Sergej Verč


Verc





    Sergej Verč on vuonna 1948 syntynyt ja Triestessä, Italiassa, asuva sloveeni, jolla on takanaan pitkä ura kirjailijana ja teatteriohjaajana. Hän on kirjoittanut satiirisia näytelmiä ja kabareita radiolle ja teatterille, 1990-luvulla myös kaksi rikosromaania. Sloveeninkielisistä dekkarikirjailijoista Verčiä pidetään Maja Movakin ohella kiinnostavimpana, ja hänen komisario Perkonsa on pidetty hahmo slovenialaislukijoiden keskuudessa sekä Italiassa että Sloveniassa.
        Verčin rikosromaanien päähenkilö on aiemmin Napolin lähellä Ebolissa palvellut, sittemmin Triesteen siirtynyt komisario Benjamin Perko, kansallisuudeltaan sloveeni. Beno Perko setvii apulaistensa kanssa rikosjuttuja kahden kulttuuripiirin, romaanisen ja slaavilaisen, välimerellisen ja keskieurooppalaisen yhtymäkohdassa ja rajamaastossa, ajoittain joycelaisissa maisemissa.
        Triesten entinen suuruus Itävalta-Unkarin satamakaupunkina ja yhteydet saksalaiseen kulttuuripiiriin tulevat yllättävällä tavalla esiin Turkoosin meduusan arvoituksessa, joka kertoo hylätystä rautatietunnelista silvottuna löytyneen, jo vuosi sitten kadonneen, irtonaista elämää viettäneen tytön murhasta. Tapausta selvittäessään Benjamin Perko joutuu tutustumaan mm. merkilliseen Wienin piirin kvasihistoriallisia perinteitä jatkavaan akateemisten nostalgikkojen ja egosentrikkojen ryhmään.
        Entä nykypäivän Trieste? Miksi sen ihmiset ovat yksinäisiä ja juurettomia? Näitä kysymyksiä Perko pohtii tutkimustensa lomassa istuessaan oluella tai aterialla suosimissaan triesteläiskuppiloissa tai odottaessaan tapaamista naisystävänsä Jasmin Fortunan kanssa. Nimensä mukaisesti Jasmin tuottaa onnea hiukan yksinäiselle ja erakkomaiselle Perkolle.
     
     

