Koirapakolaiset ry


BOGIE


Se oli rumin näkemäni koira. Suuri koira, bassetin kokoinen, jolla oli rodun lyhyet, väärät sääret ja muuten snautserin ulkomuoto. Katseessa oli koko koirasuvun murheen paino ja tassuissa furunkuloosilta vaikuttavia rakkuloita. Bogie jakoi tarhalla häkin Baban kanssa.

Bogie oli ensimmäinen koira, johon kiinnitin huomioni varjupaikissa. Sillä kertaa lähdin sieltä Axel mukanani, mutta en voinut unohtaa Bogieta. Toisella matkallani tapasin Heidin joka oli aloittanut resquetoiminnan varjupaikissa. Varasin silloin itselleni Jirin, mutta parin viikon päästä textasin Heidille: tuo Dima (Bogie) kun tulet Suomeen. Etsin sille kodin.

Lokakuisena aamuna taluttelin satamasta Rautatieasemalle moitteettomasti käyttäytyvää Bogieta, joka sai heti ihailijan. Punkkarityttö huikkasi: sulla on söpö hauva! Olin yllättynyt, söpö oli viimeinen määritelmä jota olisin Bogiesta käyttänyt.

Lehti-ilmoitus, jonka olin laittanut etukäteen, tuotti tulosta. Bogie ehti olla meillä vain yhden yön kun miellyttävän tuntuinen kookas rouva haki sen kotiinsa. Viikon kuluttua hän kuitenkin soitti, että Bogie ei sopeudu vaan itkee oven suussa kaiken päivää. Kun menin hakemaan Bogieta, se käyttäytyi kuin oikea omistaja olisi viimeinkin palannut.Vaikka rouva oli mukava, hän vaikutti hieman alavireiseltä ja ajattelin sen tarttuneen Bogieen. Koira vaikutti kuitenkin hyvinhoidetulta. Jalkojen rakkulatkin olivat parantuneet. Bogien saamalla homeopaattisella lääkeaineellakin tosin saattoi olla vaikutusta.

Bogie jäi meille. Meillä oli tosin jo neljä ennestään ja Jiri tulossa, mutta kukapa Bogien olisi huolinut. Niin luulin ennen kuin rescue-työssä näin, että makuja on niin monia kuin koiranottajiakin. Bogiesta ei sitäpaitsi ollut minkäänlaista vaivaa; se tuli toimeen kaikkien koirien kanssa ja kissoja ei ollut huomaavinaan. Siinä se meni sivussa. Jääköön, ajattelimme. Sitten tuli puhelu.

Keravalainen nainen oli nähnyt ilmoitukseni vanhassa lehdessä ja oli varma että Bogie olisi hänelle se oikea. Kun nainen perheineen tuli katsomaan koiraa, hän oli tokkuraisen tuntuinen. Hän selitti sen johtuvan siitä, että joutui selkäleikkauksensa jälkeen syömään vahvoja kipulääkkeitä. Edellisen koirankin oli joutunut antamaan pois kun se veti hihnassa eikä hän kipeän selkänsä kanssa voinut sitä taluttaa. Bogien kanssa ei olisi sitä ongelmaa, se kulki hihnassa mallikelpoisesti.

Pyysin naista miettimään vielä, mutta hän halusi Bogien ehdottomasti. Hänestä se oli kaunis! Minusta nainen oli outo, mutta jotenkin minun kävi sääliksi häntä. Hän kun sanoi olevansa yksinäinen päivisin ja kaipaavansa seuraa. Hän jätti mainitsematta että hänellä on vauva ja pari muuta lasta mukana olevan pojan lisäksi. Kun mies ja poika vaikuttivat ihan tolkullisilta, ajattelin että eiköhän tuo ole ihan kunnollinen perhe. Ja että jos nainen kyllästyy niin palauttaa Bogien.

Sijoitussopimuksen mukaan koiran omistusoikeus säilyi minulla. En ottanut Bogiesta maksua, mutta sopimukseen kirjattiin että koiran hammaskivi pitäisi poistattaa puolen vuoden kuluessa. Sanoin myös pariinkin otteeseen: älkää epäröikö soittaa jos tulee mitään ongelmia!

Seuraavana päivänä soitin naiselle ja hän vakuutti kaiken olevan hyvin. Viikon kuluttua soitin taas ja edelleen kaikki oli hyvin, mutta Bogieta nainen ei maininnut sanallakaan. Kumma tyyppi, ajattelin, taitaa Bogie tulla pian takaisin...

