Taja Kramberger

     

    Taja Kramberger (s. 1970) on slovenialainen runoilija, historiallinen antropologi, esseisti ja kääntäjä. Kramberger aloitti arkeologian ja historiallisen antropologian opintonsa Ljubljanassa ja valmistui Koperin yliopistosta, jonka humanistisessa tiedekunnassa hän toimii assistenttina. Hän on myös historiallisen, sosiaali- ja muiden antropologian haarojen tiedejulkaisun Monitor ZSA:n päätoimittaja. Kramberger on julkaissut viisi runoteosta, joista kolme sloveeniksi: Marcipan (Marsipaani, 1997), Spregovori morje (Meri puhuu, 1999) ja Zametni indigo (Samettinen indigo, 2004). Neljäs kokoelma, Gegenströmung (2002), ilmestyi saksankielisenä käännöksenä Itävallassa, käsintehtynä keräilykappaleena. Krambergerin viides, monikielinen kokoelma on nimeltään Mobilizacije/ Mobilizations/ Mobilisations/ Mobilitazioni. Krambergerin runoja on ilmestynyt useissa antologioissa ja kirjallisuuslehdissä sloveeniksi ja muille kielille käännettynä, suomeksi mm. Nuori Voima -lehdessä. Hän on itse kääntänyt sloveeniksi muiden runoilijoiden, mm. Michele Obitin, Neringa Abrutyten ja Roberto Juarrozin tuotantoa. Kramberger on johtanut keskieurooppalaisen runouden käännöstyöpajaa “Linguaggi di-versi/ Different Languages/ Langages di-vers”.


     

Dyynit (Dune)


Allí
donde mi presencia es esperada me hago realidad.

(Jorge Pimentel, Balada para un Caballo)


Rakas Braco,

I

Ei mitään taivaan kappaletta eikä maankaan,
ei mitään siirtymää niiden välissä.
Ei mitään unettomuutta raskas pää sängyn päällä tai alla.
Ei mitään alueesta tai tarkoituksesta luopumista, mahdotonta.

Sinun asiallinen kätesi, joka tavoittaa omani alkuperää
ja tässä tuoli, jolla istumme vuorotellen: tämä riittää –
tout à sa place.

Ja tässä olet sinä, tässä olen minä, tässä on kaikki,
mitä tarvitsemme,
tässä ovat
kaksi suurta dyyniä, jotka liittyvät yhdeksi
ja sitten sade ja sitten halu ja sitten maa jalkojen alla.

Kaksi suurta dyyniä kaikesta ennestään tutusta, mutta neljine konkreettisine
itsenäisine käsineen, neljine silmineen ja kaksinekymmenine sormineen.

Kaksi dyyniä lukemattomine hiekanjyvineen, jotka koskettavat
toisiaan ja kommunikoivat keskenään omalla tavallaan.

Dyynit, joiden kaksi kaarta hellä rakkaudensyleily liittää ympyräksi.
Dyynit, joiden kaksi sisäistä maailmaa hellä rakkaudensyleily sovittaa yhdeksi.


II

Ja sitten tulet ja avaudut kaikessa laajuudessasi.
Ja sitten tulet ja luet minua sieltä, mistä en ollut koskaan
toivonut tulevani luetuksi. En tässä elämässä.

Sen maiseman värähtely, joka meitä yhdistää, johdatti
sinut luokseni.
Sen maiseman värähtely, joka ihmiselle paljastuu lukemisessa ja
on itse se maisema,
joka kerran oli sinun ja kerran oli minun.

Aivan kuten me toisistamme
erillään mutta aina lähellä
kokosimme ja siirsimme
yksittäiset hiekanjyvämme
yksittäisten huutojen määrän
lisääntyessä vuosi vuodelta.

Voitko vähentää ne, elämäsi
käyttämättömät vuodet;
mistä? Sinä, joka et koskaan sulkenut pois
toisen ääntä, omasi kustannuksella?

Ja sitten rakkaus: hento ommel,
joka liittää vanhan maiseman saumaan uuden;
juuri sinne, minne
monet muutkin, joita tuskin enää
muistan, yrittivät työntää omia
kömpelöjä naskalejaan ja heikkoja lankojaan.

Millainen onni oli tavata sinut tässä autiudessa, sanot.
Millainen uskomaton onni oli kohdata sinut, sanon.
Ja sitten hiljaisuus, jota vasten painat korvasi kokonaan.

Eivät kenenkään muun kädet, paitsi sinun, ylety ruumiiseeni.
Ei kenenkään ääni, paitsi sinun, pysty ulottumaan avaimeni ääneen.


III

Ja täällä, missä matkanteko yleensä pysähtyy ja
liikkumaton kiveliö avautuu suurena aukeana,
matkaamme nyt yli lammikon,
joka on suudelmien piirittämä valtameri;
täällä matkaamme nyt yli aukean,
jonka jo olemme kiertäneet, tällä kertaa
kuin tuulessa huojuvat hennot kukkaset.

Matkaamme kumpikin itseemme ja molemmat yhdessä,
lukemattomien pienten polvekkeiden yli sen yhteisen dyynin
harjalla, joka lakkaamatta vaeltaa sinun ja minun välillä;
dyynin, joka imee itseensä jokaisen kastepisaran,
joista alastomat ruumiimme yhä peilautuvat.

Ja tässä nyt on maiseman hento reliefiviiva,
lanka, joka erottaa ruumiimme mutta yhdistää ne samalla,
tienviitta, josta voi päätellä tuulen suunnan autiomaassa
ja joka ei koskaan voi muodostaa ylittämätöntä rajaa tilassa.

