mutta myös jotkut liberaalit älymystöläiset arvostelevat, eivät ole koskettaneet yhtä syvästi, koska ne joutuvat elämään maallistuneissa, yksilön demokraattisiin oikeuksiin perustuvissa yhteiskunnissa. Sen sijaan samat prosessit ovat vaikuttaneet todella syvästi islamilaisten yhteisöjen elämäntapaan, sillä niissä ei tunneta maallistumista eivätkä ne ole valmiita sopeutumaan siihen samalla tavalla kuin protestanttinen kirkko on jo sopeutunut tai katolinen kirkko yrittää sopeutua. Toiveet saada nämä yhteisöt astumaan samaa tahtia nykyaikaistumisen ja maailman sekularisoitumisen kanssa ovat jääneet tuloksettomiksi. 
     
     

    Fundamentalistinen uskonnollinen vainoharhaisuus 

    Sosialismiin vetoa tunteneen Nasserin yritys johti byrokratian, poliisivallan ja vahvan armeijan nousuun ja lopulta valtionyritysten luhistumiseen, taloudelliseen kaaokseen, korruptioon ja hirvittävään työttömyyteen. Jossakin mielessä jopa kulttuurin taantumiseen, minkä Egypti tuntee vielä nykyäänkin, vaikka se ehkä edelleen on kaikkein avoimin islamilainen valtio. Erään tilaston mukaan tässä lähes 60 miljoonan ihmisen maassa painetaan vuosittain 375 kirjaa mutta kymmenen kertaa pienemmässä naapurimaassa Israelissa 4000 - yhtä paljon kuin kaksimiljoonaisessa Sloveniassa. Nämä ovat tylyjä yksityiskohtia, jotka vaikuttavat väistämättä kulttuurin, yhteiskunnan ja talouden kehitykseen.
         Entä miksi ei kukaan kysy, miten on laita arabiyhteisöissä, joissa kaikki omaisuus on muutaman ¹eikin ja hänen sukunsa käsissä, ihmisten, jotka lekottelevat uskomattomien rikkauksien loisteessa ja katselevat tyynesti köyhyyttä ympärillään? Kuinka paljon arabimiljonäärit ovat käyttäneet toimeentulon rajalla elävien afganistanilaisten ja islamilaisten pakolaisten hyväksi?
         Näitä kysymyksiä on mahdoton sivuuttaa, vaikka arvostaisimme arabialaisen kirjallisuuden ja arkkitehtuurin perinteitä ja tuntisimme sympatiaa sitä tahtoa ja päättäväisyyttä kohtaan, jolla tämä maailmanosa haluaa estää vajoamisen amerikkalaisten suurkaupunkilähiöiden globaalistuneeseen keskinkertaisuuteen.
         Voiko arabimaiden ja muiden islamilaisten maiden huonosta tilasta, joka nähtävästi synnyttää länsimaita ja varsinkin Yhdysvaltoja vastaan suuntautuvaa radikalismia, tosiaan syyttää Yhdysvaltoja itseään? Länsi-Euroopan jälkikommunistiset toimittajat ja puhdasoppiset vasemmistolaiset ovat valmiita esittämään tämän syytöksen missä tilanteessa tahansa. Yhdysvallat on syyllinen, kun Bosnian tapahtumiin ei puututa. Kun sitten kolmen vuoden odottamisen jälkeen tapahtuu jotakin ja amerikkalaiset lentokoneet puolustavat Bosnian muslimeja, se on taas syyllinen koska esittää maailmanpoliisia. Se on syyllinen koska sietää Milo¹eviæia, mutta silloinkin kun se ei enää siedä häntä, se on syyllinen, koska rupeaa pommittamaan Jugoslaviaa.
         Ennen kaikkea se on syyllinen kaupan vapaaseen kulkuun, joka edistää vain sen omaa rikastumista ja alkuperäisten kulttuurien ja elämäntapojen tuhoutumista eri puolilla maailmaa. Lyhyesti sanottuna Yhdysvallat on syyllinen, koska se on olemassa eikä voi eikä osaa olla toisenlainen kuin on. Meidän onneksemme ei sentään koko vasemmisto, ainakaan sen epädogmaattinen osa, jota edustavat Daniel Cohn Benditin kaltaiset älyköt, enää takerru tällaisiin ideologisiin ennakkokäsityksiin.
         Jos taas uskomme Salman Rushdieta, joka puhuu fundamentalistisesta islamilaisesta vainoharhaisuudesta ("Yes, This Is About Islam") ja sanoo sen syyttävän kaikista oman yhteisönsä vastoinkäymisistä ulkomaalaisia, uskottomia, juutalaisroistoja ja viime kädessä maltillisia muslimeja, uskallamme ehkä väittää - islamilaisen hengenmaailman juurien vähäisestä tuntemuksestamme ja syvällisen näkemyksen puutteesta huolimatta - tuntevamme radikalismia synnyttävien teokraattisten yhteisöjen rakenteen. Tunnemme sen Euroopan omasta historiasta. 
         Jos länsimaiset yhteisöt pystyivät nykyaikaistumaan ja liberalisoitumaan nopeasti ainoastaan kirkon ja valtion radikaalin eron ansiosta, eron jonka myös katolinen kirkko hyväksyy, siinä tapauksessa todellakin olemme kahden vaikeasti yhteen sovitettavan maailman edessä. Kysymys ei ole Huntingtonin "kulttuurien yhteentörmäyksestä" tai edes kulttuurista, sillä jokainen koulua käynyt, siis tiedonhaluinen ja sivistynyt länsimaiden edustaja, näkee islamilaisessa kulttuurissa äärettömästi rikkautta, eivätkä muslimeillekaan ole vieraita kristillisen maailman arvot, koska kaikkihan me olemme viime kädessä, heidän perusnäkemyksensä mukaan, "Pyhän Kirjan kansaa".
         Kysymys on nimenomaan siitä islamilaisen yhteiskuntafilosofian aineksesta, joka vaatii Koraanin periaatteiden ja käytännön soveltamista valtion yhteiskunnalliseen elämään ja toimintaan. Tämä seikka jo itsessään mahdollistaa tien teokratiaan ja tekee nykyaikaistamisen mahdottomaksi. Mohammed Omarin ja Osama bin Ladenin kaltaiset radikaalit torjuvat nykyaikaistamisen kokonaan mutta ovat samaan aikaan paradoksaalisesti valmiita hyväksymään sen välineeksi "uskottomia" vastaan. 
     
