Leena Tulivirta
leena.tulivirta@kolumbus.fi

Etusivulle

  Sukulaisia

   

Josefiina Emilia ja Gustav

Sukulaisesittely pitää varmaan alkaa Virran vanhasta mummosta, Josefiina Emilia Virrasta. Hän oli omaa sukua Kylä, ja perimätieto kertoo, että hän oli kotoisin talosta, jonka maa-ala aikoinaan käsitti lähes puolet Liedon kylästä. Ehkä se on liioittelua, mutta kuulostaa kuitenkin ihan hyvältä...
Josefiina Emilia tapasi turkin sodassa tarkk´ampujana sukunimensä Eldström hankkineen Gustavin, joka oli kotoisin Marttilasta. Pitkää, seitsemän vuoden kihlausta Josefiina oli kuulemma perustellut sanomalla: "Mää halusin enste kasvattaa ittelleni miähen!"
Ehkä miehisyyden mitta oli ammatti, ainakin avioliiton solmimisen aikoihin sotilaasta oli tullut ensin palomies Marttilaan ja myöhemmin Turkuun muuton jälkeen hänen ammatikseen mainitaan yksinkertaisesti työmies.. Ja ilmeisesti tämän ensimmäisen siviiliammatin vuoksi 1900-luvun alussa sukunimeään suomentaessaan Gustav Eldström otti nimekseen Wirta - Tulivirta kun varmaan kuulosti hiukan vaaralliselta nimeltä palopaikoilla...
Jossain vaiheessa leipomoa pitänyt Josefiina ja Gustav saivat kuusi lasta, joista vanhin, Ester Elise, menehtyi ihan vauvana. Muut lapset selvisivät: vanhin poika Wiljam ja tytöt Elise Ester ja Martta Elvira, nuorimmainen Gunnar Selim Tobias, sekä , Karl-Emil, joka oli minun isoisäni. Jossain vaiheessa sukunimestä putosi pois tuo hieno w-kirjain ja Raunistulassa, kotikulmillaan, Karl-Emil tunnettiinkin Virran Epuna.

Virran Epu

Työläisjuoksijaksikin kutsuttu Karl-Emil Virta oli Maarian Kisatovereiden tähti 1920-luvulla. Paavo Nurmen kerrotaan käyneen Raunistulassa katsomassa Virran Epun harjoittelua ja usein mainittua irtonaista, kuin lentoon lähtevää loppukiriä,  ja kysyneen:" Perunapellollakos se Virta harjoittelee?"
Työläisjuoksija nimi oli varmaankin peräisin Kisatovereiden kuulumisesta Työväen urheiluliittoon, mutta oli Epun taustassa muutakin asiaan liittyvää. Hän liittyi punakaartiin 1918. Moni kysyi miksi, sillä Epu ei ollut mitenkään poliittinen. Syy oli varsin yksinkertainen: Vili käski. Velipoika Viljam oli aatteen mies ja ilman muuta nuorempi Emil, noudatti veljensä ohjeita. Viljam oli johtajatyyppi: seuraava esimerkki kuvaa hänen luonnettaan.
Kun Viljam ja Emil tulivat aamusella jonottamaan elintarvikkeita, oli kaupan edessä jo aikamoinen ruuhka. Viljam käveli suoraan oven eteen rappusille ja kääntyi ihmisjoukkoa kohti. "Ei tämä nyt näin onnistu!" hän tuumi ja alkoi järjestellä kunnollisia jonoja. "Ja tähän kolmas rivi - menkääs te tuonne..." Kun kaupan ovet vihdoin aukesivat, seisoivat odottelijat rauhallisesti siisteissä jonoissa  - ja Vili veljensä kanssa ensimmäisenä!
Viljam Virta sai myöhemmin surmansa humalassa olleen ystävänsä vahingonlaukauksesta. Siihen aikaan tällainen surma oli asianomistajarikos, eikä Viljamin perhe halunnut nostaa syytettä. "Eiköhän siin ol rankastusta tarpeeks, ku selviää humalast ja huamaa mitä on tehny", ajatteli Josefiina Emilia.

