Du¹an Merc


    Du¹an Merc on syntynyt Ljubljanassa 1952. Leipätyökseen hän on Prulen peruskoulun rehtori samassa kaupungissa, mutta sen ohella hän kirjoittaa. Tähän mennessä hän on julkaissut viisi romaania (Galilejev lestenec, Sarkofag, Slepi potnik, Pota¾ba ja Èista ¾enska) ja novellikokoelman nimeltä Golo mesto (Alaston kaupunki, 2003). Hän on ollut monen kirjallisuuskilvan finalistien joukossa ja palkittu kaksi kertaa novelleistaan. Tällä sivulla oleva kertomus on kokoelmasta Alaston kaupunki. Du¹an Merc vieraili muutama vuosi sitten Suomessa 50 muun slovenialaisen peruskoulun rehtorin kanssa tutustumassa Suomen koulujärjestelmään, ja tarina pohjautuu tähän matkaan.
    Mercin kirjalliset sankarit ovat asunnottomia, taiteilijoita, originelleja - yhteiskunnan takia kärsimään joutuneita ihmisiä, yhtä aikaa kapinallisia ja uhreja, jotka etsivät merkitystä elämäänsä.


     



    Novelli Ulkomaalainen eli kuinka olla fiksu suomalainen



     
     

    Ulkomaalainen eli kuinka olla fiksu suomalainen 

     

     

    Jokainen joka on joskus käynyt Suomessa - tai vaikka ei olisi käynytkään - tietää, että siellä puhutaan suomea. Ja se joka on käynyt maassa tai kuullut puhuttavan tätä kieltä tietää hyvin, ettei tajua siitä sanaakaan. Siinä on kieli, josta ei tajua kerrassaan mitään. Toisin on Ranskassa tai muissa maissa, joissa puhutaan eräitä tunnettuja kieliä. Mutta Suomessa tuntee itsensä kuuromykäksi kielen takia. Vaikka ei sillä ole suurta merkitystä, onhan Suomikin tätä yhteistä Eurooppaa ja muuten kaikki on samanlaista ja tuttua. Ihmiset, kadut ja kyltit, mikä ettei niiden kanssa pärjäisi. Voi kuljeskella kauniilla kaduilla kaiken sen jugendpaljouden, muita vähän isompien talojen keskellä, ja kaikki vaikuttaa aivan samanlaiselta, tutulta, eurooppalaiselta. Aamu sarastaa varhain, taivas on kirkas, ulkona on lämmintä, yhtä lämmintä kuin Keski-Euroopassa. Siitä tietää heti, että keskieurooppalaisuus on myös meteorologinen käsite. Entä millaista täällä on silloin kun on pimeää ja kylmää, mietin mielessäsi, onhan skandinaavisuuskin ilmastoon ja valoisuuteen liittyvä käsite. Tällaiset mietteet kuitenkin torjuu nopeasti, oikeastaan ei edes halua tietää. Mieluummin ei.

    Päätän lähteä aamukävelylle päästäkseni ulos vaatimattomasta ja pitkästyttävästä hotellista, jonka ensimmäiseen kerrokseen minut on majoitettu ja jonka ikkunat ulottuvat maahan saakka, ja koska tulee aikaisin valoisaa mutta en osaa nukkua verhot kiinni, olen siinä tavallaan kaikkien pällisteltävänä, vaikka ei siinä sinänsä ole mitään kamalaa, tuskin siinäkään että ylös noustuani vilautan ensi töikseni sukukalleuksiani kadulle ja kadultakin voisi hyvin nähdä minut. Tervehdin katua, raitiovaunua, autoja, laivoja ja autolauttoja. Ihan oikeasti. Kukaan ei kuitenkaan vilkaise kadulta ikkunaani. Kenenkään kanssa ei voi kommunikoida, kenellekään ei voi vilkuttaa. On vielä melkein yö, kadulla ei näy montakaan ihmistä eivätkä harvat ohikulkijat vaivaudu tuijottamaan hotellin ikkunoista sisään. Hotelli on pitkästyttävä sillä sielläkin tietysti näkyy tuttu CNN, jossa kaikki olisi ymmärrettävää, mutta en oikein ole kiinnostunut sen maailmankuvasta. Sitä paitsi hotellissakin kaikki puhuvat englantia. Tosin sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Minulla ei ole paljon sanottavaa heille. Kaikki on selvää. Ruoka, nukkuminen, muut tarpeet. Mitä niistä puhumaan.