     

    Yhdysvallat oppii koko ajan uutta

    Ainoa nykyaikaistamisen väline, jonka terroristit Rushdien mukaan hyväksyvät, nimittäin on teknologia, jota he käyttävät yksinomaan aseena sen keksijöitä, "uskottomia", vastaan. Yhtä globalisoitunutta kuin on kansainvälinen kauppa on nykyään myös islamilainen fundamentalismi, sillä sen kannattajia on ympäri maailmaa. Ja sen kauhea ase, terrorismi, käyttää hyväkseen kaikkia maailmanlaajuisen kommunikaation välineitä, satelliittipuhelimista internetiin. Nythän tiedetään jo, että bin Ladenin terroristiverkolla oli käsissään jopa ydinaseen valmistusohjeet.
         Onko kaiken tämän jälkeen mahdollista todistaa huolestuneille älyköille, jotka uskovat meidän syöksyvän pitkälliseen väkivallan kierteeseen ja kolmanteen maailmansotaan, että sota on itse asiassa jo alkanut? Luulen ja toivon, ettei ole. Luulen että koittaa aika, jolloin elämän, kulttuurin, keskinäisen kunnioituksen, erilaisuuteen kohdistuvan tiedonhalun ja kiinnostuksen suuria perusarvoja aletaan pohtia uudestaan. Tuotannon laajentamiseen ja voitontavoitteluun tähtäävän kaupan ja toisaalta perustavien, toisin sanoen kaiken muun poissulkevien uskonnollisten periaatteiden välinen kuilu ei sittenkään ole ylipääsemätön.
         Kunhan talebanien yhteiskuntakokeilu on lopullisesti murskattu ja bin Ladenin miljonääriterroristien verkko on tuhottu, meillä on toivoa, että kaikesta huolimatta yhä hallitsevassa asemassa oleva maltillinen, avoin islamilaisuus alkaa voimistua. Elämä ja elämästä iloitseminen ovat muslimikulttuurissakin vahvemmalla pohjalla kuin talebanien tiukat kuolemaa ihailevat teologiset dogmit ja niiden aikaansaamat kostotoimet. Sen on osoittanut jo talebanien vetäytyminen Kabulista, sillä ensimmäisinä suunsa avasivat pahoinpidellyt ja nöyryytetyt naiset, joille ei tulisi mieleenkään hylätä omaa uskoaan mutta jotka eivät myöskään halua elää sen tähden kuin elukat.
         Uskon myös, että länsimaailma on vastaisuudessa paljon herkempi kuuntelemaan - eikä vain islamia ja sen kulttuuria vaan kolmannen maailman ongelmia yleensä. Ellemme tosiaan halua jatkaa yhteenottoja loputtomiin, meidän on jopa oltava itse valmiita jollakin tavalla rajoittamaan talouden laajenemista ja ohjaamaan osa voitoista köyhien maiden auttamiseen ja ruvettava ymmärtämään kulttuurieroja syvemmin.
         Juuri amerikkalaisella, todella monikulttuurisella ja liberaalilla yhteiskunnalla on siihen hyvät valmiudet. Ei pidä unohtaa paradoksaalista yksityiskohtaa, jonka kroatialainen kirjailija Dubravka Ugre¹iæ pani terävästi merkille: samaan aikaan kun talebanit juhlivat Afganistanissa Maailmankaupan keskuksen tuhoamista ja hakkasivat entiseen tapaan naisia kadulla, New Yorkissa raunioiden lähellä osoitettiin mieltä rauhan puolesta.