Virran Epu oli juoksija, mutta sisarussarjasta lähes kaikki olivat vikkeliä ja harrastivat urheilua - ehkä nuorinta, Kunnaria - niin kuin häntä kutsuttiin - lukuun ottamatta. Joskus vuosisadan alussa on kuulemma Turun silloisessa sanomalehdessä ollut urheilusivuilla seuraavansisältöinen selostus, ilmeisesti joistain Raunistulan kentällä pidetyistä kilpailuista:
" Alle 12-vuotiaiden tyttöjen sarjan maalinauhan katkaisi Elise Virta tullen toiseksi. Sarjan voitti 6-vuotias Martta Virta, joka lyhyytensä takia juoksi maalinauhan ali."

Virran Epun saavutukset urheilussa olisivat tuoneet hänet varmasti yhdeksi loistavaksi nimeksi Suomen urheilutaivaalle, mutta noina aikoina työväen urheiluliittoihin kuuluvia urheilijoita ei juuri noteerattu. Olisi kannattanut: muun muassa  vuonna 1925 Frankfurt am Mainissa järjestetyissä ensimmäisissä työväen olympialaisissa Suomi saavutti  yhteensä 107 kunniakirjaa, jotka vastasivat yleismaailmallisten olympialaisten mitaleja. Virran Epu nappasi näistä kunniakirjoista viestijuoksujoukkueen kanssa 4X100 ja 4X400 metrin voitot, 200 metrin pronssikirjan ja 400 metrin kullan. Emil Virta olikin koko Suomessa kolmas, joka alitti 400 metrin "haamurajan", 50 sekuntia. Epun ennätysaika 49,9 rikottiin vasta 1940-luvun puolen välin jälkeen.

Emil ja Ilmi

Kupittaankadun ja Tähtitorninkadun kulmassa, vanhassa puutalossa asuivat Laaksoset. Kaipa siellä muitakin asui, mutta Laaksoset pitää erityisesti mainita koska perheen tyttären, Ilma Kyllikin, elämänpolku johti hänet Karl-Emilin puolisoksi. Hänen veljensä Ilmari karkasi 16-vuotiaana merille, purjehti Australiaan, ja jäi sinne asumaan loppuiäkseen melbournelaisen vaimonsa Maysien kanssa.
Ilma Laaksosta kutsuttiin nimellä Ilmi - joka tietysti oli vähemmän huomiota herättävä nimi yhdistettäväksi avioliiton kautta saatuun Virta-nimeen.
Raunistulassa, ensimmäisellä linjalla asuvaan perheeseen syntyi helmikuussa 1927 poika, Kalevi - isäni - joka sai hätäkasteen, mutta selvisi kuin selvisikin, vaikka olikin pieni ja ennen aikojaan syntynyt. Seuraavan vuoden lopulla syntyi tytär, Raili. Kalevilla ja Raililla oli ikäeroa vajaat kaksi vuotta ja ainoaksi muistoksi Kaleville sisarestaan jäikin kuva pienestä, hyvin vaaleasta tytöstä, jonka kanssa hän katseli ikkunasta ulos odotellen isää töistä.
Isä, Karl-Emil kuoli tuberkuloosiin heinäkuussa 1930, samoihin aikoihin ja samaan sairauteen kuoli myös pikkuinen Raili. Mitään merkintöjä Raili Kaarinan elämästä, sen paremmin syntymästä kuin kuolemasta, ei ole löytynyt mistään kirkonkirjoista eikä hautausmaakartoista.
Pikkuserkkuni Ulla-Maija Borg kertoi äitinsä Mirjamin tienneen, että Raili on haudattuna samaan hautaan isänsä Epun kanssa, vaikka kiveen ei ole kaiverrettu nimeä. Myös Ilmi on samassa haudassa, vaikkei hänenkään nimeään löydy hautakivestä. Nykyään haudasta on puolet luovutettu pois - se oli leveämpi ennen. Raili ja Ilmi on haudattu sille luovutetulle puolelle.