Tammikuussa minuun iski pelko Bogien takia. - Miksi en tehnyt mitään? Tämä kuulostaa naurettavalta, mutta en uskaltanut. Minulla oli vastassani jotain johon voimani ei riittänyt. Lisäksi olin silloin käytännöllisesti yksin Koirapakolaiset ja työtä riitti niin että opinnoilleni ja omille koirille ei tahtonut aika riittää (miehestä nyt puhumattakaan). Mutta jälkeenpäin ajatellen nämä ovat tekosyitä. En osaa selittää tarkemmin.

Aika kului, mutta en unohtanut Bogieta. Kesällä keravalainen perhe tilasi meiltä pennun. He olivat rescue-ihmisiksikin aivan erityisen mukavia, joten kehtasin pyytää heitä käymään Bogien osoitteessa katsomassa miten asiat oikein ovat.

Elokuussa oli match show. Näyttelypäivä oli elämäni onnellisimpia. Sää oli kaunis, kaikkialla oli hymyileviä ihmisiä ja upeita koiria. Tallinnan koira -luokka nosti vedet varjupaikissa käyneiden silmiin. Teimme näyttelyllä hyvin rahaa varjulaisten koppeja varten.

Onnen huumaa ei kauan kestänyt. Seuraavana päivänä tuli tekstiviesti: "Ei taida Bogien asiat olla kunnossa. Joku hipsi eteisessä mutta ei avannut ovea." Etsin heti Bogien omistajan puhelinnumeron. Ei käytössä. Tiedustelusta sain hänen poikansa numeron. "Ei täällä ole koskaan mitään koiraa ollu", juro lapsenääni vastasi. Vaadin saada puhua hänen isänsä kanssa. Joku mies tuli puhelimeen ja tiesi asiasta vielä vähemmän. Hänellä ei ollut "lupa" puhua. Myöhemmin sain tietää, että poika oli lastenkodissa ja puhelimessa ollut mies yksi hoitajista.

Tavoitin naisen ex-miehen. Tämä kielsi koskaan kuulleensakaan koirasta. Minulla alkoi niinsanotusti keittää. "Mutta olithan mukana koiraa hakemassa", intin. Mies kielsi kaiken ja löi luurin korvaani. Luonnollisesti yritin soittaa uudestaan mutta puhelin oli suljettu.

Seuraavana päivänä minulle soitti naisen "hoitaja". Itse asiassa hän työskenteli siinä lastenkodissa, johon naisen lapset viedään kun tämä joutuu ns. lataamoon. Hoitaja kertoi että Bogie oli kadonnut tammikuussa ja poliisille oli tehty katoamisilmoitus. (Poliisi ei tietenkään löytänyt tällaista ilmoitusta). Naisella oli ollut ennen Bogieta kaksi koiraa, jotka hoitaja oli vienyt "kenneliin". Kennelin nimeä hoitaja ei suostunut kertomaan.

Puolen tunnin kuluttua soitti mies joka esittäytyi keravalaisen naisen elämäntoveriksi. Hän sanoi että koira oli hoidossa "salaisessa paikassa". Kun sanoin että heillä ei ole sitä sijoitussopimuksen nojalla oikeutta mihinkään viedä, mies alkoi uhkailla minua. Nauroin, koska muistin että mies on minua pienempi! Mies nimittäin myönsi olleensa naisen mukana Bogieta hakemassa.

Soitin Keravan eläinsuojeluvalvojalle, joka lupasi tutkia asiaa. Mitään ei kuulunut. Soittelin pitkin syksyä ja hän alkoi suhtautua minuun kuin minä rikollinen olisin jahdannut viatonta naisparkaa. Tein asiasta selvityspyynnön ja vastaus oli, että ilman näyttöä (ruumista) ei naista epäillä mistään. Se oli kyllä selvitetty, että naisella oli ollut vuoden sisällä Bogien jälkeen kaksi koiraa ja ne oli viety turvakotiin hyvissä voimissa. Turvakodissa työskennellyt henkilö kertoo, että "Minulla on vaan mielessä juttu, jossa kaksi saksanpaimenkoiraa tuotiin Keravalta hoitoon tuonne hoitolaan, missä olin töissä. Perheessä oli 3-4 muksua. Kun oli hakupäivä, ketään ei näkynyt. En muista, miten ne lopuksi haettiin ja kuka haki, mutta kauan sai soitella ja paljon väitettiin, ettei ole heidän koiria." Kuulostaa tutulta.