    Turkoosin meduusan arvoitus

    Tapaus, joka oli seuraavina päivinä kuohuttava triesteläisyleisöä, oli sattunut entisen Triesten � Hrpeljen radan tunnelissa Poncianassa, aikanaan hyvin vilkkaassa työläiskaupunginosassa San Giacomon lähellä. Eräs 78-vuotias Palmira Gnezda oli kertonut, että hänen pikkuinen, herttainen Contessa-hauvelinsa oli sattumalta löytänyt tunnelista jo aivan mädäntyneen ihmisruumiin.
        "Tuon hän toi minulle suussaan..." rouva Gnezda sanoi yrittäen rauhoittaa Contessaa, joka katseli läpinäkyvään muovipussiin käärittyä, noin kolmenkymmenen sentin pituista luuta kuolaten ja räksyttäen kärsimättömästi.
        "Hyi! Etkö häpeä? Mitä nuo herratkin ajattelevat?" liian leveään lammasnahkatakkiin pukeutunut nainen sätti haukkuvaa koiraa. Valkeilla, kauniisti kammatuilla hiuksillaan hänellä oli valkoisen ja punaisen kirjava ruudullinen myssy, jalassa punaiset korottomat kengät. Varsinainen ilmestys! Tarkastaja Damato, joka tunnettiin poliisipiireissä siitä, että hän pystyi keräämään muutamassa minuutissa valtavan määrän lausuntoja ja tietoja, kertoi naisen olevan hyvin tunnettu San Giacomossa. Hän hankki lisätuloja surkeaan eläkkeeseensä kaupittelemalla vanhoja lehtiä, käytettyjä vaatteita ja kaikenlaista ryjää.
        Rikostarkastajan kertoessa tietojaan San Marcon telakan suurten nosturien takaa lehahti yhtäkkiä kostea etelätuuli, joka enteili sään huononemista. Etelätuuli oli lahdenpohjukassa sijaitsevalle Triestelle hyvin luonteenomainen mutta nimestään huolimatta täysin erilainen kuin se kuiva Saharasta puhkuva etelätuuli, joka oli puhaltanut hänen palvelusvuosinaan Ebolissa Salernon lähellä luihin ja ytimiin. Nyt se sai komisario Benon muistelemaan aikaa, jolloin hän oli polvihousuisena taaperona vaellellut tässä samassa värikkäässä Triesten kaupunginosassa. Silloin hän oli tutustunut myös erääseen Nandotiin, joka oli elänyt aivan samalla tavalla kuin rouva Gnezda. Vaikka ukko oli ollut laiha kuin tikku, hän oli ollut vahvempi kuin kukaan. Ukko oli nukkunut penkeillä ja porttikäytävissä, peseytynyt siihen aikaan vielä paljon runsaslukuisemmissa suihkulähteissä ja kertonut kenelle tahansa lantin tarjoajalle eri pyhimysten juhlapäivistä.
        "Te siis löysitte ruumiin, rouva", komisario Beno aloitti.
        "Ei, en oikeastaan minä... Contessa sen löysi. Kuulkaa, olen aina ollut yhteistyössä poliisin kanssa, mutta niinhän kuuluu ollakin. Jos tällaisesta maksetaan palkkio, eikö minun kuuluisi saada sellainen?" Koira oli alkanut jälleen räksyttää.
        "Ole kunnolla, kun puhun näiden herrasmiesten kanssa!" eukko sanoi ja taputti eläintä. "Puolet eläkkeestäni menee hänen ruokaansa... Tiedättekö, hänellä on massu vähän kipeä, on niin herkkä. Tekee sellaisia ihmeellisiä kakkoja, miten minä niitä teille kuvaisin..."
        "Antakaa olla, rouva..." tarkastaja Damato keskeytti.
        "Nyt hän sitten toi minulle suussaan tuollaisen likaisen, haisevan luun. Oli poiminut sen itselleen pureskeltavaksi. No, minäpä kerron teille ihan alusta asti, komisario..."
        "Oikein hyvä, rouva, mutta lyhyesti", nuori tarkastaja huomautti jälleen.
        "Olen varma, että herra komisario haluaa kuulla kaiken järjestyksessä, vai mitä herra komisario?"
        "Totta kai, rouva, järjestyksessä", komisario sanoi ja vilkaisi samalla automaattisesti rannekelloaan: se oli 0.25."
        "Kuten joka ilta tähän aikaan, lähdin tänäänkin pikku Kreivittäreni kanssa lyhyelle kävelylle. Ressukka joutuu olemaan koko päivän sisällä huoneessa, ja tavallisesti hän haluaa iltaisin vähän ulos jaloittelemaan. Mainio hauveli � tiedättekö, että minulla ei ole ollut hänen kanssaan koskaan minkäänlaisia ongelmia. Vain silloin, kun hänellä on ne ajat, hän on vähän rauhaton... No, tänään sattuu olemaan sellainen päivä ja hän juoksi minulta karkuun alas rantaan saakka, pengermän ja salaattimaan poikki. Sitten se ressukka alkoi haukkua ja ulvoa, halusi että minä tulen hänen luokseen. Näettekö tuon kapean polun tuolla? Minulla ja miesvainajallanikin oli siellä pieni salaattipenkki, vähän persiljaa ja kauniita punaisia tomaattejakin... Kuulkaa, juna ei ole kulkenut täällä enää yli kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen. No, minä menin sinne alas ja näin, että Contessalla oli tuo löyhkäävä luu suussaan... Niin rauhatonkin hän oli! Otin taskulampun ja tutkin joka puolelta ja yhtäkkiä löysin oikein luurangon, herra komisario... Ihmisen luurangon ilman päätä! Voitteko kuvitella!"

    Skrivnost turkizne meduze, ZTT EST, Trieste 1998.


Sloveeninkielinen kirjallisuus: Sergej Verč  © 1999 Kari Klemelä