Mistä sairaus tuli? Miksi hyväkuntoinen urheilija kuoli 30-vuotiaana? Raili oli myös sairastunut tuberkuloosiin, samoin vajaa neljävuotias Kalevi. Sairaalassa, 12-hengen huoneessa ikkunan vieressä lähes neljä vuotta sammakkokipsissä maannut Kalevi kuitenkin toipui luutuberkuloosista, joskaan hän ei pystynyt ikinä seuraamaan isänsä jälkiä urheilijaksi. Jäykistysleikkaus, jossa säärestä siirrettiin luuta selkään sen käyristymisen estämiseksi, varmisti, että poika ei juurikaan juossut.
Ankarat olot vankina ehkä selittävät Karl-Emilin vastustuskyvyn heikkenemisen, mutta pääsyy koko perheen onnettomuuteen selvisi vasta 1960-luvulla, kun Ilmi Virta kuoli. Hän oli taudinkantaja, joka oli tartuttanut tuberkuloosin koko perheeseensä, itse kuitenkaan sairastumatta. "Ilmeisesti hyvin tietäen asian", epäili hänen poikansa myöhemmin muistellen äitinsä työpaikanvaihtoja ennen lääkärintarkastuksia.
Lasten, minun ja veljieni muistikuva Ilmistä, "Punasesta mummosta", kuten me häntä kutsuimme aina punasävyisen vaatetuksen vuoksi, oli iloinen ja hauska. Mummo lauleskeli merimieslauluja ja poltti pilliklubia - ja olipa hänellä tatuointikin: vasemman kyynärpään yläpuolelle piirretty ankkuri ja naisen pää! Hän osasi myös paljon merimieslauluja: Musta Rudolf kuulosti jännittävältä. Hänen merimiesuransa tosin rajoittui käsittääkseni vain tilapäiseen siivoojan työhön Turun satamassa.
Ilma Virta oli huoleton veikko! Lapsen hoiti vanha mummo, Josefiina - tosin Ilmi keräsi työpaikalla kolikoita purkkiin "avustukseksi sokealle pojalleen". Ei Kalevi kyllä sokea ollut, hänelle oli vain 12-vuotiaana sanottu, että retinitis-nimisen silmäsairauden vuoksi hän ilmeisesti tulee myöhemmin sokeutumaan. Se tosin tapahtui vasta hiukan ennen 1960-lukua.
Ilmi Virta kuoli munuaisten pettäessä 57-vuotiaana 1963; ehkä syynä oli särkypulvereitten nappailu kymmeniä kertoja päivässä. Myöhemmin  väitettiin, että samainen apteekkilääke olisi sisältänyt amfetamiinia. Tiedä häntä... "Herra antoi, Herra otti", luki hänen Turun sanomissa olleessa kuolinilmoituksessaan - muuta siihen ei oikein voinut laittaa, muistan isäni sanoneen tuolloin. Perinnöksi Kaleville jäi 57 penniä rahaa ja 12 panttikuittia. Sekä lukuisia valokuvakehyksiä, kipsireliefejä, Rebekka kaivolla -patsas ja Eukko & ukko -tuhkakuppi. Ja kaikki maalattuna satamasta ilmaiseksi saadulla Horna-hopeamaalilla!

Virran Kille

Virran Epun ja Ilmin esikoispoika sai kasteessa vain yhden nimen, liekö perheen miettimä, vai lääkärin paikan päällä keksimä. Sisko Raili oli toiselta nimeltään Kaarina, mutta saattaa olla, ettei häntä lainkaan kastettu, koska hänestä ei merkintää kirkonkirjoissa ole - vanhemmat kun eivät tiettävästi kuuluneet kirkkoon, ennen kuin Ilmi liittyi vähää ennen kuolemaansa taloudellisista syistä. Kirkkoon kuulumattoman hautaus kun oli paljon kalliimpi kuin kuuluvien.
Koulunsa Kalevi kävi Raunistulassa, aloittaen sen suoraan toiselta luokalta, kun vihdoinkin pääsi jotakuinkin terveenä pois pitkältä sairaalareissultaan. Myös viides luokka jäi väliin 1939 alkaneen sodan vuoksi. Kuudes sitten tuli käytyä sodasta huolimatta, kun yhteiskunta oli taas sopeutunut tilanteeseen. Kouluajoistaan Kalevi kertoi muistavansa oikeastaan vain käsityön. Koko nelivuotisten opintojensa ajan hän kuulemma virkkasi "hevosen ohjaimia", eli ketjusilmukkaa ketjusilmukan perään. Koulun loppuessa hän sai taidonnäytteensä mukaansa: halkaisijaltaan noin pari-kolmekymmentäsenttisen kerän virkattua lankaa.
Toinen muistokin oli - se koski hammaslääkäriä. Sen ajan käytännön mukaan ei rikkinäistä hammasta paikattu, vaan se vedettiin pois. Tällainen operaatio tehtiin myös Kaleville, ja hampaan poiston jälkeen hammaslääkäri huomasi: "Ohoh, väärä hammas!"

