Aleš Šteger



     

    Aleš Šteger (s. 1973 Ptuj, Itä-Slovenia) on Slovenian nuoren runoilijapolven merkittävimpiä edustajia. Hän on opiskellut Ljubljanan yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja saksaa ja julkaissut kolme runokokoelmaa, joista ensimmäinen, Šahovnice ur (Tuntien šakkilaudat), ilmestyi 1995 ja palkittiin seuraavan vuonna Ljubljanan kirjamessuilla. Kašmir (Kashmir) ilmestyi 1997 ja palkittiin 1998 Veronika-palkinnolla. Kumpikin palkinto annetaan kahden edellisen vuoden parhaalle esikoiskokoelmalle. Štegerin uusin kokoelma Protuberance (Protuberansseja) ilmestyi 2002. 

    Hän kirjoittaa myös lauluja, ja lisäksi häneltä on vuonna 1999 ilmestynyt matkakuvaus Perusta nimeltä Včasih je januar sredi poletja (Joskus on tammikuu keskellä kesää). Šteger on matkustanut paljon Keski- ja Etelä-Amerikassa, Intiassa ja Jemenissä. Hänen runojaan on julkaistu englanniksi valikoimissa Solitude (1996) sekä Protuberances (2002) ja käännetty myös saksaksi, italiaksi, serbiaksi, puolaksi. Vuodesta 1996 Aleš Šteger on johtanut Medanassa, "Slovenian Toscanassa", järjestettävää kansainvälistä Runouden ja viinin päivät -festivaalia. Nykyisin hän työskentelee kirjailijantyönsä ohella Študentska založba -kustantamossa ja toimittaa Beletrina-sarjaa. 


     



     
     

    Protuberansseja (Protuberance)

     
    Äänettömiä ionipurkauksia. Energian muuttumista merkeiksi.
    Antigravitaatiota. Magneettikenttien tanssia luukasvaimissa.

    Protuberansseja.

    Paljain silmin voi nähdä vain kuinka ruumis sysätään hämärään,
    kuinka se lepää varjossa voimattomana, täysin muiden armoilla
    niin kuin vain potilaan ruumis voi, hoitajien tunteettomissa käsissä,
    kun he sulkevat röntgenhuoneen oven perässään.
    Jättävät hänet omiin hoteisiinsa seuranaan vain kone,
    jonka kumivanne puristaa rintaa.
    Välähdys. Kenties kohtalokas.

    Protuberansseja.

    Sadanviidenkymmenen miljoonan kilometrin päässä Auringon kromosfäärissä 
    valkohehkuiset kaasumassat purkautuvat ilman näkyvää syytä
    piirtäen omituisia merkkejään astraalityhjyyden reunaan,
    repeytyvät irti ja sinkoutuvat mielettömällä vauhdilla avaruuteen.
    Säteilyä. Tuskin havaittavaa.

    Protuberansseja.
    Protuberansseja.

    Ole valonsäteiden sanallinen aallonpituus
    niiden matkatessa muistin ja lihan läpi
    ja paranna tämän maailman rampauttamat
    merkitsemällä muistiin heidän haavansa.
     
     

    Einsteinin torni (Einsteinov stolp)

     
    Siinä vaiheessa kun natsitervehdykseen
    kohotettu oikea käsi alkoi tähtitieteessä 
    korvata jopa teleskoopin
    kerkkutyttöni sikarit lakkasivat maistumasta minulle.
    Vaikka hän ei luojan kiitos kutsu minun Johonseliksi
    ja huolehtii innokkaasti säännöllisestä ruokailustani
    ja puhtaista sukista joita en kuitenkaan käytä,
    ei hän ole laiminlyödyn Albertlinsa rinnalla vieläkään tajunnut 
    että naisen ja viulun muodot muistuttavat toisiaan
    mutta että jopa näin ontuvan soittimen seurassa
    olisi rattoisampi viettää iltaa kuin edellisen kanssa.
    Avioliiton keksi varmaan joku sika,
    jolla ei ollut tippaakaan mielikuvitusta.
    Miksi ihmiset seuraavat sokeasti mustaa sydäntään
    sen sijaan että eläisivät loogisesti?
    Entä miksi minun pikku Hans Albertini ei kirjoita minulle?
    Eilen tornissani tarkastelin koko päivän 
    spektriviivoja ja yritin todistaa oikeaksi hypoteesini, ettei mikään,
    ei edes puhtain valo pääse kokonaan pakoon lähteensä painovoimaa.
    Spektrogrammin punaiset viivat hehkuivat kuin
    mansikkamarmeladi kekseillä,
    joita äiti minulle lähetti juhlapäivinä
    silloin kun vielä opiskelin Zürichissä.
    Sitten tein laskutoimituksia myöhään yöhön.
    Aivan kuin olisin laskenut minua ympäröivän pimeyden peruslakeja.
    Vain työskennellessäni unohdan kaiken muun.
    En halua muuta kuin olla omassa rauhassani.
    Mutta sitä varten olisi pitänyt valita oikea ammatti.
    Ruveta putkimieheksi. Tai talonmieheksi.
    Nyt älyni näkee aivan liikaa.
    Näkee ja sanoo:
    Meidän välissämme ei ole milloinkaan ollut eetteriä.
    Me kaksi on suhteellista.
    Miksi Eduardini ei enää kirjoita minulle?
    Ketä Lieserl oikein muistuttaa?
    Minua kauhistuttaa se mitä Bohr sanoo,
    että minäkin olen suhteellinen.
     
     

    Pähkinä (Oreh)

     
    Kätesi ovat jääneet tyhjiksi ja niissä on pähkinä.
    Ensin pusertelet ja piilottelet sitä kuin jotain taikakalua,
    sitten sinua itseäsi aletaan pusertaa ja tiedät että sinun on
    reagoitava ja surmattava taikuri pysyäksesi itse hengissä.
    Pähkinän sisällä on ydin, mutta et piittaa ytimestä,
    tarvitset ratkaisun joka on kirjoitettu kuoren sisäpintaan.
    Ahdistus on niin suuri, että puristat pähkinän rikki paljain käsin.
    pähkinä vaikenee, merkit ovat murtuneet tunnistamattomiksi
    ja vastaus on sfinksimäinen, mutta kömmit sisään kuorenraosta
    ja syöt ytimen. Näin teet tilaa itsellesi. Näin muutut ytimeksi.
    Ja ydin muuttuu Sinäksi. Sinä kyhjöttää odottaen
    että ympärille kasvaa kuori. Kuin mikäkin sikiö, kyhjöttää
    pähkinässä ja odottaa, kunnes siellä on entistä vähemmän valoa
    ja entistä vähemmän haavoja. Pian Sinä alkaa lukea merkkejä
    ja koko ajan merkit muuttuvat entistä ehyemmiksi.
    Sinä lukee ääneen, mutta hänen päästessään melkein loppuun
    kuori kasvaa umpeen ja Sinän ympärillä koittaa yö. Vangittuna pimeään
    Sinä kuulee, kuinka valkoinen kani hyppää silinteristä pähkinän viereen
    ja alkaa tuijottaa sitä herkeämättä hampaat murhanhimoisesti välkkyen.
       

    © Sloveenista suomentanut Kari Klemelä
     


Sloveeninkielinen kirjallisuus: Aleš Šteger © 2003 Kari Klemelä