Marijan Pu¹avec

Gorenjskalainen cancan


 

Sinä iltana satoi kuin saavista. Vaikka pyyhkijät vispasivat täysillä, näkyvyys oli olematon. Ilma oli niin kosteaa, ettei mikään lämmittäminen auttanut, vaan kosteus tunkeutui autonkin sisälle. Aivan kuin olisi istunut hitaasti liikkuvassa akvaariossa. Sitä paitsi alkoi olla niin kylmä, että ilman takkia olisi jäätynyt.
     Olin menossa kaupunkiin. Halusin katsoa jonkin leffan ja rupatella sen jälkeen hetken viinilasin ääressä jonkun tuntemattoman kanssa ennen maatemenoa. Oikeastaan halusin iskeä jonkun naikkosen ja vokotella hänet kämpilleni. Edes yhdeksi yöksi. Totta puhuen minua naitatti, niin kuin tutuilla on tapana sanoa suoraan. Unohdin mainita, että suorastaan rakastan sadetta. Silloin ihmiset ovat jotenkin vilpittömämpiä. Juuri sadeiltoina naiset tuntevat itsensä yksinäisimmiksi eivätkä oikein tiedä, mitä hupia keksisivät.
     Myöhästyin elokuvista. Lipunmyyjä oli jo lähtenyt, eikä ovimikko tietenkään halunnut laskea minua sisään ilman lippua. Jäin lorvimaan läheisen tavaratalon ympärille ja kuuntelemaan ihmisten askelia. Tuijotin tylsänä näyteikkunaan asetettuja vaatteita ja posliinia. Sitten katselin kenkiä toisessa ikkunassa. Tuijotin valaistun ikkunan läpi ja tarkastelin omaa peilikuvaani siinä. Mietin vähän läpivalaisua, sisäistämistä ja ulkoistamista. Toiselta sivulta alkoi tuulla kovaa. Kiedoin takin tiukemmin ympärilleni ja kävelin lähimpään katokseen.
     Huomasin hänet sytyttäessäni savuketta ja aikoessani juuri antautua ajatusryöppyjeni samean virran vietäväksi kaiken sen savun, kosteuden ja kylmyyden keskellä. Hänkin katseli samaa kenkäikkunaa.
     Ensimmäiseksi huomioni kiintyi hänen jalkoihinsa. Hänellä oli vaaleat umpinaiset, käärmeennahkakuvioiset juhlakengät. Niissä oli kapeat, pitkät korot, kärjestä melkein neulanterävät. Kohotin katseeni hänen vartaloonsa. Se ei ollut mitenkään erikoinen. Hän oli pyöreähkö, pikemminkin pieni kuin suuri, pukeutunut mustaan sadetakkiin. Päässä hattu. Tummansininen. Hiukset pitkät ja tummat. Takin alla tiukat farkut ja väljä villapaita. Olalla riippui suuri laukku. Suu pieni, kirkkaanpunaiseksi maalattu. Hän seisoi näyteikkunan himmeässä valossa ja tuntui odottavan hermostuneesti jotakuta. Siirryin ikkunan lähelle ja astuin hänen luokseen.
     - Kauniita kenkiä, vai mitä?
     - Kyllä, mutta aika kalliita. Eivätkä mitään sadesään kenkiä, hän sanoi ja kääntyi poispäin katsomatta minua.
     - Odotatteko linja-autoa?
     - Ymh. Edellinen pääsi menemään nenän edestä.
     - Voisin tarjota kupin teetä, jos bussinne viipyy vielä kauan.
     - En tiedä, milloin seuraava tulee. Minulla ei ole aikataulua, nainen sanoi ajatuksissaan katsellen valaistua ikkunaa.
     - Teillä on hyvin kauniit kengät. Tässä lähellä on kahvila. Voitaisiin mennä sinne, ehdotin.
Hän nosti päätään ja katsoi hetken suoraan minua. Avasin sateenvarjon ja astuin aivan hänen viereensä.
     - Joisin mielelläni kupin kuumaa teetä kanssanne, sanoin hänelle.
     Nainen tarttui käsivarteeni ja painautui tiiviisti kylkeeni. Hänen hiuksensa tuoksuivat kostealle. Hän oli aivan märkä.
     Hotellin kahvilassa oli vain muutamia etelän työmiehiä, jotka täyttivät lasejaan ahkerasti ja puhuivat puoliääneen politiikasta, naisista ja jalkapallosta. Istuimme ikkunapöytään. Tilasin lasin jan¾eveciä sekä kupin teetä ja tuplarommin.
     - Olette läpimärkä. Rommi lämmittää, sanoin hymyillen.
     Hänkin hymyili minulle ja poimi savukkeen laukustaan. Panimme kumpikin tupakaksi. Olimme vaiti mutta emme siksi, että olisimme olleet hämillämme. Katselimme vain ulos ikkunasta. Satoi yhä kaatamalla.
     - Mihin olette menossa? kysyin häneltä. - Kotiinko?
     - Ei kotiin. Töihin, hän vastasi ja puhalteli kuumaan teehensä.
     - Töihin? minä ihmettelin. - Ette kai käy yötyössä? utelin.
