Ana Pejtšinova



     
     
     


     
     

    Ana Pejtšinova (s. 1973 Skopjessa) on opiskellut kirjallisuutta ja filosofiaa Makedoniassa ja Tšekissä. Hänen tohtorinväitöskirjansa vuodelta 2002 käsitteli alitajunnan elementtejä William Blaken tuotannossa. Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, joista viimeisin on Nea. Hänen runojaan on käännetty mm. englanniksi, ranskaksi, serbiaksi, bulgariaksi, puolaksi ja valkovenäjäksi. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjallisuusesseistiikkaa ja -kritiikkiä lukuisiin eri julkaisuihin ja päivälehtiin, englannintanut makedonialaista nykyrunoutta ja kääntänyt makedoniaksi William Blakea.

    Pejtšinova on Makedonian kirjailijaliiton ja Makedonian PEN-klubin jäsen ja työskentelee Makedonian kulttuuriministeriön julkaisu- ja kirjasto-osaston päällikkönä. 


     



    Ana Pejtšinovan kotisivu.



     
     
     

    Silmille paljastuu (Otšigledno stanuva)


    Näkymättömille silmille
    paljastuu
    etta lähtö on mahdollinen:
    luomet painuvat kuuliaisesti kiinni
    ja irrottavat syleilystä
    joka kiinnitti mantereeseen.

    Näkymättömille silmille paljastuu 
    että purjehtiminen on mahdollista
    ilman kenenkään rakkautta,
    ilman muistoja tai lyhtyä,
    jopa ilman laivaa ja miehistöä;
    pelkässä kapteeninlakissa,
    vaikka sekin uppoaa
    mustaan mereen josta tähdet eivät kuvastu.

    Aallot loiskuvat,
    vain niiden ääni tekee matkaa.
    Näkymättömille silmille on paljastunut
    että tässä sumussa kaikki lähtee liikkeelle,
    hetkellä joka ei jää muistiin,
    hetkellä jolloin aika on hautautunut
    autioon taivaanrantaan.

    Tässä pimeässä yössä
    on mahdollista elää olematta urhea.
    Toivokin on taakka, joka paiskataan kannelta.
    Ja purjeet poltetaan
    ettei kukaan enää näkisi niitä.

    ...Tarinat eivät olleetkaan totta.
    Ei pohjoisessa ole mitään maata.
    Edessänne on pitkä purjehdus,
    annettu lahjaksi niille
    jotka eivät enää halua nousta maihin
    jotka eivät menehdy ilman maata.
    Tässä yössä
    heidän kasvonsa muuttuvat näkyviksi
    ja heidän kuolemansa tulee tunnetuksi.
     

    Kokoelmasta Vieraita unia (Tug'i soništa)


     
     

    Kulkemisen vuotuinen kierto (Godišen tsiklus na odot)


    Hengitän hitaasti sisään - juhlallinen voima.
    Hengitän hitaasti sisään - hävitetty koti.
    Tämä maa repi uneni riekaleiksi.
    Vaikein koan on tämä, lausumaton.

    Pysähdyin sattumalta, esi-isä Job,
    ja istahdin katsomaan yksinäisyyttä:
    simpukankuoriin tökättyjä suolaisia hetkiä -
    Taivas yksin voi koota tämän kuuman vaahdon.
    Kudon sinulle puseron merilevästä ja hiekasta.
    Tiedäthän. On kylmä, esi-isä Job.

    On öitä jolloin uneksin vaeltavani.
    On vaelluksia joilla kuvittelen olevani veri.
    Niin ylpeä ja turhamainen ja vahva ja niin alasti,
    kun päätän jättää Yön ja lähteä.

    Ja sinä, Rakkaus, joka puukotat minua
    pilvien kylkiluiden väliin,
    kerro minulle missä tämä Tie kadottaa sinut,
    mihin pysähdyt ottamaan vastaan sarastukset
    jotka saapuvat herättämään sinut,
    ne jotka eivät muista
    eivätkä unohda?
     

    Kokoelmasta Deogae


     
     

    Nälkä (Glad)


    On yksi ainoa nälkä.
    On ihmisiän ja muutoksen kaltainen nälkä,
    pelottavan veren kaltainen, lähes ikuinen
    susimaisen, tuppisuisen hiljaisuuden kaltainen.

    On yksi veri, yksi pahuus
    kuin mereen kahlittu hiljainen kirous.
    Ja armottomat aallot, jotka vihlovat tulessa palavaa,
    on paha veri, kuin kalvava sairaus.

    On yksi meri joka pauhaa lakkaamatta,
    veri joka sykkii tasaisesti jokaisen ikkunan alla,
    on yksi nimi josta ei voi vaieta.
    On yksi pahuus joka uinuu meissä kaikissa.
     