    Siis ulos, rantaan, laitureille katselemaan veneitä ja valtavia autolauttoja ja nostokurkia, siinä saa vähän aikansa kulumaan. Siellä on kaunista, pitkästyttävän siistiä ja kaikkialla hieno järjestys. Vähitellen sisikunnan alaosassa alkaa tuntua painetta, pitäisi päästä johonkin, kun ei tullut hotellissa käytyä. Täytyy yrittää pidätellä, kyllä vielä tulee tilaisuus. Voisin myös palata hotelliin, mutta ei se ole välttämätöntä. Täällä, satamassa on kaikki siistiä, mutta paikat ovat vielä kiinni, baaritkaan eivät ole auenneet, vaikka on yhtä valoisaa kuin Ljubljanassa yhdeksältä.

    Sitten takaisin keskustan suuntaan katselemaan komeita jugendtaloja, jotka ovat vähän samanlaisia kuin Ljubljanassa, vain hiukan suurempia, siistimpiä ja tyhjempiä. No niin, nythän ollaan eri kaupungissa, joten jospa katselen ihmisiä, joita ilmaantuu koko ajan lisää, koska heidän pitää mennä työhön, ja torilla katselen kalastajia, jotka nostavat kaloja myytäväksi ja sitten katselen jotain kotitekoisia käsitöitä, ja naiset puhuvat venäjää ja englantia, he myyvät jonkinlaisia munia joulukuusen koristeeksi, hyvin nättejä kapineita, sitten katselen heidän perinteisten mallien mukaan virkattuja myssyjään, ja nämäkin naiset osaavat venäjää ja englantia, nämäkin myyjät ovat selvästi ystävällisiä ja sivistyneitä eivätkä tyrkytä niin kuin meikäläiset, jotka räksyttävät jollakin kummallisella murteella, kun käy Ljubljanan torilla, tai louskuttavat kuin basaarissa jos menee Ljubljanan kauppahalliin ja korostavat tahallaan jotain erikoisia konsonantteja ja vokaaleja, koska haluavat näyttää olevansa erilaisia ja puhuvansa jotain aivan omaa sloveenia. Siellä kyllä tietäisi, mistä hakisi helpotusta suoliston paineisiin. Vaikka hyvin tietää, että kaikki on balkanilaiseen tapaan sottaista ja haisee, ja sitä paitsi on ärsyttävää kun on ljubljanalainen ja joku näkee että on käynyt Kolmoissillan lähellä Ljubljanican rannan yleisessä käymälässä. Mutta mikäs siinä jos on aivan pakko. Kyllä me kaikki tiedämme, miten nämä asiat ovat Ljubljanassa. Kotona tuntee itsensä melkein enemmän ulkomaalaiseksi kuin täällä, sillä täällä kaikki on tietenkin siistiä, mutta kotona, yäk, voi joutua suoraan lantakaivoon, jos on pakko käydä alhaalla Kolmoissillan vieressä. Täällä nämä asiat ovat aivan varmasti toisin, ainakin torilla. Yritän kuitenkin pidätellä, kiellän tarpeeni, ei vielä ole hätätilanne, eikä täällä Helsingissä kukaan käy helpotuksella kansallisrunoilijan patsaan juuressa vaan tietenkin sen obeliskin alla, jonka huippua koristaa valtava kultainen pallo ja Venäjän kaksipäinen kultainen kotka ja jonkun venäläisen keisarinnan keisarilliset vallanmerkit. Olen kuitenkin vähän ulkomaalainen. Kaikki katsovat minua hiukan, olen tosiaan ulkomaalainen, he kohtelevat minua ystävällisesti, voin tuntea sen, mutta olkihattu paljastaa etten ole heikäläisiä, vaatteet ja tietenkin monet tunnusmerkit, joita en itse edes huomaa. He eivät puhu minulle mitään, he antavat minun katsella paikkoja ja olla rauhassa. En tunne itseäni uhatuksi niin kuin Ljubljanassa.