         Yhdysvallat on ristiriitainen mutta avoin ja dynaaminen yhteiskunta, joka oppii koko ajan uutta ja muuttuu ja on siihen myös aina valmis. Sillä on myös kyky hyväksyä erilaisuutta, mikä miltei ärsyttää monia ihmisiä. Se on valmis kuuntelemaan itseensä kohdistuvia syytöksiä enemmän kuin moni eurooppalainen valtio. Sellaista, mitä esimerkiksi intialainen kirjailija Arundhati Roy kirjoitti kaikella kirpeydellä Yhdysvalloista, en ole lukenut mistään muualta kuin juuri amerikkalaisista sanomalehdistä ja vieläpä Afganistanin-sodan ja uusien terroristiuhkien aikana.
         Osama bin Laden on hirviö, jonka Yhdysvallat on synnyttänyt, kirjoitti Arundhati Roy, se on Amerikan perhesalaisuus... So what? sanoi professoriystäväni mainitessani hänelle artikkelista, tarkoittaako se muka sitä, että Frankenstein pitäisi päästää vapaaksi ja antaa hänen kulkea pitkin maailmaa ja tappaa ihmisiä?
         Tämä tapahtui vuoden 2001 marraskuussa, kun asuin kymmenen päivää pienessä Raphael-nimisessä hotellissa Chicagon John Hancock -pilvenpiirtäjän varjossa, mahdollisen uuden hyökkäyskohteen vieressä. Sen lähettyvillä ei tapahtunut mitään erityistä, ja silloinkin kun uusien puhelinuhkausten takia julistettiin kaupungin ylle viikonlopuksi no fly zone, lentokieltovyöhyke, jättimäisen rakennuksen ovelle ilmestyi vain kaksi poliisia. Päivää aiemmin ilmassa oli leijunut uhka hyökkäyksestä San Franciscon siltoja vastaan.
         Huolimatta siitä että elämä sujui normaalisti ilmassa tuntui kaiken aikaa jonkinlaista jännitystä. Televisio-ohjelmat välittivät tietenkin jokaisen uuden uhkauksen tai pernaruttotapauksen joka ainoaan maahan. Isänmaallinen rihkama, autoihin kiinnitetyt liput, patrioottiset iskulauseet viimeisen muodin mukaisten liikkeiden näyteikkunoissa, "God bless America" stadionilla ja Yhdysvaltain lipun väriset kynttilät hotellin vastaanoton avainlokeroissa - kaikki tämä tuntui vieraasta ehkä hiukan mahtipontiselta, pingottuneelta ja jopa vähän vaaralliselta, mutta silti se oli looginen reaktio viimeaikaisten tapahtumien aiheuttamaan jännitykseen ja ahdistukseen. Näkymättömien maanalaisten terroristien New Yorkissa toimeenpanemat kauhunäyt olivat luoneet epävarmuutta ja suorastaan pelkoa, eikä yksin fyysisiä hyökkäyksiä kohtaan vaan myös pelkoa lamasta, toisin sanoen huolta aineellisesta hyvinvoinnista. 
     
     

    "Väite tuntuu melkein mielettömältä"