Nuoruus Turussa kului kuten ikätovereillaan: vaeltelussa pitkin pihoja ja toreja. Äidistä ei juurikaan ollut huolenpitäjäksi, mutta vankka kiintopiste kuitenkin oli olemassa. Vanhamummo, Josefiina kasvatti laajalla kokemuksella ja viisaudella ensimmäistä lapsenlastaan. Ja ilmeisesti tästä yhdestä turvallisesta aikuisesta johtuen, Kalevi selviytyi elämässään mainiosti. Hän hankki ammatin ja hyviä harrastuksia. Lähellä sijaitsevassa Auralan kansanopistossa oli poikakerhoja, joita Kalevi itse sitten myöhemmin ohjasi. Auralassa hän myös sai nimen Kille, joka sitten lempinimien tapaan vakiintui käyttöön.
Vielä vuonna 1972 hän kuului opiston johtokuntaankin, ja sitä ennen hänen harrastuksensa poikakerhojen vetämisen lisäksi oli suuntautunut puhe- ja näyttämöilmaisuun. Viisikymmenluvulla hän saavutti palkintoja kansallisissa puhekilpailuissa ja näyttämöllekin hän ehti - tosin periaatteenaan se, että jos hänen koko ajan heikentyvä näkönsä alkaa haitata esiintymistä, se päättyy.
Ja päättyihän se: esiintyessään näyttämöllä hän ei sitten erään kerran hämäräsokeutensa vuoksi havainnut poistumisovea, vaan käveli suoraan kulissien läpi.
Monia juttuja tuolta ajalta kuitenkin jäi elämään, ainakin persoonallisista näyttelijätovereista.
Niistä kaksi on jäänyt korvat hörössä kuunnelleen lapsen mieleen varsin hupaisina.
Ensimmäinen oli esittäjä, joka täysin monotonisella äänellä lausui repliikkejään, lukien myös sulkujen sisällön saman tien:
"Hah, hah, haa. En ole eläissäni nauranut näin makeasti. Poistuu vasemmalle." Toinen juttu oli esiintyvä hevosmies, joka ei miltään osannut pysäyttää hevostaan sanomalla Ptruu, kuten repliikki kuului, vaan ulos tuli jatkuvasti: "Pitruu, Polle!"
Näyttämöura siis jäi ja Kalevin mielestä asia oli ihan hyvä, koska hänet muutenkin kuulemma koko ajan sekoitettiin oikeaan näyttelijään, komeaan Kille Oksaseen...

Auralan kansanopistossa, 1940-50 lukujen vaihteessa, Virran Kille tutustui Salakarin tyttöihin. Karjalasta evakuoidussa perheessä tyttäriä oli yhteensä neljä, ja Kalevi joskus totesikin, että hänellä oli vain päämääränä saada Sofia Salakari anopiksi - se oliko vaimo nimeltään Helvi, Toini, Essu vai Sarri, oli sivuseikka...

Toini se sitten kuitenkin oli, Salakarin perheen toiseksi vanhin, sinisilmäinen ja tummanruskeatukkainen "keskusneiti".

