Boris Pahor

     
     

      
     

    Vittnet Boris Pahor. Ny Tid 45 (4.11.2003) haastattelu, kirj. Kari Klemelä 

    Näyte Nekropolista. 
     


    Vuonna 1913 syntynyt, Triestessä elävä sloveeni Boris Pahor vietti 1944-45 yli vuoden Natzweiler-Struthofin, Dachaun, Doran, Harzungenin ja Bergen-Belsenin keskitysleireillä osallistuttuaan natsimiehittäjiä vastustaneeseen toimintaan. Eräät Gestapolle työskennelleet sloveenit ilmiantoivat Boris Pahorin tammikuussa 1944. Kidutuksen jälkeen hänet vietiin Triestestä ensin Dachaun ja sitten Natzweiler-Struthofin keskitysleiriin. Syyskuussa 1944 oli jälleen vuorossa Dachau, tammikuussa 1945 Hartzungen (Doran alaleiri) ja huhtikuussa Bergen-Belsen, jonka liittoutuneet vapauttivat 27.4.1945. Vappuna Pahor oli Lillessä, 3. toukokuuta Pariisissa ja sen jälkeen tuberkuloosin takia hoidettavana Villers-sur-Mainen parantolassa. 

    Näitä aikoja Pahor kuvaa pääteoksessaan Nekropoli (sl. Nekropola), jonka kehyskertomuksena on kirjailijan 1966 Elsassiin Natzweiler-Struthofin leirille tekemä matka ja tuon yhden päivän hänessä herättämät muistot. Kun romaani ilmestyi vuonna 2001 saksaksi nimellä Nekropolis, itävaltalainen kirjailija Karl-Markus Gauss totesi Der Standard -lehdessä: "Tässä on kirja, joka meiltä on puuttunut. Miksi saimme Boris Pahorin Nekropolisin vasta nyt?" Vuonna 2002 lounaissaksalainen SWR-Bestenliste valitsi Nekropolisin parhaaksi kirjaksi.  

    Boris Pahor on Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaehdokas. Hän on korkeasta iästään huolimatta hyvin pirteä, kirjoittaa jatkuvasti ja matkustaa paljon. Hän on mukana Natzweiler-Struthofin muistosäätiön toiminnassa.  

    Linkkejä: Natzweiler-Struthof Vikipediassa (suomeksi), Enseigner la mémorie (ranskaksi), Holocaust encyclopedia (englanniksi, ks. artikkeleista leirin nimellä). 
      

    On sunnuntai-iltapäivä eikä koko ajan ylemmäs vuorille nouseva kiemurteleva, sileä asfalttinauha olekaan niin autio kuin toivoisin sen olevan. Ohitseni ajaa autoja, jotka pyrkivät eteenpäin tai ovat paluumatkalla alas laaksoon, Schirmeckiin, ja matkailijavirta häiritsee keskittymistäni ja arkipäiväistää odotukseni. Tiedän, että olen itsekin autoineni osa tätä motorisoitua kulkuetta, mutta silti kuvittelen että jos olisin yksin, entinen yhteenkuuluvuuteni tämän ympäristön kanssa riittäisi takaamaan, ettei läsnäoloni pysty nytkään särkemään sitä unenomaista kuvaa, joka on uinunut koko sodanjälkeisen ajan koskemattomana tietoisuuteni pimennoissa. Ymmärrän, että mielessäni on virinnyt jonkinlainen hämärä kapina, kapina sitä vastaan että tämä vuoristopaikka, sisäisen maailmamme olennainen osa, on nykyisin avoin ja paljastettu, ja samalla tähän kapinaan sekoittuu mustasukkaisuutta, sillä ei siinä kaikki että vieraat silmät katselevat tätä ympäristöä, joka kerran oli meidän sisäisen, nimettömän vankeutemme todistaja, vaan yhdenkään turistin katse ei varmasti pysty milloinkaan tunkeutumaan siihen erillisyyden kuiluun, jonka saimme rangaistukseksi siitä, että uskoimme ihmisen ylpeyteen ja vapauteen päättää omista asioistaan. Samalla kuitenkin jostakin hiipii kutsumatta ja tunkeilevasti vaatimaton tyydytyksentunne siitä, ettei Vogeesien vuoristo sittenkään ole enää mikään suljettu ja eristetty, omassa tuhossaan kärventyvä paikka vaan kansanjoukkojen vaelluksen kohde, ja vaikka kävijöiden kuvittelukyky olisikin kypsymätön, heillä on kuitenkin sydämensä sisimmässä valmius aavistella kadotettujen poikiensa kohtalon käsittämättömyyttä ja ainutkertaisuutta. 

    * * *

    Kun hänet lopulta lasketaan kiveykselle, siellä makaa jo muitakin selällään. Katosta on nimittäin alkanut valua vesi, ja ruumiiden metsikkö hyppelee kuuman sateen alla ja hieroo kyynärvarsiaan kovalla saippualla, joka hajoaa heti, niin että keltaiset pikku purot virtaavat sementillä aivan kuin saven värjäämä sadevesi kaatosateella. Ruumiista tuntuu kuitenkin autuaalta, kun sitä nuoleskelevat niin monet lämpimät kielet, ja yöllisen vuoristoilman muisto unohtuu hetkeksi ja mielestä kaikkoaa jopa pesutilan alla oleva polttouuni, johon lämmittäjä pinoaa päivin ja öin ihmishalkoja. Ja vaikka nuo ruumiit ajattelisivatkin, että ehkä lämmittäjä pian kuumentaa samalla tavalla heilläkin vettä, olisi kostean lämmön tuottama nautinto silti yhtä suuri. He saippuoivat itsensä nopeasti, koska jalkovälissä ei enää polta; vain sementillä selällään makaavien suut avautuvat paljon hitaammassa tahdissa. Aivan kuin he vetäisivät ilmaa sisäänsä keppimäisten raajojensa koko pituudelta, päästä jalkateriin saakka, jalkateriin, jotka häviävät höyryyn ja näyttävät ulottuvan maailman toiseen reunaan; kuumat pisarat putoavat heidän nyyhkytyksensä päälle ja räjähtävät lasittuneille pupilleille ja leveille hammasriveille.  

     

     

Sloveeninkielinen kirjallisuus: Boris Pahor - 2004 - Kari Klemelä