     - Teen töitä päivällä ja yöllä, hän vastasi puhaltaen yhä kuppiinsa.
     Rommilasinsa hän oli ehtinyt tyhjentää jo puolilleen.
     - Missä olette työssä? pumppasin häneltä yhä tietoja.
     Tekstiilitehtaassa... olen tekstiiliteknikko. Suunnittelen kankaita.
     - Niinkö? jatkoin kyselemistäni. - Mutta ei kai teidän tarvitse sitä yöllä tehdä?
     - Ei. Yöllä teen sivutyötä. Uudessa yöravintolassa kaupungin toisella puolella. Tehtaassa ansaitsee huonosti, ja oli pakko etsiä toinen työpaikka.
     Naisen juodessa teetä hänen huulistaan jäi kupin reunaan jälki. Tarkkailin häntä. Hän vastasi kysymyksiini hyvin luottavaisesti. Kiihkon ja himon asemesta minuun hiipi outo lämmöntunne. Vähältä piti, etten alkanut hyväillä hänen käsiään.
     - Onko teillä kelloa? hän kysyi.
     Kun ilmoitin kellonajan, hän sanoi että oli jo myöhä ja että hänen piti lähteä. Jalkamme koskettivat toisiaan pöydän alla. Hän ei vetänyt omiaan pois. Katselimme ikkunasta ulos sateeseen. Muut huoneessa olevat kuuntelivat iltauutisia. Pystyin erottamaan vain joitakin irrallisia sanoja. Ammunta... rakennus vallattu... armeijan joukkoja ja poliiseja... presidentin ja ulkoministerin vierailu... mielenosoituksia... vastalauseita ja vetoomuksia... ulkomainen lehdistö... konsertti peruutettu... käyttänyt kiellettyjä piristeitä... sade. Hänen farkkujensa kosteus siirtyi minuun. Kosketus tuntui kiihottavalta. Tai ehkä vielä enemmän se, että kumpikin pitkitimme sitä. Tupakoimme hitaasti, intohimoisesti. Hän oli ensimmäinen tapaamani nainen, jonka huomasin nauttivan tupakoimisesta.
     - Voin viedä teidät autolla, tarjouduin.
     Hän käänsi katseensa. Melkein ujosti. Sillä hetkellä pidin hänestä todella paljon. Sanoin hänelle, että tekisin sen oikein mielelläni. Hän katsoi minua ja sanoi salaperäisesti:
     - Ette tiedä, mihin ryhdytte.
     Hän veti jalkansa pois pöydän alla. Se tuntui minusta melkein haasteelta.
     - Sitten se voisi olla vielä jännittävämpää. Onko meillä aikaa juoda vielä yhdet? kysyin häneltä.
     - Ei. Parempi lähteä. En haluaisi myöhästyä.
     En ryhdy kuvaamaan lyhyttä ajomatkaa kaupungin toiselle puolelle enkä autossa käymiämme keskusteluja, sillä olimme suurimman osan ajasta vaiti. Kerron vain, että aistin tuossa naisessa jonkinlaista päättäväisyyttä, että hän tuntui tietävän mitä tahtoi. Se kiusasi minua. Halusin vakuuttua siitä omin silmin. Pysähdyimme kaupungin ulkopuolella, jossa oli jokin valaistu rakennus puiden kätkössä. Neonvalokyltti loisti yössä. Piha oli tyhjä.
     - Tässä se on. Avaamme vieraille vasta yhdeltätoista. Kiitos kyydistä. Hyvää yötä.
     Hän sanoi kaiken melkein yhdellä henkäyksellä avatessaan ovea.
     - Tulen puolilta öin, huusin hänen peräänsä hänen juostessaan kohti sisäänkäyntiä.
     En tiedä, kuuliko hän ollenkaan mitä sanoin. Hän oli selin minuun ja vain heilautti kättään sateenvarjon alla ja katosi sitten taloon.
     Lähdin ajamaan takaisin kaupunkiin. Kosteus tunkeutui jo minunkin sisääni. Minulla oli aikaa vielä puolitoista tuntia. Palasin kahvilaan. Istuin samaan pöytään. Tuolille, jolla hän oli äsken istunut. Melkein tunsin hänen jättämänsä lämmön. Mutta halusin tuntea myös, miltä hän itse tuntui. Tukahdutin malttamattomuuteni viinillä. Ahnaalla mielikuvituksellani ei ollut mitään sitä vastaan. Tupakoin ja tuijotin sumean ikkunan läpi.
     Odotin. Sitten rauhoituin sen verran, että tyhjensin lasini ja lähdin ulos yöhön.
     Satoi yhtä kovin kuin ennenkin ja tuuli pieksi rakennusta. Aivan kuin jokin tulva olisi aikonut huuhtoa meidät äkkiarvaamatta mereen. Kosteus ei ollut haihtunut autosta mihinkään. Myös naisen kosteiden hiusten tuoksu leijui yhä istuinten välissä. Ajoin hitaasti kohti kaupungin laitaa. Äsken vielä tyhjä piha oli nyt täynnä autoja. Tyhjän parkkipaikan löytäminen ei ollut aivan helppoa. Rakennuksen ikkunoista pilkotti punaista valoa.
