Valentina Plahuta Simèiè

Keskustelu kääntäjä Kari Klemelän kanssa

Pelottavalta Venäjältä lempeään Sloveniaan




Ryhtyessään suomentamaan slovenialaista kirjallisuutta suomalainen kääntäjä Kari Klemelä luultavasti tunsi alussa jotain samanlaista kuin löytöretkeilijä, joka näkee uuden mantereen ensimmäisen kerran: levottomuutta tähän saakka tuntemattoman maailman löytymisen takia ja samalla vähän yksinäisyyttä ja epävarmuutta siitä, miten nousta maihin. Miten hän päätti ruveta kääntämään vierasta kieltä, jota ei voi opiskella missään (paitsi omin avuin), kun  tapahtumat Suomen ja Slovenian kulttuurisissa, taloudellisissa ja poliittisissa suhteissa ovat tähän asti olleet pikemminkin satunnaisia poikkeuksia kuin käytäntöä, kun toiselle kielelle on aiemmin käännetty yksi ainoa romaani mutta toiselle paljon enemmän (40 kirjaa), ja ellei tunne ihmisiä, jotka voisivat olla avuksi? Nyt Klemelä on jo kokenut Slovenian kirjallisuuden suomentaja (Maja Novakin romaanin lisäksi hän on kääntänyt esseen ja runoja Debeljakilta, Leipuri Mi¹ma¹in Svetlana Makarovièilta, runoja Kosovelilta, Menartilta ja Kovièilta sekä katkelman Milan Pugeljin Vainajasta; useimmat niistä ilmestyvät ensi vuonna), hän ylläpitää säännöllisiä henkilökohtaisia ja sähköpostiyhteyksiä Sloveniaan, hänellä on täällä ystäviä ja hän suhtautuu optimistisesti tulevaisuuteen.
 

VP: Miksi ryhdyit englannin, venäjän, saksan ja ruotsin lisäksi kääntämään vielä sloveenista? Miten Suomessa on yleensä mahdollista opiskella sloveenia - se ei tietääkseni ole suomalaisten  yliopistojen ohjelmassa?

Lopetettuani yleisen kirjallisuustieteen opinnot ja aloittaessani käännöstyön vuonna 1987 minulle tarjottiin ensin kaunokirjallisuutta, Vladimir Solouhinin romaani, mutta sitten perestroika pyyhkäisi venäläisen kaunokirjallisuuden lähes kokonaan syrjään ja pian markkinat olivat tulvillaan kaikenlaisia dokumentteja ja muistelmia. Seuraavien kymmenen vuoden kuluessa suomensin, muiden kielten ohella, seitsemäntoista kirjaa venäjästä ja englannista. Jotkut käsittelivät tsaarin-Venäjän historiaa, vielä useammat Neuvostoliittoa, Stalinia, KGB:tä ja sotaa. Se oli erinomainen tilaisuus venäjän kääntäjälle, sillä meitä oli aika vähälukuinen joukko, kysyntää runsaasti ja kirjat paksuja, esimerkkinä suomentamani Andrei Saharovin Muistelmat, lähes tuhatsivuinen tiiliskivi. 
     Yleinen käsitys Suomessa on, että pelkällä kääntämisellä ei elä. Se onnistuukin vain harvoille, tuskin heillekään ilman apurahoja. Minä tein paljon enemmän: elätin kolme vuotta myös perheeni vaimoni ollessa äitiys- ja hoitovapaalla. Tosin jouduin paiskimaan hommia olan takaa, 12-14 tuntia päivässä, ilman vapaita viikonloppuja ja lomia. Sitten työ alkoi vähitellen muuttua ahdistavaksi senkin takia, että jouduin lähettämään näiden kymmenen vuoden kuluessa samat ihmiset uudestaan ja uudestaan vankileirien saaristoon. Alkoi tuntua siltä, että olisi aika palata kaunokirjallisuuden pariin ja kokeilla kääntämistä vaihteeksi jostain muusta kielestä. Lopulta halusin niin kauas Venäjästä kuin mahdollista, ei vain Stalinin Venäjästä vaan myös tästä nykyisestä masentavasta, pelottavasta maasta. 
     Kesällä 1980 olin viettänyt viikon Sloveniassa Bohinj-järvellä ja ihastunut maahan. Myöhemmin ryhdyin opiskelemaan sloveenia, mutta jouduin jättämään sen sivuun, koska aivan uran alussa en uskaltanut pitkään aikaan riskeerata kieltäytymällä jostakin käännöstarjouksesta - sehän olisi voinut jäädä viimeiseksi työkseni! Sloveenin pariin palasin vasta 1997, jolloin minusta oli alkanut tuntua siltä, että nyt on pakko tehdä jotain muuta, viimeistään nyt täytyy päästä kaunokirjallisuuden pariin. Koska Suomen yliopistoissa ei tosiaan voi opiskella sloveenia, minun oli opeteltava kieltä omin päin. 

