|
Kaupunkia pommitetaan (Bombardiranje grada)Hämärän varjossa luen kirjaaNäen koko ajan huonommin, mutta en saa Sytyttää valoa Jos sytytän sen Kaikki muuttuu Asioiden järjestys huoneessa Asioiden järjestys minussa Sielut muovisessa vesikannussa Kääntyvät sisäänpäin Ja tummuvat hitaasti ja kipeästi Niin kauan kuin kaukaa kuuluu Yliäänilokkien moottorien ääni Himmel Comando (Himmel Comando)Aukiolla albaanit sytyttävät kynttilöitäKuolleittensa muistoksi
Sata yhtä kohti
Puolen tunnin välein matalalta pyyhkäisevät
Silti pieni liekki jää jäljelle
Katselemme välinpitämättöminä sivusta
Kaatuneiden poikien katu (Ulicom palih djeèaka)Eräässä aikuisten tarinassa sanotaan että lapsetkaatuvat tuntematta kipua Liukastuessaan banaaninkuoreen, rasvaan, jäällä Joka tammikuu. Heidän luunsa eivät katkea Heidän kallonsa eivät korista tienvarren kiviä. Heidän lihaksensa Ovat aina rennot heidän kaatuessaan. Tarinassa lapset kaatuvat samalla tavalla kuin lehdet putoavat Tuskin koskettaen maata, upoten pehmeästi lumeen Heidän veripisaransa polttavat valkeuden viattomasti Kuin lapsi pissaisi synnytysosastolla Eräässä aikuisten tarinassa sanotaan että lapset kaatuvat kevyesti Nyppivät rupia polvistaan ja raapivat niitä innokkaasti Kunnes ne ovat taas valkoiset. Lapset eivät muista mitään He kaatuvat hymyillen kuin kamikazelentäjä Joskus heidän nimensä syövytetään punaisellä värillä Valkeaan graniittiin. Kaatuessaan he päästävät huudon Jonka television pauhu tukahduttaa helposti Lapset nousevat vaivatta ja tuntematta häpeää Vain harvoin he eivät nouse enää koskaan Keskitysleiri (Koncentracioni logor)Tiettyinä hetkinä tuntuu siltä etteiolisi pitänyt puhua sokrateesta Olisi pitänyt puhua sioista. Sukupolvet kuiskivat hänen maineestaan Hänen takiaan naisopiskelijat saavat kohtauksia Kun huoneen läpi hulluina kesäpäivinä leijuu myrkkykatkon tuoksu. Voisipa tuomita itsensä kuolemaan, voisipa katkaista oman kaulansa Tiettyinä hetkinä se on ilmeistä - juuri nyt puhun sioista Ne eivät odota kuolemaansa ylväinä Aamuvarhaisesta ne kiljuvat karsinassaan kaupungin laidalla Kyyneleet valuvat niiden vaaleanpunaisella kärsällä Kauhu virtaa niiden suonissa, on sota Ja aika ruveta viimein puhumaan sioista Profeetta rankaisee niitä halveksuen, ne rypevät mudassa uneksien Syvästä kirkkaasta järvestä, aamuisin humisevista männyistä, jäätikköhuipuista Ehkäpä kaukaisen lapsuuden näyistä. Sioille annetaan kaikki anteeksi Mutaisina häpeästä ne nauttivat viimeisen ehtoollisen Kukaan ei odota niitä toisessa maailmassa 
|