Drago Janèar


    Esittely
    Galjot
    Posmehljivo po¾elenje
    Zvenenje v glavi
    Amerikka (Kanava 1/2002)
    Brioni (Kanava 4-5/2002)

    Drago Janèar (syntynyt Mariborissa 1948) on Slovenian kansainvälisesti tunnetuimpia nykykirjailijoita. Hänen romaanejaan, näytelmiään ja esseitään on käännetty mm. saksaksi, hollanniksi ja englanniksi. Hän on myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka on osallistunut aktiivisesti Jugoslavian ja Slovenian politiikkaan. 1980-luvulla, työskennellessään Nova revija -lehdessä, hän oli yksi Slovenian itsenäisyys- ja demokratialiikkeen keskeisistä hahmoista. Hän on osallistunut myös Ljubljanan Nykyajan historian museossa tammikuussa 1999 esillä olleen Kuun pimeä puoli - totalitarismi Sloveniassa 1945-1990 näyttelyn järjestämiseen ja samaa aihetta käsittelevän teoksen ja useiden radio- ja televisio-ohjelmien valmistamiseen.
        Drago Janèarin kieli on näennäisen yksinkertaista, hän lainaa mielellään lähteitä, kuten sitaatteja, kirjeitä ja tieteellisiä tekstejä ja kirjoittaa ironisesti ja viihteellisesti, mutta hänen päähuomionsa on kohdistunut pohjimmiltaan syvästi vakaviin olemassaolon kysymyksiin, joita ovat uskollisuus omalle kutsumukselle / lähimmäisille, luovuus, yksilöllisyys, ihmiskunnan kulttuuriperintö. Janèarin perusominaisuus on taito yhdistää ironisia ja vakavia aineksia paradoksaalisesti ja koskettavasti.
        Janèarin romaaneja: 1600-luvulle sijoittuva historiallinen romaani Galjot (Kaleeriorja, 1978), Mariboriin sijoittuva, Keski-Euroopan ilmapiiristä toisen maailmansodan edellä kertova Serverni sij (Revontulet, 1984), keskieurooppalaisen / slaavilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin eroavaisuuksia ironisoiva Posmehljivo po¾elenje (1993), vankilakapinan kuvaus Zvenenje v glavi (1998), 1700-luvulle sijoitettu, Katarinan, sotilaan ja jesuiitan pyhiinvaellusmatkaa kuvaava Katarina, pav in jezuit (2000). Kaksi viimeksi mainittua romaania toivat Janèarille Kresnik-palkinnon vuosien 1999 ja 2001 parhaista romaaneista.
        Näytelmiä: Veliki briljantni valèek (1985), Hal¹tat (1994), Zalezujoè Godota (1989).
        Novellikokoelmia: Smrt pri Mariji Sne¾ni (1985), Ultima creatura (1995), Prikazen iz Rovenske (1998)
        Yhteiskunnallisia kirjoituksia: Konec tisoèletja, raèun stoletja (1999). - Brioni (2002).
     
     

    Galjot (Kaleeriorja)

    1
    Sakeat ilmakerrokset. Lima kiipeää ylös seiniä. Tulo suolta. Ruttokomissaari maassa. Niin kummallinen saapuminen, niin päihtynyt alku.