VP: Ehkä kuvittelit, että sloveeni olisi pikkujuttu, koska osasit jo venäjää?

Päinvastoin. Jotkut lahjakkaat ehkä oppivat uuden kielen parissa viikossa, mutta itse joudun kyllä ponnistelemaan sen eteen. Luovuin parista käännöstarjouksesta ja keskityin sloveeniin. Onneksi sain myös muutaman apurahan, kuten valtion puolivuotisen taiteilija-apurahan, jollaista minulle ei ollut ennen myönnetty. Yleensä niitä jaetaan "nuorille tai uransa alussa oleville taiteenharjoittajille". Itse olin ehtinyt kääntää jo toistakymmentä vuotta, lähes 25 kirjaa ja 8000 sivua. Kylmä tosiasia kuitenkin on, ettei tietokirjallisuuden kääntäjillä ole paljon mahdollisuuksia saada taloudellista tukea työhönsä - minäkin sain taiteilija-apurahan vasta "kaunokirjallisuuteen palattuani". Apurahojen ansiosta minulla on kuitenkin ollut mahdollisuus keskittyä sloveenin kieleen. On jännittävää olla uranuurtaja jollain alalla, oikeastaan se merkitsee seikkailua, joka tuottaa päivittäin paljon iloa ja uusia löytöjä. 

VP: Miltä sloveeni tuntuu sinusta nyt, kun hallitset sen paremmin? Voisiko siitä joskus tulla kieli, jossa tunnet olosi kotoiseksi?
Katsellessani slovenialaisia satelliittilähetyksiä tai keskustellessani sikäläisten ystävieni kanssa minulla on välistä tunne, etten vielä osaa kieltä kunnolla ja teen alkeellisia virheitä. Samaan aikaan tunnen olevani entistä enemmän vastuussa kääntämilleni kirjailijoille ja uskon, että jos ymmärrän, puhun ja kirjoitan kieltä tänään hiukan paremmin kuin eilen, ehkä se onnistuu huomenna vielä paremmin. Sloveeni on alkanut vähitellen tuntua melkein toiselta kieleltäni. En tarkoita, että osaisin sitä muita kieliä paremmin, vaan että ollessani sloveenin kanssa tekemisissä päivittäin siitä on tullut läheinen. Tällä hetkellä minulla ei ehkä ole yhtä kiinteää suhdetta mihinkään muuhun kieleen. Venäjän kääntäjänä tunsin itseni usein yksinäiseksi, mutta sloveenin kanssa on päinvastoin. 
     Oleskelen Sloveniassa vuosittain useita viikkoja, olen säännöllisessä kirjeenvaihdossa joidenkin kirjailijoiden kanssa, Slovenian kirjailijaliitto on tarjonnut minulle mahdollisuuden opiskella yliopiston kesäseminaarissa ja kutsunut kaksi kertaa Vilenican kirjailijakokoukseen, seuraan Slovenian television  lähetyksiä ja ylläpidän Slovenia-sivuja internetissä. Sloveeni on minulle paljon enemmän kuin uusi kieli, se on ikkunani Keski-Eurooppaan, Balkanille ja Koillis-Italiaan, antoisaan ja kiinnostavaan maailmaan, josta puhutaan Suomen tiedotusvälineissä harvoin, ellei kysymyksessä satu olemaan Jugoslavian sota. Meillä tiedotusvälineet ovat aivan liiaksi kallellaan amerikkalaiseen kulttuuriin päin. 

