Lela B. Njatin





Kirjailija, toimittaja Lela B. Njatin on syntynyt 5.1.1963 Ljubljanassa ja on opiskellut siellä yleistä kirjallisuustiedettä ja filosofiaa. Hän on työskennellyt aiemmin Republika-lehden kulttuuritoimittajana. Tällä hetkellä hän toimii Slovenian tiede- ja taideakatemian tutkimusosaston tiedottajana ja on yhteistyössä Trubar-säätiön kanssa, joka avustaa ja rahoittaa slovenialaisen kirjallisuuden julkaisemista ulkomailla. Hän vastaa kirjailijoiden Skandinavian-kiertueen järjestelyistä Sloveniassa.
    Lela B. Njatin kirjoittaa lyhyttä, monivivahteista proosaa, jossa yksilönvapaudet ja kirjallisuuden vapaus ovat keskeisessä asemassa. Njatin on lähellä retroavantgardistista Neue Slowenische Kunst -liikettä, johon kuuluvat mm. Laibach-yhtye ja taiteilijaryhmä Irwin.
    Njatin sai vuonna 1988 novellikokoelmastaan Nestrpnost (Kärsimättömyys, 1987) Zlata ptica (Kultainen lintu) -palkinnon. Velikanovo srce (Jättiläisen sydän) puolestaan oli mukana Veèernica-palkintokilpailussa ja luetaan  90-luvun parhaiden slovenialaisten satujen joukkoon. Sakrarij on verrattain uusi kokoelma lyhyitä kertomuksia (1996).
    Toimitustöitä: Zaèasno bivali¹èe (Tilapäinen olinpaikka, 1980-luvun slovenialaisen kirjailijasukupolven muotokuvia, 1990).
     Mukana antologioissa: The day Tito died. Contemporary Slovenian Short Stories. London, 1993. - The veiled landscape. Slovenian women writing. Ljubljana, 1995. - Antony Gormley. London, 1995. - A day in Europe. Anthology of Central European Literature. Bratislava, Slovakian PEN Centre. 1995.
 


    * * *

Perinteinen tarina puuttuu Lela B. Njatinin kertomuksista, jotka ovat oikeastaan lyhyitä fragmentteja. Ne eivät noudata tavanomaista logiikkaa vaan ovat pikemmin sisäistä monologia tai tajunnanvirtaa, niiden tapahtumat muistuttavat unia tai vielä useammin tapahtumia, jotka tapahtuvat meille unessa silloin, kun näemme unta, että näemme unta.
    Njatinin teoksissa on nähty yhtymäkohtia Borgesiin, samoin Flisarin.
    Tarinassa Yö Ljubljanassa päähenkilö saapuu helteisenä kesäpäivänä pitkään tyhjillään olleeseen asuntoonsa ja heittäytyy lopussa ikkunasta ulos. Tälle kertomukselle on ominaista myös peräkkäisten jälleensyntymien ja kiertolaisuuden ajatus, tunne jonkinlaiseen yön ja päivän, elämän ja kuoleman välitilaan joutumisesta.
 
 
 

Yö Ljubljanassa
 

kiertäessäni avainta lukossa en tunne, kuinka jousi antaa myöten. avainnipussa, jota puristan kädessäni ja jossa kaikki avaimet ovat kiinni samassa renkaassa, tämä on kevein, alumiininen. lukossa ei tunnu minkäänlaista vastusta, kun väännän sitä. ovi on lukossa, mutta se on yhtä helppo avata kuin jos porautuisi katseellaan jonkun ajatukseen, kummallakaan ei ole todellista painoa ja niiden kohdatessa eron voi tuskin havaita, sillä niillä ei ole muotoa, ei väriä eikä tiheyttä, niiden olemassaolon voi vain tuntea samoin kuin sen, kuinka katse lävistää ajatuksen. odottamattoman usein ajatus antaa periksi ja katse jää riippumaan jonnekin ilmaan.

painaessani kahvan alas ovi aukeaa. hetken alumiiniavain törröttää nyrkissä puristamastani kimpusta kuin höyhenenkevyt pienoishai, aivan kuin odottaen käyvänsä ainoalla hammasrivillään uhrinsa kimppuun, ja astuessani sisään ja sulkiessani oven takanani yritän lepyttää avainta työntämällä sen lukkoon ja jättämällä sen sinne riippumaan samasta renkaasta muiden kanssa. siellä se törröttää tiukasti lukossa muiden heiluessa jonkin aikaa kuin arvottomat ruumiit samalla tavalla kuin varmuusketju, jonka hetkeä myöhemmin kiinnitän lukon yläpuolella olevaan uraan.