    Tummat kosteusläikät irvistelivät ulkoseinällä. Mykän hiljaisuuden keskellä hänestä näytti kuin ne olisivat levitessään yhtyneet ja eronneet ja muodostaneet äärettömän hitaasti liikkuvia epämääräisiä kuvioita. Seinän alaosa oli kauttaaltaan märkä, se oli liettynyt aivan mustaksi limaisesta, vetisestä massasta. Näkymätön liike eteni ylöspäin, kohti noita irvisteleviä läikkiä. Väliin kasaantui valkeahkoa nestettä, joka kerääntyi pisaroiksi ja valui pehmeästi takaisin suoperäiseen maahan. Aivan kuin kappeli olisi kasvanut maasta, aivan kuin kaikki tämä kostea ja juokseva lima olisi juottanut sitä ja saman tien vetäytynyt takaisin suoperäiseen maahan. Hän kurotti kädellään seinää ja tunsi lämpimän, joustavan liman sen pinnalla. Väristys kulki hänen selässään, ja hän säpsähti koskettaessaan tuota elävää, kuollutta massaa.
        Äkillinen kiihtymys pakotti hänet liikkeelle. Hänen katseensa siirtyi seinästä oveen ja tummaan aukkoon sen takana. Hän astui lähemmäksi ja tarttui ohimennen kylmään rautaan. Hän ravisti ristikkoa, niin että salpa kolahti ontosti. Sisältä kuului huutoa, joka tukahdutti äänen. Hän painoi kasvonsa kiinni ja odotti, että pyörivät pupillit lävistivät pimeyden ja alkoivat erottaa ääriviivoja sisäpuolella. Seinät olivat rosoiset ja maalattu jollakin valkoisella värillä, joka oli jo muuttunut harmaaksi kosteudesta. Niilläkin ryömivät märät läiskät. Takaosassa hän erotti ensiksi jonkinlaisen lumppukasan ja sitten siitä kohoavan pitkänomaisen hahmon. Tukevan, paljaan, mustan ristin vieressä johonkin pylvääseen sidottuna seisoi nuorukainen, jolla oli sopusuhtaiset joskin hieman kömpelösti leikatut ja maalatut kasvonpiirteet. Hänen olkapäässään törrötti nuoli, joka oli hyvin syvällä, ja sen alla olevasta haavasta vuoti suihkuna musta veri. Se oli joskus ollut punaista, hän ajatteli, ja seinät olivat olleet valkoiset. Nuolia törrötti myös hänen rinnassaan, jaloissaan, kaikkialla ruumiissa, taivaallinen olento oli läpikotaisin rei'itetty. Sen kauniiden, kalpeiden kasvojen takana riippui resuinen lipunriekale. Pyhä Sebastianus, luki tekstissä ryppyjen ja haalistuneen ruusunpunaisen värin keskellä. Vasta nyt hän huomasi pienen miehen ristin toisella puolella. Veistos oli hieman kallellaan ja nojasi selällään alttariin. Pyhiinvaeltaja tai kerjäläinen tai ties kuka resuisissa rääsyissään. Mies osoitti kädellään rakkulaista pattia reidessään, ja tästä mätivästä haavastakin vuoti jotakin paksua, vaaleaa, siitä tihkui jonkinlaista rasvaa. Kummankin katse oli suuntautunut ylöspäin, he tuijottivat kiinteästi mustaa taivaankantta.
        Tässä hiljaisuudessa hän kuuli vain oman hengityksensä. Vain hengenvetonsa ja jyrinän kurkkutorvessa ja suuaukossa, joka imi tiheää ilmaa sisäänsä ja puristi sen taas ulos. Kumpikin sisällä olevista pysytteli aivan hiljaa. Musta risti seisoi liikkumattomana heidän välissään tuijottaen heitä. Hän teki täyskäännöksen ja perääntyi kiireesti mutta koko ajan hidastuvin liikkein tästä armottomasta kuolemankankeudesta.

    Zalo¾ba Wieser, Celovec, 1997 (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1978)
    Kaleeriorja on 1600-luvulle sijoitettu romaani, joka kuvaa noitavainoja, ruttoa, salaseuroja ja yksilön asemaa kaiken tämän keskellä.
     
