Koirapakolaiset ry

SYDNEY DOGS HOME


Arielin muistolle

Sateisena aamuna 27.8.02 lähdin matkaamaan junalla kohti Carltonin kaupunginosaa. Käveltyäni kolme kilometriä hiljaisia katuja alkoi korviini kaikua tutun kuuloista meteliä. Koirien haukuntaa ja itkua.

Saavuin sinisen päärakennuksen eteen ja luin kyltin: The Shelter of homeless, abandoned Dogs and Cats. Astuin sisään toimistoon ja haistoin ilmassa leijailevan tutun tuoksun, joka ei onnekseni ollut yhtä kuvottava kuin Tallinnan Koerte Varjupaikissa. Ensivaikutelma koirakodista oli suhteellisen hyvä. Paikat olivat järjestyksessä ja yllättävän siistisä kunnossa. Keskusteltuani hetken työvuorossa olevan henkilön kanssa hän neuvoi minut tarha-alueelle.

Saapuessani sisään eläintarhamaiseen ympäristöön sain taas kuulla monen epätoivoisen koiran ulvontaa. Rakennus koostuu neljästä pitkästä sementtipohjaisesta käytävästä, johon on rakennettu rau taisia häkkejä vieri viereen. Jokaisen häkin ulkopuolella roikkuu kyltti, joka ilmoittaa koiran numeron ja nimen.

Kävellessäni käytäviä pitkin ja silitellessäni rakkaudennälkäisiä koiria koin taas saman epätoivon tunteen kuin joka kerta lähtiessäni varjupaikista. Ne monet kymmenet surulliset ja odottavat silmät saivat kyyneleet valumaan omistani.

Yritin edelleen ratkaista samaa kysymystä mielessäni: "Miksi ihminen on niin paha? Miksi joku on potkinut pihalle tuon pienen chihuahuan pennun, joka tärisee tuolla kylmän häkin nurkassa? Tai tuon viisihenkisen australiankarjakoira-pentueen... Kuinka joku on voinut jättää sen ilman äitiä?". Pentujen pelastukseksi tarhalle tuotiin Staffordshiren bulterrieri-emo, jolla oli vain yksi oma pentu hoidettavana.

Kierreltyäni tunnin verran ympäri käytäviä murheen murtamana päätin ryhdistäytyä. Koska olin sen tehnyt monta kertaa varju paikissa, pystyin tekemään sen myös Australiassa. Sydney Dogs Home on kuitenkin huomattavasti korkeatasoisempi paikka kuin Koerte Varjupaik. Jokaisella koiralla on oma häkki ja sänky. Kaikille tarjotaan hyvälaatuista ruokaa ja raikasta vettä. Lisäksi tarhalla on oma eläinlääkäri. Koirat ovat siis suhteellisen terveitä, mutta henkisellä tasolla tilanne on toivoton. Uskallan jopa sanoa, että itkua kuulee enemmän kuin Varjupaikissa, vaikka tarhalla on vain keskimäärin 60 koiraa. Ehkä siksi, että ne eivät näe häkeistä toisiaan, puhumattakaan ihmisistä. Ulvonta ja itku oli suorastaan sydäntä särkevää.

Tutustuin erään työntekijän opastuksella talon tapoihin. Sydney Dogs Homella on seinällään lista, johon on merkitty jokaisen koiran nimi ja numero. Vapaaehtoistyöntekijät tekevät listaan merkintöjä töidensä jälkeen. Listaan tulee kirjoittaa mm. koiran ulkoilutuspäivä- ja aika. Tällöin seuraava työntekijä osaa valita kävelylle koiran, jonka viime lenkistä on eniten aikaa. Niin usein kun ulkoiluttajia riittää koirat pääsevät siis lenkille vuorollaan ketään unohtamatta. Kalenteriin tulee myös merkitä koirassa mahdollisesti havaitut vammat tai sairaudet. Eläinlääkäri tarkistaa listan säännöllisesti ja löytää näin helposti apua tarvitsevat.

