Peter Semoliè

    Peter Semoliè on Ljubljanassa 1967 syntynyt runoilija, joka on julkaissut viisi runokokoelmaa: Tamari¹a (1991), Bizantinske ro¾e (1994), Hi¹a iz Besed (1996), Krogi na vodi (2000) ja Vpra¹anja o poti (2001). Häntä on sanottu nuoren polven "aidoimmaksi lyyrikoksi", koska hänelle on ominaista lapsenomainen herkkyys sekä uteliaisuus ja kiinnostus ulkomaailman pieniä ihmeitä ja oman minän salaisuuksia kohtaan. 

    Semoliè on saanut 1997 Jenko-palkinnon ja Vilenican kristallin sekä vuonna 2001 Pre¹eren-säätiön palkinnon kokoelmasta Krogi na vodi.



     

                Havainto (Odkritje)

                                            Minusta on tullut aivan pehmeä. Mutta ei meren läheisyydestä.
                                            Olen jo oppinut tarkkailemaan, miten hajotaan ambrantuoksuksi.
                                            Minusta on tullut aivan pehmeä, sanoin. Mutta ei rakkaudesta.
                                            Kolmekymppisenä ehkä osaan jo kesyttää! Ainakin hiukan.

                                            Minusta on tullut aivan pehmeä. Mutta ei kivusta. Tiedän mitä
                                            kipu on. Rintakehäni ihosta on leikattu rumpukalvo.
                                            Ja sen mukana, sanotaan, myös ennenaikainen kuolema.
                                            Minusta on tullut aivan pehmeä. Mutta ei minua suru pehmennä.

                                            Pääskyset ovat alkaneet pesiä parvekkeeni päällä!
                                            Minusta on tullut aivan pehmeä, toistan. Mutta ei sairaudesta.
                                            Vaan koska kesä on korkealla ja kanukka vihertää minussa.

                                            Minusta on tullut aivan pehmeä yllättävän havainnon takia.
                                            Lankean polvilleni kuin Santa Marian merimiehet.
                                            Edessäni on uusi maanosa: puhekielen puhdas ilo.
 
 

                Kvanttifysiikkaa (Kvantna fizika)

                                            En enää tiedä, monettako kertaa yritän määrittää asemani.
                                            Ajassa ja paikassa. Mutta kaikki on aivan sekaisin.
                                            Kompassi näyttää aikaa ja käki kukkuu aina kun ylitän
                                            pituuspiirin. On kuuma. Minua paleltaa.

                                            Kun liikun, seison paikallani. Pysähtyessäni lähden liikkeelle.
                                            Kerron seuduista, jotka olen kiertänyt purjehtimalla.
                                            Olen jo koralliriuttojen keskellä, 
                                            terävien kuin partaveitsi, sellaisia en ole ikinä nähnyt.

                                            Aurinko laskee tähtineen. Tähdet kuineen.
                                            Yö täällä näyttää sointuvan tyhjyyden kanssa.
                                            Kuinka ylipäänsä olen enää olemassa?

                                            Välistä kuulen ääneni kannelta.
                                            Välistä ahterin puolelta. En tiedä, missä olen. En tiedä,
                                            minne menen. En tiedä, mikä sana jää viimeisekseni.
 
 

                Sohva (Kavè)

                                      sana uskollisuus avaa viimein silmämme (Zbigniew Herbert, Jakkara)
                                            Pitkän tauon jälkeen nukun
                                            nuoruudenvuoteessani.

                                            Oikeastaan se ei edes ole vuode
                                            vaan sohva.

                                            Parsittu, keskeltä vajonnut,
                                            jouset valittavat pitkäveteisesti.

                                            Harva uskaltaisi edes nukkua sillä.
                                            Minulle se on yhtä rakas kuin rikkinäinen lelu.

                                            Lähes viisitoista vuotta huokailimme yhdessä.
                                            Se minun painostani,
                                            minä kuumeessa, huonojen arvosanojen 
                                            tai onnettoman rakkauden takia.

                                            Se oli siivekäs hevoseni,
                                            Argokseni, autio saareni.
                                            Aina yhtä uskollinen toveri.

                                            Sitten jätin kodin, vanhemmat
                                            ja nuoruuden.

                                            Tulivat toiset vuoteet,
                                            yhden yön vuoteet halvoissa hotelleissa,
                                            maidolta tuoksuvat tyttöjen vuoteet,
                                            armeijan kova punkka.

                                            Tuli jousipatja, 
                                            jota raahaan kuin Ahasverus ympäri mailmaa.

                                            Kaikki muut pedit ovat nimettömiä.
                                            Vain tälle yhdelle olen antanut nimen.

                                            Sen tähden kutsun sitä öisin.
                                            Vastauksena on hiljainen, uskollinen huokaus.
                                            Joka saa yön pinnan kevyesti väreilemään.
 

                                      Kokoelmasta Krogi na vodi (Renkaita vedessä), 2000


Sloveeninkielinen kirjallisuus: Peter Semoliè  © 2002 Kari Klemelä