     

    Posmehljivo po¾elenje (Huvittava himo)

    Toinen luku: Saarna putoamisesta (katkelma alusta)

    1.
    Hän sulki ikkunan ja katseli hetken ruutuihin kerääntynyttä pölyä. Pitkään aikaan ei ollut satanut pisaraakaan. Hänen tullessaan täällä oli ollut hirveä kaatosade. New Yorkissa oli tupruttanut lunta, ja hän oli tarponut likaisessa loskassa, mutta täällä jossa olisi luullut auringon paistavan jatkuvasti, täällä oli lotissut vettä. Hänen ohjaajansa, vapaiden taiteiden korkeakoulun johtaja, oli ollut vastassa kentällä. Tämän mukana oli ollut joku opiskelija, tummatukkainen purukumia jauhava tyttö. He olivat olleet äänekkäitä ja ystävällisiä, ja koko ajan oli lotissut vettä. Väistellen katolta ryöppyäviä vesivirtoja he olivat yhdessä etsineet hänen majapaikkansa, St. Philip Street 18:n. Toimistossa, jonka kyltissä oli lukenut REAL ESTATE, he olivat sopineet vuokrasta. Näkymä sateenvarjon alta oli koko ajan kaventunut kaventumstaan: jalkakäytävä, sen yllä vihreät verannat. Muutama näyteikkuna, pieni toimisto, vuokrasopimuksen allekirjoittaminen. Nyt hän sitten yhtäkkiä oli täällä. Professori ja opiskelija olivat juosseet kadulle käsi kädessä, sateenvarjo päänsä päällä. Täällä hän nyt sitten yhtäkkiä oli.
        Nyt on ollut jo hyvän aikaa kuivaa, ja pölyä on kerääntynyt ikkunaruutuihin. Tahrojen lomasta näkyi espanjalaisia julkisivuja kadun toisella puolella. Pasuunat ja rummut,  kaikki häly oli loitonnut sivukadulle, enää jostain kaukaa kantautui välistä säveliä. Ensin oli kuulunut pelkkää melua ja pasuunoiden kimeitä törähdyksiä, nyt samanlaista lempeää musiikkia joka leviää lentokoneeseen sen jälkeen, kun pyörät koskettavat betonista kiitorataa. Hänen saapuessaan oli sataa lotissut, mutta nyt oli ollut jo monta päivää kuivaa ja lämmintä. Kaikki odottivat, että joelta alkaisi tuulla. Ehkä se tuo uuden sateen, mutta sen jälkeen tulee kevät, aivan varmasti. Kadun vastapuolen ikkunaan ilmestyy vähän väliä mies aluspaidassa ja oluttölkki kädessä. Hänen raskas lihansa aaltoilee kankaan alla. Hän pyyhkii hikistä otsaansa kaiken aikaa. Vuoteesta nousee joskus vaaleatukkainen nainen. Hän on joskus ollut kaunis, mutta nyt hiukset riippuvat hahtuvina hänen kasvoillaan. Molemmat ovat ikääntyneet eivätkä koskaan poistu huoneesta, hän ei ollut koskaan nähnyt heitä kadulla. He ovat Kowalski ja Stella. Hekin odottavat kevättä. Kevät tulee tähän kaupunkiin hyvin varhain, aikaisemmin kuin minnekään muualle.
        Hänen huoneensa oli taas hiljainen ja pimeä. Rypistynyt lakana, päiväpeite, paperiarkit, joiden päällä hän oli maannut nukkuessaan, vesipullo vuoteen vieressä. Esineet suloisessa sekamelskassa. Kaiken sen hälyn ja rauhattoman unen jälkeen yhtäkkiä tällainen esineiden liikkumaton rauha. Aamun hiljaisena tuntina yksin, heitettynä tähän tilaan, jossa hän on vieläkin kuin pelkkä piste mante-reen alalaidassa. Joka aamu hänen täytyy hahmottaa mielessään maailmankartta ymmärtääkseen, missä ylipäänsä on ja mitä tämä kaikki on. Ylhäällä on vuorien ja jokien kehystämä ja osavaltioiden säännöllisiin ruutuihin leikkaama Amerikan mantereen ruskea hahmo, ylhäällä valkeita läikkiä, alhaalla sininen lahti, täällä Amerikan pehmeän, lämpimän, suuren joen suistoalueen hiussuonten viivoittaman vatsan pohjukassa, täällä hän on. Tänne hänet on heitetty ja kaikki muu on jäänyt ylös, taakse, jonnekin muualle. Keskellä pistettä, joka kartalla tarkoitti suiston yläpuolella olevaa kaupunkia, hän oli näkymätön, liikkuva piste, näkymätön tarkkailija. Kuulumaton kuuntelija, tietämätön tietäjä. Piste.