sytyttämättä valoa pudotan laukkuni lattialle oven viereen ja kumarrun riisumaan kengät. eteinen on niin kuuma, että hikipisarat kietovat otsani hetkessä seppeleeseensä. maali haisee palaneelle. menen ikkunoiden luo ja avaan ne, mutta en nosta sälekaihtimia, väännän vain metallikahvoista, jotka kirahtavat terävästi oltuaan kuukausia koskematta auringon ja sateen armoilla.

ulkona on aivan yhtä kuuma. helle tunkeutuu sälekaihtimien läpi huoneistoon, ja tunnen sen lempeänä henkäyksenä märällä otsallani, mutta hetken kuluttua ilma seisoo jälleen paikallaan ja kosteus levittäytyy huoneisiin takertuen seiniin kuin tukahduttava lima. se tunkeutuu paitani ja housujeni lävitse, imeytyy istuimeni tyynyyn ja kyllästää pöytäliinan, johon nojaan kyynärpäilläni, ja muodostaa sen kudoksiin tarttuneen pölyn kanssa huntumaisen kalvon, joka takertuu sormiini liikuttaessani käsiäni.

katselen sälekaihtimien ristikon läpi kaupunkia. ikkunaani vastapäätä oleva talo peittää näkyvyyden, se on aivan pimeä, avoimet ikkunat tuijottavat minua muuta pintaa mustempina kuin palovammat. sen takana on toinen rakennuslinnake, ja senkin aukot tuijottavat sysipimeinä. siellä täällä jotkut pienet silmät loistavat valoisina, ja katson niiden suuntaan etsien ihmisolentoja. yö on tiheä, se voimistaa kuumuutta omalla massallaan, ja ihmiset sisällä ovat liikkumattomia, päivän kuumuuden polttamia, pysytellen paikoillaan kuin avonaiset haavat, jotka pienikin liike voi repiä auki, niin että niistä alkaa tihkua mätää tukahdutettujen tekojen, sammuneiden toiveiden kerrostumien ja väljähtyneiden halujen lietteen täyttämään kesään.

ulkoa yöstä ei kantaudu hiiskahdustakaan, voin kuulla sen sykkivän sekasortoisen aikakauden mutaan kaivautuneiden sammakoiden pullistuvien kurkkupussien tavoin, tuon ihmisjanon kuivattaman aikakauden, joka ei ole jäsenneltävissä ihmisen mittapuiden mukaan. helle ahmii kitaansa seikkailut, jotka ihmiset olivat varanneet itselleen täksi vuodenajaksi. tumma taivas on räätälöity romahtaneiden suunnitelmien loputtomien hyvästijättöjen mittojen mukaan. minua lohduttaa kanssaihmisteni voimattomuus tarttua ohikiitävään hetkeen ja ohjata se turhamaisuutensa myllyyn ympäristön lämpötilan ylittäessä heidän ruumiinlämpönsä. aina kun palaan takaisin tällaisessa ilmanalassa, se tuntuu minusta ainoalta oikealta. vain silloin minulla on tunne, etten ole täällä sen tähden, että minut on määrätty olemaan.

istun hiljaa, kunnes kaikki vaatteiden alta näkyvät ihonkohdat ovat peittyneet kuin hienonhienon suihkun pirskottamiin hikikarpaloihin. ravistelen ne pois samalla kun kävelen asunnossa: jääkaappi, kytketty pois, ovi raollaan, lakanoiden peittämät nojatuolit, sijattu vuode, rullalle kääritty matto, puhelin suljettuine vastaajineen, irrotetut sulakkeet, pihdit pesualtaassa hanan vieressä... ensi töikseni työnnän radion koskettimen pistorasiaan, valot sen näytössä syttyvät ja kuulen etäistä musiikkia, mutta suljen sen saman tien. yön hiljaisuus on miellyttävämpää.