Toini

Toini Orvokki syntyi 1918 Viipurissa Pekka ja Sofia Salakarin toisena lapsena. Vanhempaan sisareen Helvi Mariaan, ikäeroa oli vain parisen vuotta. Kahdeksan vuotta Toini Orvokin syntymän jälkeen perhe kasvoi jälleen: syntyi Ester Sofia, ja pari vuotta hänen jälkeensä Alli Saara.
Perhe ei asunut Viipurissa, lähistöllä kuitenkin: Talin Aniskalassa. Isä Pekka oli alkuperäiseltä sukunimeltään Sahlman ja taisi olla ainoa suvustaan, joka suomensi nimensä. Papasta ei minulla juuri muistikuvia ole, hän menehtyi sarkoomaan ollessani vuoden vanha. Sen muistan miten lapsena ihmettelin sitä, että kun papan nimi oli Pekka ja hänen isänsä oli Antti, isoisä oli taas Pekka ja velikin oli nimeltään Antti, niin miten hänellä oli Talissa voinut olla hevonen, jonka nimi myös oli Pekka. Ehkä minä luulin, että tuo kyseinen hevonen oli papan veljenpoika...
Pekan vaimo, Sofia oli alunperin kotoisin Laatokan rannoilta, Sortavalan kaupunkia lähellä olleesta Jaakkiman pitäjästä.
Pekan ja Sofian yhteinen koti oli erittäin kristillinen ja Pekka oli ankara ja periaatteellinen kasvattaja. Sofia teki Aniskalassa töitä pyhäkoulun opettajana ja Pekka toimi pienviljelijän työnsä ohella vuosina 1934-37 Talin Nuorten Kristillisen Yhdistyksen puheenjohtajana. Saman yhdistyksen sihteerinä on mainittu Toini Salakari vuosina 1938-40. Yhdistys järjesti seuroja ja levitti sananjulistusta. Pyhäkoulu oli yhdistyksen vakituinen toimintamuoto ja opettajien joukosta löytyy myös Salakarin Toini-tytär.
Sodan alkaessa Toini oli 21-vuotias, siis varsin sopivan ikäinen lottatyöhön. Lottatoimintaan lähti mukaan myös vanhin sisko Helvi. Helvi oli suvun ensimmäinen ylioppilas ja valmis sairaanhoitaja, joten hänet määrättiin lääkintälotaksi. Toini taas sai pestin viestintään, ehkä selkeän puheensa ja nokkelan älynsä auttamana. Joku tädeistäni - Essu varmaan - joskus sanoikin, että Toini oli sisarusparven fiksuin mutta laiskin. Laiskuudesta varmaan johtui koulunkäynnin katkeaminenkin Viipurin tyttölyseon kolmannelle luokalle. Luokalle jäämisen seurauksena isä-Pekka sanoi auktoriteetin sanansa: se on loppu! Helvin kertoman mukaan Toini pakotettiin sen jälkeen kananhoitokurssille, josta hänellä tuskin oli hyötyä missään vaiheessa koko elämänsä aikana. Helviltä oli peräisin myös tietoni äitini koulunkäynnistä, itse hän kertoi kaikille käyneensä keskikoulun. Ehkä myös työpaikkaa myöhemmin hakiessaan - ainakin todistusten puuttumisen olisi pystynyt hyvin selittämään rajan taakse jääneillä tai sodassa tuhoutuneilla papereilla. Myös Kalevi oli pitkälle 1960-luvulle asti siinä luulossa, että hänen vaimonsa oli keskikoulun käynyt. Siis siihen asti kunnes hänen vanhin ja ainoa tyttärensä - siis minä - totuuden hänelle varomattomasti paljasti, tietämättä, että kyseessä oli "salainen tieto".
Sota-ajoista Toini ei juurikaan puhunut, ei ainakaan samalla tavalla kuin sen kokeneet miehet. Muutamasta täpärästä tilanteesta muistan kuulleeni ja parhaiten on jäänyt mieleeni vetäytyminen etulinjasta hevoskärryillä, joiden kyydissä makasi mahallaan takamukseen sirpaleen saanut lottatoveri Kerttu. Tuon ajan valokuvia äidillä toki oli albumissaan useitakin ja niistä muistan komean, ilmeisesti saksalaisvaikutteiseen uniformuun pukeutuneen Veikon ja kuvan naisten asuttamasta tuvasta, jossa kerrossängyn ylävuoteella istuskeli kaikkien näyttelijänä tuntema Marja Korhonen.