    2.
    Muutamalla näppärällä liikkeellä hän muutti kokoontaitettavan vuoteen uudestaan sohvaksi. Vuode on okei, kun se on sohva. Nyt se on okei. Ei ole hyvä, että se on vuode, silloin se vie liikaa tilaa, vasen puoli riippuu hiukan. Ei ole hyvä, että kylpyhuoneessa tippuu vesi ja että liitin irtoaa seinästä vesijohdon mukana. Mutta kun on suihkussa, kaikki on okei. Ilma on kostea, suihkussa täytyy käydä tiheään. Tai on käynnistettävä ilmastointilaite. Se on ikivanha kapine, joka surisee vielä enemmän kuin tuuletin ellipsimäisesti värähtelevän akselinsa varassa. Tuuletin on hupaisa, se on erikoinen, tuo mieleen Humphrey Bogartin jossakin filmissä jollakin juovuttavan eksoottisella seudulla. Tuuletin muistuttaa häntä joka hetki siitä, että hän on jossakin muualla. Tuuletin on okei. Stipendi, yliopisto, luovan kirjoittamisen kurssin kuuntelijat, professori Fred Blaumann ovat okei. Professori Blaumann on kirjailija. Hän kirjoittaa melankoliasta, mutta siitä hän ei mielellään puhu. Hän puhuu mielellään hölkkäämisestä ja huutomerkeistä. Tunneilla käy joskus Peter Diamond, jota ystävät sanovat Pedroksi. Diamond on hänen taiteilijanimensä, hänen oikea nimensä on kai jokin muu, ehkä Juarez. Peter Diamond tulee polkupyörällään. Hän kirjoittaa polkupyörästä, hän on kirjoittanut kirjankin kaupungista ja polkupyörästä. Peter Diamond asuu yhdessä Irenen kanssa, he ovat taiteilijoita, elävät taiteilijaelämää New Orleansissa. Hänen naapurinsa on taidevalokuvaaja ja kumma tyyppi. Hänen nimensä on Gumbo. Gumbo on jotain samanlaista kuin jambalaja. Molemmat ovat okei. Oikeastaan kaikki on okei, paitsi kadun toisella puolella oleva gaybaari, josta kuuluu joka yö huutoa ja äänekästä musiikkia. Täällä hän siis on, yhtäkkiä jossain toisessa kertomuksessaan, ja kaikki on okei. Lukuun ottamatta landlordia. Landlord omistaa monta taloa tällä alueella, ja ikävä kyllä se asia on kaikkein vähiten okei. Kolmekymmenviisivuotiaana hän olisi voinut saada itselleen paremmankin landlordin.
        "Teillä olisi ollut mahdollisuus tarkistaa kaikki", landlord sanoi kuunneltuaan ensin hänen valituksensa ilmastoinnista, tuulettimesta, suihkusta, liittimestä ja gaybaarista. "Teidän olisi pitänyt tarkistaa ne ennen kuin allekirjoititte sopimuksen."
        Silloin, kun he olivat allekirjoittaneet sopimuksen hämärässä toimistossa ja vesi oli syöksynyt ränneistä verannalle kuin hirmumyrsky, silloin he olivat hymyilleet. Vuokra oli korkea, mutta mister G - r -a...?
        "...d - n - i - k. Gradnik."
        "Grand... Nick?""Gregor Gradnik."
        "Pennsylvaniastako sanoitte olevanne?"
        "Sloveniasta."
        ...mutta mister Grand Nickin pitäisi itsekin kirjailijana tietää, missä hän oikeastaan asuu. Tämä on Vieux Carré, täällä eli Tennessee Williams. Viettelysten vaunu, tiedättehän. Ja kaikkea muuta. Ja Grand Nickin, joka on kotoisin Pennsloveniasta ja on ehkä tuleva Dostojevski, täytyy tietää että French Quarterilla on oma hintansa. Nimittäin oman hintansa lisäksi vähän ekstraa. Jo tunnin kuluttua hymyilevä landlord on hänen huoneessaan, johon hän ilmestyy koputtamatta, avaa lukon ja astuu sisään. Ellei hän kirjoita sekkiä, hän sanoo, täsmällisesti joka kuun ensimmäinen päivä, hän katkaisee tältä sähköt. Hän omistaa useita taloja ja omistaa ne juuri sen takia, ettei anna kenenkään muualta tulleen vetää itseään nenästä. Hän puhuu äänekkäästi ja uhkaavasti ja palauttaa armotta hänen mieleensä erään opiskeluvuosien landladyn, joka oli yhtenä kauniina päivänä heittänyt poikiensa avustuksella hänen huonekalunsa ulos sateeseen.
        Taidevalokuvaaja potkaisee hänen oveensa. Se on aamutervehdys.
        "Näitkö paraatin? Et kai säikähtänyt sitä?"