    Jatkan matkaa, siellä on raitiovaunu ja kauppoja. Muistan Ljubljanan raitiovaunut, mutta niitä ei enää ole. Ei tietenkään. Siihen aikaan kotikaupungistani piti väen väkisin riisua kaikki eurooppalainen. Sitten asia yritettiin korjata, muistan että Bavarski dvorin bussipysäkille pystytettiin julkinen vessa, mutta siellä se seisoi käyttämättömänä ja siirrettiin myöhemmin häveliäästi pois, vaivihkaa ja ilman sellaista melua kuin millä se oli tuotu.

    Pääkadulla on baari, baareja aletaan vihdoin avata, suurimmalla ostoskadulla, sillä onhan Helsinki isompi kuin Ljubljana, tosin ei paljon, mutta totta kai siellä on ihan oikea ostoskatu. Alkaa olla lämmintä, tuolit on asetettu samalla tavalla kuin Triestessä, ja Triestessäkin on raitiovaunu ja siellä jossakin on myös meri, voisi vaikka tilata cappuccinon, tietää että saa oikeaa italialaista cappuccinoa, mutta ennen kuin juo voisi helpottaa tätä inhottavaa puristusta alavatsassa, heti kun on tilannut ettei näyttäisi siltä, että on tullut vain paskalle heidän baariinsa. Nyt tarve alkaa jo olla niin pakottava, että asioista on pakko puhua oikeilla nimillä, vai mitä? Selvä juttu. Sitten kysyn vähän häpeillen - ilmeisesti en ole vieläkään oppinut puhumaan tästä asiasta kiertelemättä - missä vessa on. Rouva selittää kohteliaasti ja innostuneesti englanniksi tai tietenkin jonkinlaiseksi suomenenglanniksi, että baarin asiakkaat voivat käyttää yläkerrassa sisäänkäynnin lähellä olevaa tilaa mutta että se on vielä kiinni, ja siksi minun pitää mennä kulman ympäri, kolmas baari oikealla, kun menen portaat alas ja kujaa pitkin, tämä baari antaa heidän asiakkaittensa käyttää vessaa. Selvä, otan olkihatun päästä, alkaa jo olla vähän hiki, ja lähden etsimään kulman takaa sitä toista baaria. Ei siellä ole mitään. Portaat kyllä, mutta kaikki paikat ovat kiinni. Voisin tietenkin mennä johonkin toiseen baariin tilaamatta cappuccinoa, sillä yleensä se vain pahentaa tilannetta. Päätän kuitenkin mennä takaisin. Cappuccino odottaa minua, paine suolistossa vain pahenee ja joudun jo tosissani pinnistelemään. Maksan ja jatkan pääkaupunkikierrosta. En enää näe ihmisiä enkä pyöräilijöitä enkä liikennettä enkä kauniita rakennuksia enkä raitiovaunuja. Mihin nyt? Westrmann, tai mikä sen tavaratalon nimi olikaan, on varmaan vielä kiinni, mutta silloin huomaan suurimman linja-autoaseman. Siellä ihminen on anonyymi, siellä se voisi olla, siellä sen täytyy olla. Katselen ympärilleni enkä ymmärrä lukemastani sanaakaan, en kerrassaan mitään. Mutta sitten - vihdoinkin. Selviä merkkejä ja kirjaimia, siinä se on! Vessa! Toiletti. Samanlainen kuin Ljubljanassa joskus aikanaan. Heitän Suomen markan aukkoon ja sillä selvä. Mutta mitään ei tapahdu. Ovi ei aukea. Kopissa ei näy punaista eikä vihreää valoa. Punainen tarkoittaisi "in use", sen osaisin lukea. Merkillistä, yleensä lännessä ja varsinkin täällä kaikki toimii eikä vielä ole sattunut sellaista tilannetta tai tapausta, ettei olisi toiminut. Olen ollut täällä jo muutaman päivän ja kaikki on aina toiminut. Mutta tämä vessa on kuollut. Se ei avaa oveaan. Missään ei edes lue, että se olisi epäkunnossa. Markka kilahtaa automaatin läpi, kuulen sen, selvästikään se ei toimi.