    Kokoelmasta Nea


     
     

    Tähtikentauri (Dzvezden kentaur)


    Rakkautesi tallasivat taivaallisia niittyjä.
    Olin kuullut sen hevosen hulluudesta, tiesin sinut tappajaksi.

    Tässä minä olen, makaan pää loassa
    kaikki peilit kädessäni
    yhden unelmistasi poljettua minut maahan.

    Kuka puhaltaa niskaani? Minkä harja kietoutuu ympärilleni?
    Jälleen hukun vapaaehtoisesti kyyneliin, jotka valuvat harjastasi.
    Vaikka tiedän että olet valhe, tähtien vaeltava teelmä.

    Näe unta, murhaaja.
    Sinun silmäsi, kuin äänettömät valtavat synnytykset,
    vartioivat kylmyyden kauheilta tähtilinnuilta.

    Kokoelmasta Nea


     
     

    Ohikulkijat (Minuvatši)


    Rakkaudesta en tiedä mitään,
    siitä rakkaudesta jota sinä maailmasta etsit.
    Siitä en minä tiedä mitään.

    Silti maidon kaltainen sisäinen vaisto,
    jokin sykkii sisällä,
    kieltäymyksen ja katumuksen unohtunut kumarrus.

    Tunnen sinut jo sapattipäivistä;
    iltapäivän tunnit sietämättömän taivaan alla -
    kätketyt hymyt kalpeiden otsien alla.

    Tiedän että nukut.
    Tiedän kepin, jolla hätyytät koirat pois portilta.
    Mutiset kun ajattelet olevasi siellä itse.

    Ja sittenkin, nojatessasi hetken kepin kahvaan
    ja aistiessasi pakenevassa ilmassa jotakin näkymätöntä,
    jotakin yhtä aikaa lempeää ja armottoman vaativaa.

    Silloin tiedät.
    Otsamme liittyvät yhteen
    ja olemme yhtä unta
    niin monessa maailmassa.
     

    Tätä on vaikea sanoa, rakkaani
     

    Kokoelmasta Nea


     
     

    Harmaa enkeli (Siviot angel)


    1. Sinut, joka rakastit niin paljon,
    sinut minä näin, valkeana, vuoren alla,
    sinä minulle annoit unohduksen ja unennäön,
    sinä minulta riistit aamunkoiton.

    Millä se lumosi minut, tuo harmaa hahmo,
    ajattomasti laajentunut kuin rajamaa?
    Tälle vuorelle, tälle pimeälle seudulle,
    noille epäinhimillisen kauniille kasvoille.

    Kiedo ne hääpuvun kirjailuilla,
     yhdellä ainoalla valkealla, lujalla langalla,
    nuo kasvot jotka paljastuvat hunnun alta,
    syvinä kuin yö, ja yön sormi.

    Niin, nähdessään ällistyksesi hahmo valtaa sinut:
    hartioilta putoavat suru ja nauru,
    kun jäätävä tuuli levittää kirsikankukkia 
    kultaiselle pellolle ja hautaa ne.
     

    2. Ikiajoista olit ollut siellä,
    sinä lumiääni, ruohikon tähti.
    Lempeä syntinenkö sinut viimein herätti,
    tuo taivaallinen varjo harmaalla tiellä, kuin pesässä?

    Pysähdy tämän autiuden alle
    leveine kämmeninesi ja sekavine uninesi.
    Vieköön sinut suolakivi,
    tämä villi seutu ei enää hengitä, ei parane.

    Vilkaise taaksesi unesta, lepää siellä missä et ole,
    milloinkaan et ole ollut kauemmin kuin hiljaisuus.
    Sinua odottaa ikuinen, uinuva korkeus,
    sinua odottaa suloisen tuskan silta.

    Ja kun katsot huipulta veteen
    näet vihreän kiven, läpikuultavan ja pehmeän.
    Sen sisällä soi, kultaiset säkenet purjehtivat,
    toisenlaisten elämien ja virtojen äänettömät maailmat.

    Olet se kalliosta syntynyt silkkienkeli,
    jolla on maankuoren hidas haarniska.
    Tyhjä kehys ammottaa otsalla kuin muotti
    etsien erämaassa kadonnutta kivisinettiään.

    Sitten kultainen kivi iskee kuin vasara
    ikuiseen otsaan, taltuttaa sen huudon.
    Ja unet kohoavat kuin alaston metsä
    harmaan hahmon lempeillä siivillä. 
     

    Kokoelmasta Nea




    © Makedoniasta suomentanut Kari Klemelä
     


Makedonialainen kirjallisuus: Ana Pejtšinova © 2003 Kari Klemelä