VP: Jokin aika sitten Suomen suurin kustantamo WSOY julkaisi käännöksesi Maja Novakin romaanista Izza kongresa [Murha aluevesillä]. Sille kuuluu kunniakas toinen sija suomeksi käännetyn slovenialaisen kirjallisuuden joukossa heti vuonna 1907 ilmestyneen Martin Kaèurin jälkeen. Mistä mielestäsi johtuu jälkeenjääneisyys slovenialaisen kirjallisuuden suomentamisessa ja yleensä maittemme välisissä kulttuurisuhteissa (sloveeniksi ilmestyy paljon enemmän suomalaista kirjallisuutta, pääasiassa Jelka Ovaska Novakin ansiosta)?

Se, että WSOY päätti julkaista kirjan, oli minullekin yllätys. En uskonut, että yksikään suuri suomalainen kustantamo olisi kiinnostunut tällaisen pienen kansan kirjallisuudesta. Ehkä se olikin poikkeus, ja ensi kerralla joudun jälleen tarjoamaan käännöksiäni pienille kustantamoille. En usko, että käännösten puuttumisessa vuosien 1907 ja 1999 väliltä on kysymys "jälkeenjääneisyydestä", pikemmin arvelisin, että Martin Kaèur ilmestyi "ennen aikojaan", että se oli poikkeus. Olisi kiinnostavaa verrata, kuinka monta slovenialaista kirjaa on ilmestynyt käännöksinä maailmalla tai Skandinaviassa vuosisadan alussa. Valitettavasti minulla ei ole siitä tietoja. 
     Maila Talvio, jonka nimiin Martin Kaèurin suomennos on pantu, ei tietääkseni osannut sloveenia, mutta hän käänsi venäjästä ja puolasta. Hänen puolisonsa [Jooseppi Julius Mikkola] oli kuitenkin Helsingin yliopiston slavistiikan professori ja osasi monia slaavilaisia kieliä. Todellisuudessa juuri hän on kääntänyt Kaèurin, ja Talvio on stilisoinut käännöksen - he itse kertovat siitä muistelmissaan. He matkustivat useita kertoja Itävalta-Unkarissa, myös Sloveniassa, Kroatiassa ja Bosnia-Herzegovinassa. Luulen, että he ovat tavanneet vuonna 1906 Wienissä [slovenialaisen runoilijan] Oton Zupanèièin, sillä Mikkolan kokoelmasta [Turun yliopiston kirjastosta] löytyy Zupanèièin runokokoelma Èez polje, jossa on kirjailijan omistuskirjoitus vuodelta 1906. Ehkä he ovat tavanneet muitakin slovenialaisia kirjailijoita ja tutustuneet myös Ivan Cankarin teoksiin? 
    Talvion ja Mikkolan jälkeen ei ilmeisesti ollut ketään, joka olisi kääntänyt sloveenista, ei ehkä ollut kiinnostustakaan. Jotkut myöhemmät käännökset (Ela Perocin kaksi lastenkirjaa) on tehty saksan kautta ja sijoitettu Jugoslavian kirjallisuuden alle. Vasta parin viime vuosikymmenen aikana, kun Suomeen on ilmaantunut paljon pieniä erikoiskustantamoja, joille taloudellinen voitto ei ole tärkein asia, suomalaiset ovat päässeet tutustumaan kieliin, joita ei ole aiemmin suomennettu lainkaan: katalaaniin, vietnamiin, slovakkiin, ukrainaan, sorbiin. Sitä paitsi niitä käännetään suoraan alkukielistä, ei enää suurten kielten kautta, ja usein kääntäjät itse etsivät ja tarjoavat kustantamoille kirjallisuutta. Näin ne tekevät "kulttuuritekoja" ja ottavat riskejä, joita isot kustantamot eivät ole valmiita ottamaan. 

