Ana Ristoviæ


Vuonna 1972 Belgradissa syntynyt runoilija Ana Ristoviæ on opiskellut yleistä kirjallisuustiedettä. Hänen runojaan on julkaistu Serbian tärkeimpien kirjallisuuslehtien lisäksi Sloveniassa. Esikoiskokoelmastaan Snovidna voda (Unia näkevä vesi, 1994) hänet palkittiin Branko Radièeviæin palkinnolla ja runokokoelmasta Zabava za dokone kæeri (Huvia joutilaille tytöille, 1999) Branko Miljkoviæin palkinnolla. Ristoviæin runoja on ilmestynyt englanniksi ja saksaksi. Hän on vuodesta 1998 asunut Sloveniassa ja Serbiassa, omien sanojensa mukaan "sisäisessä maanpaossa". Ristoviæ työskentelee vuodesta 2001 ilmestyneen Balcanis-lehden toimittajana.



                                Kasvoista kasvoihin (Licem v licu)

                                            Päivät testamenttia, päivät tunnustuksia varten: 
                                            ensimmäinen runo, jossa sanoin "minä",
                                            sanat tulevat kuin ompelisin silmät kiinni
                                            nappia rintataskuun
                                            nostellen neulaa iholta.
                                            Vasemmalle, aivan sydämen yläpuolelle.

                                            Valppaana, varovaisin pistoin
                                            sillä olen lukenut jostakin 
                                            että vakavaa runoutta räätälöidään silloin
                                            kun sydämesi uskoo sinun jättäneen sen.

                                            Kun ei ole enää jäljellä sanoja
                                            rakkaudesta, pelosta, rangaistuksesta
                                            ei edes asioista jotka antoivat muistille
                                            runsaasti liikkuma-alaa,
                                            Silloin kaikki sanomaton
                                            ilmaisee itsensä ja vain silloin

                                            olen vastuussa siitä mitä en ole
                                            ja mikä minusta vielä voi tulla.
                                            Jokainen sana laskeutuu hitaasti
                                            kuin neulankärki
                                            tarkaten etäisyyttä ihon ja sydämen välillä.

                                            Yhä siedettävän vilpittömyyden mitaksi.
                                            Sen räätälin taidolle, joka ei peitä kasvojaan kankaalla.
                                            Opetuksissa kerrotaan, että vanhat hasidimiehet
                                            ovat vuosisatoja kuiskineet lämpimän muurin ääressä:

                                            maasta, joka on vain Jumalan sormustin -
                                            Hänen keinonsa suojata kättään
                                            meidän kivultamme, kun neula lipsahtaa.
 
 

                                Kauniit kuolleet meret (Lepa mrtva mora)

                                            Päivästä toiseen annan sinulle vain haihtuvia asioita:
                                            usvaa asfaltin yllä, usvaa taskuissa
                                            ja raadollisten sanojen paljaiksi kaluamia peltoja.
                                            Kahdelle varatun matkalipun sijasta
                                            tarjoan sinulle kulkua neulansilmän läpi
                                            Päivästä toiseen vuodatan jalkojesi juureen
                                            kauniita kuolleita meriä.

                                            Elämme väärentämällä
                                            kroonista vapautta: osoite on tuttu.
                                            Päävankilan ja vanhan sokeritehtaan välissä, 
                                            minne runoilijat kerran päätyivät ja missä nyt
                                            muut rappiolle joutuneet keräävät kadonneita intohimojaan.

                                            Mutta luullakseni en tarvitse kuin yhden kaupungin:
                                            suoniesi muodostaman katuverkoston.
                                            Ihosi tarjoaman teltan ja pakopaikan.
                                            Ja että tukkasi on Birnamin metsä,
                                            joka tulee luokseni silloinkin kun
                                            seison kaivautuneena paikalleni kuin kynttilä:
                                            liian voimakas palo naulitsee minut joskus maahan.
                                            Petän itseäni kuvitellessani että suusta suuhun
                                            valuva vesi riittää,
                                            silloinkin kun se muuttuu jääksi.

                                            Sinun älyllisesti ylikypsien nuorten maassasi 
                                            olen keskenkasvuinen tyttö, joka tarvitsee kätesi ohjausta.
                                            Omassa maassani, jossa aika on pysähtynyt kauan sitten
                                            kannan sisälläni vanhuksen sielua ja viisaan huoran katsomuksia.

                                            Sanot, että minun täytyy tottua
                                            uuteen kokonaistilanteeseen:
                                            sen mikä kuohuvassa etelässä haihtuu
                                            muutat täällä käsiesi työnä vedeksi
                                            jonka voit myydä aarteena.

                                            Kumarrut,
                                            painat raskaan pääsi kämmeniin:
                                            sinun huokauksesi lisää kahden 
                                            puolityhjän lasimme välimatkaa;
                                            minun työntää ne pöydän reunalle.

                                            "Ostan heti, mutta maksan ruumiillani", sanon
                                            ja nuolaisen hikipisaran otsaltasi:
                                            minusta se näytti hehkuvan
                                            kuin savukkeen pää.

                                            "Liika vertailu tuhoaa runonkin", 
                                            kuulen sinun sanovan ja näen hiustesi ja kasvojesi olevan jo tulessa:
                                            mutta en tiedä, johtuuko se kiihtymyksestä 
                                            vai epätoivosta.
 


Serbian kirjallisuus: Ana Ristoviæ © 2002 Kari Klemelä