    Zalo¾ba Wieser, Celovec-Salzburg, 1993.
    Gregor Gradnik -niminen kirjailija saapuu ohjaamaan luovan kirjoittamisen kurssia New Orleansiin. Hämmentynyt keskieurooppalainen sotkeutuu pian omalaatuisiin eroottisiin, yliopistollisiin ja sosiaalisiin suhteisiin.
        Uuteen maahan kohdistuva uteliaisuus, uudet tehtävät, uudet naiset ja varsinkin sinnikäs mutta epämääräinen kirjallinen projekti ("melankolian anatomia" 1600-luvulla eläneen englantilaisen Robert Burtonin malliin) ajavat Gradnikia kokemuksesta toiseen. Dekadenttimainen amerikkalainen todellisuus ja keskieurooppalainen pidättyväisyys törmäävät koomisesti toisiinsa. Myös vieraan slovenialainen tausta aiheuttaa groteskeja tilanteita, kun ihmiset odottavat hänen käyttäytyvän slaavilaisuuteen liitettävien kliseiden mukaisesti ("Grand Nick? Pennslovenia? Slaavilainen sielu! Minä niin rakastan venäläisiä ja Dostojevskia!").
     
     

    Zvenenje v glavi (Päässä soi)

    Elettiin elokuuta 75, kun kuulin M:n kaupungin ikivanhassa vankilassa tarinan, jonka yritän nyt kertoa uudelleen mahdollisimman yksityiskohtaisesti. Tarinan päähenkilö kertoi sen minulle useana perättäisenä utuisena iltana läheisen hotellin terassilla soittavan orkesterin äänien tihkuessa samalla usvan läpi korviimme. Muistan, että seisoimme käytävän ikkunasyvennyksessä, jonka alaosa oli suunnilleen kyynärpäiden korkeudella ja joka oli vastapäätä sen sellin ovea, jossa olin viettänyt tuon kesän. Toimme joskus mukanamme tuolit, vaikka se oli kiellettyä. Myös kertojani rakasti yksityiskohtia, ja siksi hänen oli mahdoton esittää tarinaansa lyhyesti, seisaaltaan, ja hän valvoi koko ajan, että kirjoitin kaiken heti muistiin. Kääntäessään kertomuksen kuluessa katseensa pois jostakin ristikoiden välissä olevasta epämääräisestä pisteestä, kummallisen katseen, joka hotellin orkesterin ääniin kietoutuneessa sakeassa iltausvassa näytti kuin etsivän jotakin kaukaisuudesta, menneisyydestä tai unista, hän ei milloinkaan etsinyt silmiäni vaan tietenkin kuulakärkikynääni. Miksi et kirjoita? hän kysyi apeana heti, kun kynäni pysähtyi. Nämä ovat tärkeitä asioita. Nähdessään, että kynänkärki liukui paperilla, hänen kasvoillaan oli juhlallisen onnellinen ilme. Kirjoita, hän sanoi, kirjoita kaikki muistiin, tämä on historiaa. Kertojani, eräässä etelän rangaistuslaitoksessa tapahtuneen kuuluisan kapinan silminnäkijä ja myös sen osanottaja, oli valinnut itsensä minun Josephus Flaviuksekseni. Hän tunsi juutalaissotansa ja oli vakuuttunut, että "objektiivisesti katsoen ja ylipäänsä" noita tapahtumia, siis juutalaiskapinaa ja Masadan piiritystä, ei olisi ollenkaan tapahtunut ilman Josephus Flaviusta, joka oli merkinnyt ne tarkkaan muistiin, eikä vain tapahtumia vaan usein jopa kummallakin puolella olleiden haaveet. Samalla tavalla kävisi niidenkin tapahtumien, joiden todistaja hän itse oli ollut, samalla tavalla kävisi myös hänen koko elämänsä ellei tulisi ketään, joka kirjoittaisi sen tarinan muistiin.