VP: Miksi päätit kääntää juuri Maja Novakin romaanin? Miten se on otettu Suomessa vastaan?

Se oli puhdas sattuma. Ollessani kesällä 1997 Ljubljanassa pyysin kirjakaupan myyjää suosittelemaan jotain hyviä kirjoja. Hän ehdotti minulle kolmea, ja yksi niistä oli Izza kongresa. Aloitin lukemisen tästä kirjasta siksi, että ymmärsin sitä näistä kolmesta parhaiten. Kiinnostuin siitä ja pian päätin kääntää sen. Oikeastaan se oli samalla myös sloveenin oppikirjani. Käännettyäni kirjasta noin kolmanneksen päätin lähettää sen kustantajille. WSOY kiinnostui, ja tänä syksynä kirja ilmestyi kustantamon vanhassa perinteisessä SaPo-sarjassa numerolla 418. Toistaiseksi olen nähnyt siitä suomalaisessa lehdessä yhden arvostelun, joka oli melko positiivinen. 

VP: Mainitsit, että äitisi varoittaa sinua aina lähtiessäsi Sloveniaan, että siellä on sota. Millainen käsitys suomalaisilla yleensä on Sloveniasta vai onko minkäänlaista? 

Äitini ei ole hyvä esimerkki, sillä hän on jo 83-vuotias, on tuskin koskaan käynyt ulkomailla ja luultavasti pitää kaikkia maita yhtä vaarallisina! Toisaalta keskivertosuomalaisen mielikuvat eivät poikkea paljon hänen käsityksistään: suomalaiset eivät aina tiedä, missä Slovenia on, tai he sekoittavat sen Slovakiaan. Toukokuussa eräs suomalainen matkatoimisto lopetti matkat Kroatian lisäksi Sloveniaan, koska sinne matkustaminen saattoi kuulemma olla Naton ilmaiskujen takia vaarallista, kesäkuussa taas Suomeen saapui muutama sata Slovakian romania pyytämään turvapaikkaa, ja minulle soitettiin poliisiasemalta ja kysyttiin, voisinko tulla tulkkaamaan. Selitin, etten osaa slovakkia vaan sloveenia. Viime aikoina olen saanut useita sähköpostiviestejä ihmisiltä, jotka kertovat olevansa kiinnostuneita Sloveniasta mutta eivät löydä siitä mistään tietoja. He ovat olleet hyvin iloisia, koska ovat löytäneet tietoja kotisivuiltani. 

VP: Olit mukana järjestämässä seitsemän slovenialaisen kirjailijan Skandinavian-vierailua. Menisitkö uudestaan mukaan sellaiseen tehtävään? 

Ilman muuta, milloin tahansa, vaikka jouduinkin tekemään aika lailla työtä eikä minulla ollut etukäteen mitään kokemuksia sellaisesta. Vietin kirjailijoiden kanssa kaksi antoisaa päivää, oikeastaan en ole koskaan tuntenut tekeväni mitään niin tärkeää. Samalla vierailu opetti, ettei yhden ihmisen innostus riitä, varsinkaan yhden kääntäjän innostus, koska kääntäjän arvostus ei ole korkea (joudun yhä muistuttamaan sanomalehdille, että olisi kohteliasta mainita kääntäjän nimi kirjan esittelyssä tai arvostelussa). Silti vierailun saldo jäi minusta ehdottomasti plussan puolelle. Eikä toisin voisi ollakaan, koska lähdimme liikkeelle melkein nollasta! Olen jo saanut Suomesta ja Sloveniasta viestejä, että kirjailijajärjestöt haluaisivat solmia suorat yhteydet, ja minulle on tullut muutamia käännöstarjouksia. Tästä syystä en voi olla muuta kuin optimistinen.

Delo 21.10.1999
Lyhentäen suomentanut KK.