Sota-ajan viestintäkoulutus, puhelinlottana toimiminen, oli "lottovoitto" kananhoitokoulusta valmistuneelle Toinille. Se toi hänelle ammatin. Turkuun sijoitettuna evakkona hän hyödynsi osaamisensa hakemalla ja saamalla keskuksenhoitajan paikan Turun keskussairaalassa, jossa hän työskenteli sairaseläkkeelle jäämiseensä saakka, eli vuoteen 1974.

Työn lisäksi Toinin päivät kuluivat lukiessa ja muissa harrastuksissa. Hän kävi Auralan kansanopistossa, opiskeli siellä ruotsia ja jonkun verran ranskaakin, ja myös kävi molempien kielten kotimaissa. Hän osallistui innokkaasti myös kansanopiston kotimaisiin retkiin, joita tehtiin siihen aikaan usein Merimaskun Iskolaan. Ilmeisesti juuri näillä retkillä hän tutustui  Kaleviin.

Kalevi ja Toini

Kun Kalevi Virta ja Toini Salakari solmivat avioliiton elokuussa 1952 oli Suomi jo toipumassa sotavuosista. Saman vuoden syyskuussa Suomi oli maksanut kaikki sille määrätyt sotakorvaukset, taloudellinen tilanne parani ja taloja rakennettiin. Uusi aviopari hankki kaksion Itäinen pitkäkatu 25:een rakennetun viisikerroksisen harmaan kivitalon A-rapun kolmannesta kerroksesta. Sinne Toini sijoitti ompelukoneensa, sen viininpunaisen itäsaksalaisen, sekä häälahjaksi sedältään Antti Sahlmanilta saamansa puhelinosakkeen. Numero oli 18613.
Kalevi kävi koulua. Koska hänelle oli jo lapsena ilmoitettu, että hänen tulisi hankkia itselleen ammatti, jota hän pystyy sokeanakin tekemään, hän oli hakeutunut Helsinkiin Sokeain hieromalaitokselle oppiin.  Tuolta ajalta on peräisin myös meitä lapsia ja isää itseäkin huvittanut Sokeain keskusliitolta tullut henkilökortti jossa kerrotaan, että kortin haltijalla Kalevi Virralla on oikeus sokeana päästä elokuvateatteriin lasten- tai sotilaslipun hinnalla. Mykkäfilmejä isä aina sanoi lähtevänsä katsomaan.
Seuraavana vuonna 1953 syntyi esikoinen. Nimi Leena oli ollut isän ajatuksissa jo odotusaikana, ja ainoa huoli lapsen syntymän jälkeen oli se, että vauva olikin tummatukkainen - Leenan kun Kalevin mielestä olisi pitänyt olla vaalea. Asia kuitenkin korjaantui vauvatukan vaihtuessa pellavapääksi. Leenan syntymän aikoihin myös opiskelu Helsingissä oli loppu ja työ Turussa alkoi. Pääoma, jolla Kalevi hankki praktiikkansa työvälineet, tuli rakastavalta isoäidiltä. Josefina Emilia Virta myi talonsa Raunistulassa, sillä kauppakirjaan merkityllä ehdolla, että saa asua siinä kuolemaansa saakka, ja antoi rahat pojanpojalleen.

Perhe Itäisellä kadulla...

Vuonna 1954 syntyi Risto Kalevi ja kolme vuotta myöhemmin Vesa Tapio - perhe oli valmis.
Äiti kävi vuorotöissä, isä hoiti lapset, koska työskenteli kotona.
Kun isällä oli asiakas - potilaiksi heitä silloin kutsuttiin - me lapset viihdytimme itseämme asunnon toisessa huoneessa. Kirjoituspöydälle oli kielletty kiipeämästä, mutta sinne kuitenkin ajoittain oli pakko päästä. Siitä näkyi Itäisellä kadulla kulkevia ihmisiä ja se oli ainoa paikka, josta ylettyi kaivertamaan koloa ikkunan vierusseinään. Yritimme askarrella siihen reikää, jonka kautta voisimme antaa ruokaa ja vettä Vainio-nimisen naapurimme pystykorvalle. Peniköhän se oli? Isän naapurihuoneesta kuuluva käsky: "Alas pöydältä!" sai meidät aina hämmennyksen valtaan: näkikö isi seinien läpi? Varmaan kyse oli kuitenkin siitä äkillisestä täydellisestä hiljaisuudesta, jonka kielletyn asian tekeminen aiheutti.