vilkaisen uudelleen ikkunasta ulos, tällä kertaa talojen yli. niiden takana on metsäinen kukkula, ja sen takana lisää taloja. samanlaisessa talossa, kaukana, kaukana poissa jossain toisessa kaupungissa maailman toisella puolella, jossa nyt on päivä, siellä on bo¹tjan. hän on minun kaltaiseni vaeltaja eikä saa milloinkaan ylittää päivän ja yön rajaa, ajanmuutos on koettava samassa paikassa, silloin kun ihminen kuolee mutta ei lakkaa olemasta. bo¹tjan, toma¾, häntä ennen toinen toma¾, ivo ja minä, kiitäen kuin komeetat, joiden perään odotusten vanat jäävät kipunoimaan, me syöksymme kohti tietoisuutta ohittaaksemme kuolemamme hetken, kyllästyneinä vältteleviin vastauksiin etsiydymme turvaan sinne, missä ei ole kysymyksiä. samaan aikaan kun entisissä asuinkaupungeissamme sanotaan "heitä ei enää ole", me ilmestymme uudessa määränpäässämme talojen ikkunoihin. he näkevät meidät mutta eivät milloinkaan kysy, keitä me olemme, mistä me tulemme, mitä me oikeastaan teemme tai minne olemme matkalla, me olemme naapurirakennusten ikkunoiden kehystämiä hahmoja, ikkunoiden, joista me täytämme vain muutamia mutta joista vielä useammat ovat tyhjiä, ja esitämme tarinoitamme pieninä katkelmina, jotka ovat liian vähäpätöisiä muodostaakseen kertomuksen.

mihin ikkunaan minun pitäisi asettua: keittiön? makuuhuoneen? jään sinne missä olen, keittiöön. vedän sälekaihtimen narusta, se on rasvainen ilmasta, joka on suurimman osan vuotta paikan ainoa asukas, liikkumattomasta ja tihenevästä ilmasta, joka antaa periksi koskettaessa, pehmeän vahamaisesta. vetäessäni narusta kirskahtava ääni kimmahtaa vastakkaisesta seinästä minua kohti ja takaisin. seinän hiiltyneet aukot vain ammottavat auki, minkään estämättä tasaista valoa tunkeutumasta läpi sieltä täältä. nojaan ikkunalautaan ja työnnän pääni ulos: yö on yhä liikkumaton. aivan kuin ihmiset lepuuttaisivat selkäänsä maailmaa vasten.

sitten sytytän valon. keittiön pöytä on aivan ikkunan edessä, vastapäätä asuvat eivät pysty näkemään sitä. ennen bo¹tjan ja minä huusimme ja riitelimme pöydästä saadaksemme ihmisten katseet kääntymään meihin ja painuaksemme heidän tajuntaansa jonkinlaisina olemassa olevina olentoina ja antaaksemme heille tekosyyn pitää meidät keskuudessaan. yksin minun on vaikeampi olla.

hikinoro valuu niskaani pitkin, ja tunnen kosteuden rintojeni välissä. kumarrun pöydän yli silittääkseni pöytäliinan keskellä olevaa ryppyä, joka on kuin liinan silitysraudalle tekemän vastarinnan jälki. myös pöydän pinta on pehmeä, pöytäliina tuntuu liukkaalta sormieni välissä tasoittaessani sitä. tartun kulmiin ja nousen polvet edellä pöydälle, jään sen päälle kyykkyyn tukevaan asentoon ja otan tukea ikkunanpuitteista. kurottaudun ulos ikkunasta, paita liimautuu ruumiiseeni, joka on märkä kuumuuden minusta pusertamasta nesteestä, ja jään riippumaan. vastapäinen talo kaikuu kuin se olisi kuollut. käännän päätäni ja ohjaan pikaisesti katsettani pitkin talojen piiriä kohtaamatta kenenkään silmiä.

sitten päästän irti.

syöksyessäni kohti kaupungin välinpitämättömyyden kuilussa odottavaa asfalttia havaitsen silmäkulmastani, silmäripseen tarttuneen hikipisaran lävitse, tunteettomassa yössä, pienen punaisen pisteen – vastapäisessä pimeässä ikkunassa hehkuvan savukkeen palavan pään.
 

Ilmestynyt Literatura-kirjallisuuslehdessä 38-39/1994 nimellä Noè v Ljubljani.

Takaisin vierailusivulle