     Maksettuani jonkinlaisen sisäänpääsymaksun ja riisuttuani päällystakkini astuin pieneen, matalaan huoneeseen. Himmeässä valossa, vaimean musiikin soidessa, tungeksi joukko ihmisiä. Baaritiskin takana tarjoili läpinäkyvään, tiukkaan bodyasuun pukeutunut tyttö. Hänen terhakat nänninsä pingottivat kankaan läpi. Tilasin lasin valkoviiniä ja jäin nojaamaan seinään. Katselin ihmisiä. Etsin häntä. En löytänyt.
     Aloin tarkastella asiakkaiden jalkineita. Siten ehkä löytäisin hänet helpommin. Sitten kuulin kahden kipaleen välillä Requiemin. Tai ehkä minusta vain tuntui siltä.
     Nyt on aika, mietin mielessäni. Ellet tule nyt, et tule koskaan.
     Hiivin huomaamatta baaritiskin taakse. Tartuin tarjoilijaa kaulasta. Toisella kädellä sieppasin pullon ja iskin sen baaritiskiä vasten, niin että se särkyi äänekkäästi sirpaleiksi. Huidoin pullolla ja huusin uhkaavasti:
     - Ellei hän tule heti paikalla, minä näytän!
     Ravintolan asiakkaat perääntyivät kauhistuneina nurkkaan. He odottivat mykkinä, mitä tapahtuisi.
     - Hänen on parasta tulla heti, tai muuten...! minä huusin.
     Naiset alkoivat kirkua. Kahdesta naapurihuoneesta juoksi muutama alaston tyttö. Heidän rintansa heilahtelivat hitaasti askelten tahdissa ja vetivät huomioni puoleensa. Unohdin hetken olla varovainen. Joku iski minua lujaa vatsaan. Vaivuin kaksin kerroin. Pullo kiskottiin kädestäni.
Minua alettiin potkia. Pystyin hyvin erottamaan naisten korkojen terävät iskut ja miesten anturoiden pehmeät potkaisut. Molemmat tekivät kipeää. Samassa kuulin taas Requiemin jousien yksitoikkoisen äänen.
     Ne tappavat minut, ennen kuin olen saanut nähdä hänet uudelleen, ajattelin.
     - Päästäkää hänet! Antakaa hänen olla. Minua hän etsii! hän sanoi katsellen kiinteästi ympärilleen.
     Piiri ympärilläni avautui. Hän polvistui viereeni. Hänen pitkät hiuksensa laskeutuivat päälleni.
     - Hakkasivatko he sinut pahasti? hän kysyi lempeällä äänellä.
     Yritin hymyillä, mutta irvistin kivusta:
     - Voisin kuolla puolestasi.
     - Pötyä. Mitä minä kuolleella tekisin? hän hymyili minulle takaisin.
     Hän auttoi minut nousemaan ja istutti tuoliin. Sitten hän pyyhki kasvojani. Hän astui keskelle huonetta ja nosti kätensä ylös. Ihmiset vaikenivat.
     Hän alkoi riisuutua. Nopeasti ja harkitusti. Ensin väljän villapaitansa, jonka alta paljastui kaksi täyteläistä rintaa. Sitten korkeat sandaalinsa. Ja yhdellä ainoalla vetäisyllä tiukat farkkunsa ja alushousunsa. Hänen jalkovälinsä kimalteli puolihämärässä. Hän nousi tuolille. Siinä vaiheessa menetin tajuntani.
     Herätessäni pääni oli hänen sylissään ja tuntui raskaalta ja väsyneeltä.
     - En raaskinut herättää sinua, hän sanoi. - Voimmeko nyt mennä?
     Nyökkäsin katseellani. Hän auttoi minut auton luokse ja asetti etuistuimelle. Sitten hän ajoi minut luokseen.
     Voi että, miten me sitten rakastelimme, niin kuin emme kumpikaan koskaan ennen koko elämämme aikana. Aluksi arasti ja peläten, että voisimme vahingoittaa toisiamme. Sitten huippukohdassa ahneesti ja raivokkaasti. Sitten kaikin puolin asiallisesti. Kypsästi. Harkitusti. Yli kaksi ja puoli tuhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Requiemin soidessa huoneen seinissä.



Sloveeninkielinen alkuteksti Gorenjski kankan sisältyy novellikokoelmaan Zbiralec nasmehov, 1991. Teksti on suomennettu alkuaan Balkin & Kärkkäisen teokseen Kadonnutta kahvilaa etsimässä (Otava 2000).

Marijan Pu¹avec on 1962 syntynyt, nykyisin Celjessä asuva kirjailija, joka on opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä ja sloveenin kieltä ja kirjallisuutta Ljubljanan yliopistossa. Hän on työskennellyt sloveenin opettajana ja teatterissa.


 Slovenia-sivut: Pu¹avec  © 2000 Kari Klemelä