Pommitin naisen poikaa tekstiviesteillä ja lopulta sain naisen soittamaan minulle. Väitti Bogien karanneen pojilta näiden sitä ulkoiluttaessa. Pojat tulivat kuulemma itkien kotiin. Bogie, tottelevaisin kaikista koirista karannut, ja vielä tammikuun tulipalopakkasilla. En oikein ostanut kertomusta, sanoin että tulen vaatimaan korvauksia. Silloin nainen huusi että ilmiantaa minut kun tuon "rottia venäjältä"! Kysyin oliko Bogiekin hänen mielestään rotta. "Ei, Bogie oli ihana koira." Oli?

Eräässä paikallislehdessä julkaistiin Bogien kuva. Kaksi hyväsydämistä mummelia soitti ja kysyi onko se jo löytynyt. Muuten ei mitään.

Jaoin naisen naapureille etsintäkuulutuksen Bogiesta. Kerroin siinä epäileväni naisen tappaneen koiran, koska olin saanut niin ristiriitaisia tietoja koiran kohtalosta. Kukaan ei soittanut. Paitsi poliisi. Minut haluttiin kuulusteluihin asiana lähestymiskielto ja kunnianloukkaus.

Oikeudessa minullakin oli oikeus kuulla naista ja tämän todistajaa (miesystävä). Tällä kertaa nainen muisti Bogien kadonneen marraskuussa. Aiemminhan se oli ollut tammikuussa. Todistaja vaati minulta 10 000 markan (oltiin siirrytty jo euroaikaan) korvausta henkisistä kärsimyksistä! Miesparalla ei muuten ollut mitään käsitystä missä vaiheessa Bogie oli kadonnut. Hän myönsi kuitenkin sanoneensa minulle että koira oli hoidossa. Väitti sanoneensa sen olevan vanhemmillaan. Sen kuulin nyt ensimmäistä kertaa. Olin kyllä puhunut miehen äidin kanssa puhelimessa, kun soitin takaisin numeroon, josta mies oli minua tavoitellut. Mamma raakkui humalassa keskellä päivää. "Ei täältä oo mihkää soitettu."

Kunnianloukkaus ei mennyt läpi, mutta lähestymiskielto minulle rapsahti. Oikeuslaitos, oikeus todellakin... Juuri ennen "oikeuden"käyntiä nainen erehtyi soittamaan tuttavalleni lehti-ilmoituksen johdosta. Ilmoitus koski myytävänä olevaa koiraa-

Naisen muut koirat vuosilta 2001-2002 lienevät jääneet henkiin. Ne on kukin vuorollaan viety turvakotiin jatkuvan ulvonnan tai naisen lasarettiin joutumisen takia. Miksi Bogiella ei käynyt yhtä hyvä tuuri?

En voi unohtaa Bogien katsetta kun se lähti naisen autossa. Itse nostin sen autoon, koska se ei suostunut sinne hyppäämään. Koko ajan uskoin että näemme pian, uskoin että Bogie tulee takaisin. - Rumin koira... ja nyt en kenenkään näkemisestä ilahtuisi niinkuin Bogien.

Mikä oli Bogien osa tässä elämässä? Ehkä siinä kiteytyi koko sukukuntansa murhe, joka oli sen katseesta luettavissa. Koirat ovat täysin meidän armoillamme. Ne eivät voi mitenkään vaikuttaa kohtaloonsa. Koirain Quasimodolla oli jalo, uskollinen sydän. Se uskoi sen minulle ja minä petin sen.

Bogien elämästä ennen varjupaikia emme koskaan saa tietää. Mutta selvästi se oli ollut kotikoirana, niin hyvin käyttäytyvä ja tottelevainen se oli. Kuvailisin Bogieta sanalla korrekti.

Bogien kuva on varjupaikin webbisivulla In Memoriam-osastossa. Nimellä Roki. Olisivat voineet edes muistaa nimen oikein; tarhalla Bogien kortissa luki Dima. Mutta niinhän se on, että "ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho; hän kukoistaa ja kuihtuu pois eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne".

Bogien ja Baban kaikki kolme pentua ovat Suomessa. Myös Baba sai täältä kodin.

Elisa Kissa