    Siirryn seuraavalle kopille. Kas vain, ovi aukeaa! Mutta se on varattu. Sisällä on mies, jolla on inhottava valkoinen takapuoli, veltto, vanha, alaston, karvaton takapuoli, mies on lyhyt, en näe hänen sukuelimiään, koska hän on kääntynyt puoliksi sivuttain, hän on mies, näen kasvot, hänellä on vaaleat hiukset, hän on minua vanhempi, vetää housuja ylös, näen vessan, se on tilava ja valkoinen ja ilmeisesti muovia ja ovi on auki. Kuka tahansa voi nähdä hänet siellä, koppi on kuin taikalaatikko, paitsi että kaikki voivat nähdä sen. Katselen ympärilleni, kukaan ei vilkaisekaan. Ketään ei kiinnosta. Voi paska. Suljen oven. Hätä on siinä, että minulla alkaa olla entistä pahempi hätä. Ehkä siksi että olin luvannut itselleni, että teen sen täällä ja nyt. Mihin nyt menen? Silloin pikkumies astuu ulos kopista, hän tosiaan on lyhyt, vaaleatukkainen ja kaljuuntunut ja vähän harmaantunut ja puhuu minulle jotakin, pitää kopin ovea auki, hän puhuu ja puhuu ja työntää ovenkahvaa käteeni ja on ystävällinen mutta en ymmärrä häntä. Hän ei näytä häkeltyneen siitä, että olin nähnyt hänet alasti, hän ei ole minulle vihainen, hän on ystävällinen ja inhimillinen ja minua hävettää että olin nähnyt hänet, minua inhottaa että olin nähnyt hänen vanhan riippuvan valkoisen perseensä, minua inhottaa koska hän tietää, että minulla on hätä. Aivan varmasti minusta näkyy, että oloni on tukala. Hän ei kuitenkaan näytä pitävän sitä vastenmielisenä, sillä hän selittää vieläkin minulle innokkaasti jotain. Hän kai uskoo minun puhuvan suomea. Niin, suomen kieli on ongelma. Vihdoinkin joku, jolla on jotakin tärkeää sanottavaa minulle. Eikö hän näe, etten ymmärrä häntä? Ei, ilmeisesti hän näkee vain että minulla on hätä, ja kun tartun kahvaan ja kopin ovi on hallussani ja voin astua sisään, hän lähtee, katoaa. Hän on häipynyt, enkä käänny katsomaan hänen peräänsä. Ajattelen itsekseni etten mene koppiin, siellä haisee, koppi on vielä täynnä hänen hajuaan, näin hänet asialla, ei, odotan vähän, voin sulkea oven ja avata sen uudestaan ja teeskennellä, että koppi on ollut jo jonkin aikaa yksin, tyhjä ja neitseellinen, niin, aivan kuin nainen, enhän menisi kenenkään naisen kanssa heti toisen miehen jälkeen, jonkun jälkeen jota en edes tunne ja joka on minulle outo, haluan astua sisään ajattelematta tuota toista ihmistä, ilman muistikuvaa valkoisesta riippuvasta vanhasta jogurttia muistuttavasta perseestä ja lyhyestä miehestä, joka kiskoo alushousuja ylös. Odotan hetken ja menen vasta sitten. Silloin siellä on toisenlaista, hyyskä on melkein neitseellinen, siellä täytyy olla tuuletin jossakin, skandinaavit ovat tunnettuja hygieniastaan. Täytyy vain odottaa. Annan oven painua kiinni. Sitten heitän Suomen markan aukkoon ja odotan että ovi aukeaa. Mutta ei se aukea. Kuulen kuinka markka vierii koneen suolistoon. Silloin yhtäkkiä tajuan, äkkiä ymmärrän suomea, paine suoliston alaosassa helpottaa ihmeesti. Miekkonen oli täysin tietoinen luonnollisesta tarpeestani, sillä hänkin tietysti koki sen samaan aikaan kuin minä jossakin tässä kaupungissa, Helsingissä, ja yritti ystävällisesti selittää minulle, ettei ovi enää aukea jos suljen sen. Sen takia hän neuvoi minua pitämään kiinni kahvasta. Hänelle minä olin suomalainen, hänelle en ollut ulkomaalainen.
     

    © Kari Klemelä
    Sloveeninkielinen alkuteksti Biti tujec, biti Fin(ec) 
     


Sloveeninkielinen kirjallisuus: Du¹an Merc © 2003 Kari Klemelä