Ja vain meidän ovat nämä tyhjien kämmenien tasot, joita
keitaan palmut lähettävät tiedusteluretkelle.
Ja vain meidän ovat nämä sanat, jotka
ammentavat kasteen kivistä ja
jauhavat kalliot hiekaksi,
jota tapaamme kaikkialla ja olemme kaikkialla kotona.


IV

Ja rinnastukset tunnettuun maailmaan ovat täällä enemmän
kuin järjettömiä. Ja Braco, rakkauteni, tänään Tonava
virtaa joissakin paikoissa itseensä ja ajattelen
sinua ja kahta keittiökukkaamme, joiden kerrot
tällä välin heränneen eloon.

Eikä ole rakkautta suuren dyynin ulkopuolella, ellei
sitä tunne jokainen pieninkin hiukkanen erikseen.

Ja täälläkin, naapurimaan pohjoispuolella, vesistöjä
ja laivastoja ohjaavan sinisen virran avoimen suonen äärellä,
näen dyynimme läpinäkyvän ja korkean kaaren yhtä tarkkaan
kuin kivettyneen aallon, joka on vanginnut suolan
and is never shaken:

luovutat
käännyt takaisin
...mahdotonta ajatellakin –
ja sitten tietenkin sade ja sitten halu ja
sitten maa jalkojen alla.


Kokoelmasta Gegenströmung (2002)




Yö, joka tuo säkeitä kuin kissanpoikasia 

(Noč, ki prenaša verze kakor mlade mucke)


Yö, joka tuo säkeitä kuin kissanpoikasia
on tehnyt pesän tyynyjen väliin vuoteeseen, jossa makaamme alasti.

Yö, joka laskeutuu luokseni jonkun toisen silmin
rinnastaa tunnelin päässä näkyvän valon lempeään ennustukseen uudesta alusta.

Yö, joka kietoo minut jonkun toisen silkki-ihoon, syleilee meitä
kuin lintu, joka suojelee siivillään vastakuoriutuneita poikasia.

Yö, joka hiipii huoneeseemme ja pystyttää sinne näyttämön.
Yö yksinpelille, meidän huokauksemme sen demonauhoja.


Kokoelmasta Gegenströmung (2002)




         

Marsipaania (Marcipan)


Kuinka ohut onkaan paperin profiili
naapuripöydällä.
                  Ajan näkymätön kuori.
Värien nykäisyt piirustuslehtiössä
        kuin porfyyri, joka uppoaa seireenien ja
paperilyhtyjen lauluun. Tuntematon laivasto soutaa kohti koskia, sillä
                            tämä on marsipaania,
ajatuksen virkistämistä piruetin tehneen kolikon vastakaiun
mukaisesti. Samppanja virtaa Ljubljanican uomassa
ja kuunnelkaa,
             kuinka tämä meidän sateemme lähettää maailmaan pisaroita,
jotka putoavat vieraisiin vakoihin. Kuinka taivuttaa leukaa lumihiutale, niin että
kuopat sen poskilla alkavat kipunoida ennen kuin se putoaa hyllylle, sillä
                           tämä on marsipaania
auringon herättämistä posliinikypärän peiton alta
säkeen litografiaan. Herttaisia kalotteja. Unien lehtiä.
     Otan hyllystä pölyisen kirjan ja levitän sen
siivet kuiduiksi. Loputtomat langat kutovat ajatuksia
liikutukseen saakka,
          katseissa kylpevien peilien lähteisiin,
niin että ne voivat heittää kuvia obsidiaanin mustille silmille.
Potkuri, joka lepäämättä pyörittää liikkumattomuuden dynamiikkaa,
      on voittamaton innossaan. Höyhenpukuinen käärme.
On muodonmuutoksia, jotka murentavat jäljet lumen atomaarisiksi pilkuiksi
on sen hetken palautumattomuus, kun kasvava kuu
                     ravistaa itsestään aurinkopölyn ja kraatteri syvenee,
                          jotta perhosten on turvallista laskeutua.
Kuinka heräävätkään aamun raikkaaseen tuoksuun uudet runoilijat, jotka ovat
keinuneet yön pajujen latvoissa. He ylittävät unien vesiuoman ja pyydystävät
pohjasta
    vanhojen poijujen alta, silmän silkkisestä iiriksestä tehdyillä koukuilla
sanoja päivänvaloon.
Kuinka joulukuun katse hyväileekään joenpintaa ja vesi on
jossakin uudessa aggregaattitilassa, ojennettuna uoman syliin.
Ajattelen:
Näin syntyvät leijonat.                                    Juuri näin.
Kuinka köyhdynkään jokaisesta hyvästä runosta, joka virtaa lävitseni
                             kuin tuttua uomaa,
      kuinka tuli liittyy tuleen veden kanssa, satori malakiitissa
kuinka korkealle magnetismi tempaakaan minut, ääretön himo
satulassaan, kun tarraudun kiinni sanojen harjaan ja minua alkaa huimata,
aivan kuin maailmankaikkeus olisi tehnyt leijonanhypyn,
kuinka palan kamiinan läpi, levitän lämpöä ympärilleni savuun ja
valo välkehtii merkkien suun läpi,
kuinka palaan jälleen alas kuin siitepöly
      jokeen, putoukseen, jäätiköiden kieleen,
                 kristallien luojiin enkä ole enää sama, sillä
                              tämä on marsipaania,
                      kookospalmujen ikivihreää lunta,
                         joka tihkuu lävitseni lehdelle.


Kokoelmasta Marcipan (Marsipaania, 1997)

Sloveeninkielinen kirjallisuus: Taja Kramberger  © 2002