Tuolta ajalta mieleeni on jäänyt hyvin vähän, ehkä vain joitain yksityiskohtia, yksittäistapahtumia. Muistan istuneeni sadeilmalla ikkunalaudalla ja katselleeni naapuritalon talonmiestä. Olin varma, että keltaisen sadevaatetuksen alla oli oikeasti susi! Sydvesti ja takki oli puettu vain peittämään mitä ilmeisintä tosiasiaa. Varmasti ainakin joskus näin jopa vilauksen hännästä!
Samassa paikassa muistan istuneeni, kun toinen kummitätini, isän täti Martta, astui ulos raitiovaunusta kainalossaan paketti, jonka toisesta päästä näkyi nallen pää ja toisesta jalat. Sain lähes itseni kokoisen Tupun viisivuotislahjaksi, koska olin kuulemma kaupungilla Martta-tädin kanssa kävellessämme sanonut leikkikalukaupan ikkunaa katsellessamme, että " Tosta minä tahtoisin tuon ison karhun ja isi on sanonut, että jos jotain ihan kauheasti tahtoo, niin kyllä sen sitten aina saa."

Isän hoitaessa asiakkaita me lapset leikimme melko sopuisasti toisessa huoneessa. Eräs vakioleikeistämme oli jännittävä rosvo-poliisi leikki, johon olimme luoneet täydellisen roolimiehityksen. Oli älykäs poliisipäällikkö Antero Nurmi, hänen vaimonsa Sinikka, sekä yksityisetsivä Erik West, joka oli naimisissa edellisten vanhimman tyttären, Elisabethin kanssa. Nurmilla oli paljon lapsia: Elisabethin lisäksi ainakin Helena, Marja-Terttu ja Satu, joista viimeksi mainittu joutui jatkuvasti rosvokoplan kaappaamaksi. Rosvojoukkiota johti mahtava rikollinen Riku Rököhammas! Aika monta vanhaa puhelinluetteloa leikkasimme rahanipuiksi, jotta saimme lapsen lunastettua vapaaksi.

Leikimme myös ulkona: talossa oli kaksi pihaa, toinen A- ja B-talojen välissä ja toinen oli takapiha. Takapihalla kasvoi omenapuita ja sen rajasi viereisestä Vestan-talosta korkea kivimuuri, jonka yli harrastimme koko pihan lasten kanssa kivisotaa Vestan riiviöiden kanssa. Talon lapsikatras oli alkujaan varsin poikavoittoinen: A-talossa asuivat mm. Heinosen Tuukka, jonka polkupyörällä kaikki opettelivat ajamaan, Ari, jonka sukunimeä en muista ja kaksikieliset Jan-Erik ja Dag Andersson sekä Kent Laaksonen ja hänen pikkuveljensä Kaj. B-talosta muistan myös ruotsia puhuneen Henryn, jonka kanssa käytiin mielenkiintoisia kielenoppimiskeskusteluja:
- Mitä tarkoittaa ingenting?
- Ei mitään.
- Eiku ihan totta...
Toki talossa oli tyttöjäkin - muitakin kuin minä, mutta muistikuvani mukaan heidän perheensä eivät asuneet siellä pitkään, ja leikkijengissä olivat siis yleensä vain pojat ja minä.
Jossain vaiheessa A-talossa asui Leppäsen Leena, jonka kanssa myöhemmin sitten päädyimme samalle luokalle kouluun ja loppujen lopuksi moneksi vuodeksi asumaan jälleen samaan taloon Kupittaankadulle.
Alakerrassamme asuvalla pariskunnalla kävivät vieraisilla Timo ja Sirkka Mustonen, lapsenlapset, joiden kanssa muistan myös leikkineeni silloin tällöin. Mannerkorven Maija asui talossa jonkin aikaa, toisessa kerroksessa muistan asuneen tummatukkaisen Ellan, ja alakerrassa Päivin, joka oli talonmiehen tytär ja kertoi kaikille, että hän pääsee halutessaan jokaiseen asuntoon, koska heillä on yleisavain.
B-rapussa asui jonkin aikaa Katajaisen perhe, jossa oli paljon tyttöjä, ainakin Sinikka, Ulla-Maija ja Taru. Ja olihan siellä Bäckmanin Anne, jonka upeita nukenvaunuja sai työntää joskus. Annella oli isoveli, Reijo, joka pientä kiusaa tehdäkseen kerrankin tempaisi sisarensa huivin ja kiipesi palotikkaita 2-3 kerrosten välille sitoen huivin porraspienaan. Siellä huivi sitten liehui ja Anne itki. Eipä siinä sitten muu auttanut kuin mennä avuksi. Ja niin kiipesi vajaa kolmevuotias Leena huivia noutamaan ja saikin sen palautettua noin kuusivuotiaalle omistajalleen. Tempusta kauhistuneena isä-Kalevi haki rautasahan ja katkaisi portaiden alimman tangon - eipä siinä sitten enää pituus riittänyt uusiin urheuden osoituksiin. Ja kun kävin muutama vuosi sitten katselemassa lapsuuteni maisemaa, huomasin, että poissa se askelma on vieläkin. Kummallisesti oli myös Vestan talon muuri madaltunut vuosien myötä...