Hetken tarhan toimintaa seurattuani huomasin, että kaikki oli erittäin hyvin organisoitu koirien osalta. Nimenomaan niin, ettei kukaan koirista jää muiden varjoon. Juuri vastaavanlaista jämäkkyyttä tarvittaisiin myös Varjupaikissa. Mutta onhan toki mahdollista, että meidän suomalaisten on vaikea tehdä yhtäpitäviä sääntöjä virolaisten kanssa. Mutta väitän, että Sydney Dogs Homen kaltainen järjestely pienentää juuri sitä ongelmaa, että nuorimmat ja kauneimmat koirat valitaan ensimmäisinä. Tutustumalla jokaiseen koiraan työntekijöiden on helpompi suositella koiraa sitä etsivälle. Lisäksi kukaan koirista ei ala vierastaa ihmisen hoivaa ja huolenpitoa, koska kaikki saavat tasapuolisesti huomiota. Hyvä kontakti ihmiseen edesauttaa varmasti koiraa saamaan kodin nopeammin.

Sydney Dogs Home on ollut toiminnassa kaksi vuotta ja sen tarkoituksena on ehkäistä turhia lopetuksia. Suurin osa koirista on tuotu tarhalle eläinlääkäriasemilta, joihin koiria viedään lopetettaviksi. Muut ovat kaduilta löydettyjä karanneita tai hylättyjä koiria. Kulkukoiria ei Australiassa paljoakaan ole sanan varsinaisessa merkityksessä. Tästä syystä suurimmalla osalla koirista on hyvät lähtökohdat uuteen elämään. Lähes kaikki ovat saaneet joskus asua ihmisen kanssa. Riippuu tietenkin minkälaisen ihmisen...Poikkeuksena ovat mm. löytöpentueet. Mainitsemani australiankarjakoira-pentue oli hylätty rappukäytävään. Pentueen taustoja selviteltiin ja kävi ilmi, että omistaja oli teettänyt puhdasrotuiset pennut tarkoituksella. Koiria ei rekisteröity, joten ko. henkilö ei saanut niistä haluamaansa rahasummaa. Tästä syystä hän päätti luopua pennuista julmalla tavalla. Ko. omistaja ei suostunut edes luovuttamaan pentuja ilmaiseksi niitä haluaville. Samantapaista "pentutehtailua" ilmenee Australiassa paljon. Valitettavasti asialla ovat rahanahneet ei-eläinystävät, jotka yrittävät rikastua puhdasrotuisilla pennuilla.

Australiassa on myös ongelma, joka muistuttaa virolaista kulttuuria. Ihmisillä on vastaavanlainen tapa päästää koirat lenkkeilemään yksinään. Lopputulos eroaa kuitenkin sikäli, että monesti vahinkopentujen syntyessä ainoastaan pennut hylätään. Virossa taas heitetään kadulle myös emo. Tästä syystä aussien lemmikeistä ei tule kulkukoiria, mutta pentueita löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista. Sekä eläviä että kuolleita. Sydney Dogs Home pyrkii auttamaan näitä pentuja sekä etsimään koteja lopetusta odottaville vahinkopennuille.

Itse pyrin nyt Australiassa ollessani tekemään kaikkeni auttaakseni shelterissä. Aktiivinen mainostaminen on tehokas tapa saada ihmisiä mukaan rescuetyöhön. Jokainen koira tarhalla ansaitsee toisen mahdollisuuden.

Itselleni rakkain koira tarhalla, valkoinen sydämenmurskaaja amstaffi-bokseri Ariel ei valitettavasti ehtinyt saada toista mahdollisuutta. Moni kävi sitä vartavasten katsomassa, mutta yksi heistä, joka loppujen lopuksi tuli hakemaan Arielia tuli valitettavasti kaksi päivää myöhässä. Aritel oli ystävällinen ja rauhallinen nuori tyttö, jonka kanssa ehdin kävellä monta lenkkiä. Mutta nyt Ariel heiluttaa häntäänsä minulle pilven päältä. Sillä on oma ikuinen koti.

Liisa Söderlund