Koirapakolaiset ry


MARELLA

Joulukuisena aamuna heräsin aikaisin pakkaamaan tavaroitani tulevaa tarhamatkaa varten. Toivoin, että kaikki sujuisi tällä kertaa hyvin. Huonoja kokemuksia oli kertynyt syksyn varrella tarpeeksi. Sinä aamuna oloni tuntui yllättävän virkeältä. Johtunee siitä, että tiesin tuovani sinä päivänä Suomeen koiran, josta olin muokannut itselleni sydämenasian. Toisin sanoen, olin tehnyt itsestäni suojelusenkelin. Nimittäin Marellalle. Marella oli nuori, suurikokoinen narttu. Ulkonäöltään hyvin ei-huomiotaherättävä. Olin heinäkuusta asti odottanut sen Suomeen pääsyä ja tänään oli se päivä.

Saavuimme tarhalle, ja teimme normaaleja rutiineja. Valokuvasimme, ruokimme, juotimme ja madotimme koiria. Marella pelkäsi autoa. Se oli kaikin puolin hermostunut lähtötilanteesta. Ketjun päästä irrottaminen oli sille kerta kaikkiaan vierasta, kuten myös talutushihnassa kävely.

Marella oli ollut tarhalla jo pari vuotta, eikä ollut koskaan saanut paljoakaan huomiota. Ja Marella jos joku oli rakkaudennälkäinen. Huomiota vaille se jäi ehkä juuri siitä syystä, että se oli ylienerginen ja vilkas persoona, jonka tulevaisuus kilttinä sohvakoirana oli ollut alun alkaen tuhoon tuomittu. Se oli kuitenkin ihmisrakas, ja siksi uskoimme saavamme siitä hyvän koiran. Mitä muuta olisikaan voinut uskoa suloisesta kirppukasasta, joka kerta toisensa jälkeen kasteli naamani suurilla suudelmillaan, eikä päästänyt luotaan pois. Marella piti aina ihmisestä kiinni suloisesti etutassuillaan. Kuitenkin auto oli sille hirvitys, enkä edes muista miten saimme sen houkuteltua takakonttiin. Mutta koirat ja ihmiset olivat loppujen lopuksi autossa, ja kotimatkamme saattoi alkaa.

Tallinnan satamassa nousimme autosta antaaksemme koirille matkapahoinvointilääkkeet. Tehtävä ei ollutkaan niin helppo kuin kuvittelimme. Marella nimittäin oli niin paniikissa, ettei edes liha kelvannut. Puhumattakaan 89että olisimme saaneet sen pois autosta. Suu kuolassa se läähätti ja tärisi takakontissa, ja näytteli hampaitaan lihanpalasille. Emme saaneet annettua lääkettä Marellalle, joten ajoimme laivan ja seilasimme Suomeen.

Helsingissä muut koirat lähtivät koteihinsa. Kaikki olivat suht rauhallisia ja vanha herra Karai suorastaan salonkikelpoinen. Autossa olimme enää minä, Elisa ja Marella. Ajoimme paikkaan, jonne olin parkkeerannut oman autoni.

Marella oli aivan paniikissa. Koko matka oli ollut sille liikaa. Yritimme rauhoitella sitä ja houkutella ulos autosta, mutta raukka tärisi kuin haavanlehti. Viimein onnistuimme työntämään sen ulos. Paniikki laantui hetkeksi kun jalottelimme parkkipaikalla. Pelkäsimme kuitenkin jo valmiiksi mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Ja kamalia tapahtui. Marella pääsi irti pannastaan ja lähti karkuun. Tilanne oli aivan toivoton, koska koira oli hermoromahduksen partaalla. Ja se romahti, nimittäin sillä hetkellä kun saimme sen kiinni. Se puri pahoja haavoja kiinniottajansa käsiin, eikä kaulapannan laittaminen tehnyt tilannetta yhtään paremmaksi. Oloni oli sanoinkuvailemattoman huono.

Kun välikohtauksen jälkeen taluttelin Marellaa, sain sen hieman rauhoittumaan. Sen kasvoille palasi hetkeksi se suloinen Marella, jonka tunsin. En koskaan unohda, miten se työnsi päänsä kainalooni ja katsoi minua silmiin kuin sanoakseen: "Liisa, anna anteeksi. En halunnut purra, pelkäsin vaan niin kovasti." Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin voinut ottaa Marellalta pois sen tuskan ja ahdistuksen mitä elämänmuutos sinä päivänä sille oli tuottanut. Siitä oli tullut pelkopurija.

Koko päivä oli raskas ja surullinen kaikille meille. Tiesimme kaikki mikä oli Marellalle ainoa vaihtoehto. Lisää puremia, pelkoa ja kyyneliä näimme aina siihen asti kun Marella saatiin yöllä pieneläinklinikalle.

Ainoa lohtuni on se, että enää Marellan ei tarvitse pelätä. Ei tarhalla eikä missään muualla. Sen on nyt hyvä olla siellä, missä ketään ei purra. Se nukkuu pihallani ikiunta muiden kavereiden vieressä.

Marellan luonteen täydellinen muutos oli mielestäni hyvä esimerkki siitä, mitä pitkä oleskelu Varjupaikissa voi koiralle aiheuttaa.

Liisa Söderlund