    Yhdysvaltain kansalaisia ei tarvinnut paljon kehottaa isänmaallisuuteen - he ilmaisivat sitä omasta aloitteestaan ja omalla tavallaan. Monissa keskusteluissa sain vaikutelman, ettei siinä ollut niinkään kysymys jonkin vastustamisesta vaan pikemmin jonkin määrittämisestä. Amerikkalaisen elämäntavan puolustamisesta, elämäntavan joka syvimmässä muodossaan on yksilöllistä ja johon eivät kuulu valvonta ja ohjaaminen ja joka samaan aikaan puolustaa tiukasti arvojaan. 
         Niihin kuuluu myös monikulttuurisuus. Amerikkalainen yhteiskunta on monikulttuurinen, nykyään entistäkin monietnisempi, ja uuden amerikkalaisvastaisuuden kannattajien on pakko päättää, mitä Amerikkaa he itse asiassa arvostelevat tai mitä vastaan jopa hyökkäävät. Tämä suuri maa ei ole vain teksasilaisten öljymiljardöörien, tietokonemagnaattien ja protestanttipankkiirien kotimaa, vaan suuri osa Yhdysvalloista on yksinkertaisesti kolmatta maailmaa. Miljoonat sieltä tulleet aasialaiset, afrikkalaiset, meksikolaiset ja itäeurooppalaiset, jotka ovat hylänneet köyhän kotimaansa ja löytäneet Amerikasta uusia elinmahdollisuuksia ja henkisiä näkymiä, ovat täysin tietoisesti hyväksyneet amerikkalaisen yhteiskunnan ja elämän siinä myös siksi, että se on avoin ja monikulttuurinen yhteiskunta. 
         Koko sen lyhyen ajan, jonka oleskelin tässä jännityksen ja ahdistuksen laidasta laitaan täyttämässä suuressa maassa, näin lehdissä kirjoituksia, joissa korostettiin amerikkalaista monikulttuurisuutta. Chicago Tribunessa esiintyi muslimiopettajatar oppilaineen, New York Times julkaisi liitteen islamilaisen tieteen ja kulttuurin saavutuksista siinä historian vaiheessa, jolloin islam oli ehdottomasti kristinuskoa ylivoimaisempi. New Yorkerissa kertoi juutalainen kirjailija Jonathan Rosen marraskuun lopussa järkyttävistä kokemuksistaan, joita hänellä oli uudelleen elpyvästä antisemitismistä. Koska Yhdysvallat tukee Israelia - näin hän oli joutunut monta kertaa kuulemaan jopa New Yorkissa - tämä on nostattanut islamilaisen maailman vihan.
         Tämän logiikan mukaan syypää syyskuun hyökkäyksiin ei ollut vain Yhdysvallat vaan tarkemmin sanottuna nimenomaan Yhdysvaltain ja kaikkien muiden maiden juutalaiset, kukapa muu. Väite tuntuu melkein mielettömältä, mutta siitä tosiaan keskustellaan.
         Syyskuun 12. päivänä yritin soittaa eräälle naisystävälleni Washingtoniin kysyäkseni hänen vointiaan, mutta puhelin ei vastannut koko yönä. Tavoitettuani hänet lopulta hän kertoi olevansa kunnossa mutta miettivänsä jatkuvasti, mitä pahaa he - amerikkalaiset - ovat tehneet muille ihmisille, kun nämä ovat valmiita tällaisiin kauheisiin itsemurhaiskuihin. Samanlaisia kysymyksiä saattoi usein myöhemminkin kuulla amerikkalaisessa julkisuudessa islamista puhuttaessa: mitä me olemme tehneet väärin, miksi meitä vihataan?
         WTC:n torniin törmänneen lentäjän, Mohammed Attan, typerä jäähyväiskirje, jossa hän määrää etteivät naiset saa hänen kuoltuaan koskea hänen sukuelimiinsä (joista voi olla jotakin jäljellä vain siinä tapauksessa, että ihmispommi uskoo vuorenvarmasti pääsevänsä taivaaseen hengissä), ei monien amerikkalaisälykköjen mielestä ollut edes keskustelun arvoinen. Heitä näytti kiinnostavan enemmän kysymys, oliko Persianlahden sota ollut se virhe, josta kaikki oli alkanut.
         Tärkeämpää amerikkalaisille oli luultavasti itsetutkiskelu ja sen kyseleminen, mikä heidän politiikassaan oli mennyt pieleen, eivätkä esimerkiksi terroristeille jaetut fanaattiset uskonnolliset ohjeet, jotka löydettiin heti ja joissa uskonjohtajat kertoivat hulluille lentäjille enkelien kutsuvan näitä jo nimeltä. Tällä haluan sanoa että Yhdysvallat on yhteiskunta, jossa kaiken aikaa kysellään, väitellään, keksitään uusia ongelmia ja näkökulmia.
         Ei Yhdysvallat ole mikään yhtenäisyyden ja ideologisen ajattelun muottien linnake, kuten Eurooppa 1900-luvulla oli. Siksi sitä ei voi tehdä tyhjäksi yksinkertaistetuin antiamerikkalaisin klisein, joita olemme joutuneet Euroopassa syyskuun 11. päivän jälkeen nielemään. Eikä myöskään islamilaista maailmaa. Kuka irrationaalia amerikkalaisvastaisuutta ja synkeää vahingoniloa lietsoneista kirjoittajista oli edes syventynyt islamin hengenmaailmaan ja kulttuuriin ja tämän maailmanosan ongelmiin ennen kuin alkoi syyttää Yhdysvaltoja siitä, että se on itse syypää väkivaltaan?
         Ei kannata ihmetellä, jos juuri monikulttuuriset amerikkalaiset alkavat ensimmäisinä repiä meidän islamia koskevia monokulttuurisia ennakkoluulojamme ja stereotypioitamme.

    Suomentanut Kari Klemelä
    Julkaistu Kanavassa 1/2002. Väliotsikot lehden.