        Kertojani oli todella tärkeä mies. Livadan kapinan kaikkien historiallisten kapinajohtajien joukossa, jotka oli loppuratkaisun jälkeen siirretty silloisen suurvallan lukuisiin vankiloihin, jotta tapahtuma vaipuisi mahdollisimman pian unholaan ja sen muistokin pyyhittäisiin jäljettömiin, niin ettei kukaan voisi enää milloinkaan pitää sitä esikuvanaan, kaikkien noiden kuuluisien yksinäisten joukossa hän oli ehdottomasti maineikkain. Hänen jälkiään oli mahdotonta pyyhkäistä olemattomiin, sillä hänen sankaritekojensa leveä komeetanpyrstö seurasi häntä kaikkialle. Hänestä oli tullut legenda jo eläessään. Tullessani M:n kaupungin ikivanhaan vankilaan ja odottaessani "välihuoneeksi" kutsutussa kellarisellissä siirtoa yläkertaan joku nuori, pitkällä koetusajalla oleva vanki hyökkäsi ikkunaan ja huusi jonkinlaisen kiihkon vallassa: Hän on tuolla, Keber! Minä en nähnyt muuta kuin jalkoja jalkaterästä polviin, paljon jalkoja harmaissa housunlahkeissa ja raskaissa kengissä, jotka luikersivat ikkunan ohi iltapäiväkävelyn aikaan kuin jonkinlainen tuhatjalkainen. Järkevästi ajattelevana nuorukaisena kysyin, mistä hän tiesi Keberin olevan siellä, sillä itse en nähnyt muuta kuin kenkiä ja housunlahkeita. Seurassani odottava vastasi kuivasti eikä aivan ilman halveksuntaa äänessään: Jaloittelemassa. En tiedä, miten halveksivasti hän olisi vastannut, jos olisin esittänyt kysymyksen, joka oli jo kieleni päällä: Kuka on Keber? Yhtä hyvin historianopiskelija olisi voinut kysyä, kuka oli Spartacus tai kuka oli Robespierre. Keber oli nimi, joka lausuttiin tuona kesänä M:n kaupungin ikivanhoissa vankiloissa kunnioituksella, ja hänen elämästään kuiskailtiin öisin korvasta korvaan tarinoita, joita kuunnellessa tavallisilta varkailta, väärentäjiltä ja raiskaajilta salpautui henki: Keber oli maannut vihreä baretti päässä ruumiiden joukossa Vietnamissa, hän oli purjehtinut laivalla valtamerten yli, Dominikaanisen tasavallan satamalaiturilla kenraalit olivat vapisseet hänen edessään, Venäjällä naiset olivat yrittäneet itsemurhaa hänen tähtensä, ja kun poliisit yrittivät onnistuneen postiryöstön ja röyhkeän petoksen jälkeen pidättää hänet, heillä oli tukenaan kokonainen pataljoona, joka joutui eristämään yhden ljubljanalaiskorttelin ja valvomaan kaupungin kaikkia ulosmenoteitä.
     

    Mladinska knjiga, Ljubljana 1998.

    Takaisin kulttuuriuutisiin