Isä keitti perunoita ja lämmitti kastiketta - paistaa hän ei voinut, koska lihasta ei kuuntelemalla tai tunnustelemalla tiennyt, koska se on kypsää. Hän huusi parvekkeen ikkunasta lapset syömään ja silloin, kun Vesa vielä oli liian pieni ulkoleikkeihin, kuului isän äänen jälkeen kaiku, joka toisti: "Passet ammaan!!!"
Sitten syötiin ja sen jälkeen isä siivosi. Eli työnsi kaikki lelut ja muut romut sängyn alle päiväpeitteen kätköihin, jotta äiti pääsi tulemaan työvuorostaan siistiin kotiin.
Ja kaiken tämän lisäksi isän praktiikka kukoisti - asiakkaita kävi paljon. Näitä "potilaita" emme juurikaan nähneet, tai en ainakaan heitä muista. Yksi on kuitenkin jäänyt mieleen: tanssija Leena Ortola. Ja hän ilmeisesti siksi, että kammatessaan tukkaansa eteisemme peilin edessä, hän joutui aina koukistamaan polviaan, koska peili oli niin matalalla. Se taas ilmeisesti johtui siitä, että olimme kaikki aika lyhyitä: lapset pieniä, äiti 157-senttinen ja isäkin ilmeisesti jäykistysleikkauksen häiritsemän pituuskasvun vuoksi vain 165 cm.

Ollessani noin kuusivuotias isä sairastui. Tapahtumasta en muista muuta kuin sen, että vilkutin hänelle oven raosta, kun ambulanssimiehet hakivat hänet sairaalaan - ja hän vilkutti takaisin. Myöhemmin kuulin, että hän oli itse soittanut sairasauton ja ilmeisesti kutsunut myös lapsenhoitajan, tätinsä Martan, joka piti meistä huolta kunnes äiti tuli töistä. Diagnoosi oli tuberkuloottinen aivokalvontulehdus. Sairaus kesti kauan, ensin hän oli Turun keskussairaalassa ja sieltä siirrettynä Paimion parantolassa. Täsmällistä aikaa en tiedä, sen vain, että hän tuntui pitkän aikaa vieraalta kotiin palattuaan.
Äidin vuorotyön aiheuttaman lastenhoito-ongelman vuoksi meille palkattiin hoitaja. Pohjanmaalta kotoisin ollut Elli Vihtari valvoi toimiamme, kunnes sitten myöhemmin muutti kokonaan Kanadaan. Elli asui Martta-tädin luona Kauppiaskadulla, jossa tädillä oli kampaamon lisäksi suuri puutaloasunto - samassa talossa, mutta toisessa päässä on tällä hetkellä Enkeliravintola.
Isä parani, meidän mielestämme ihan täydellisesti. Tosin hän sairauden yhteydessä menetti lopullisesti näkökykynsä, ja jokin - mistä lienee johtunut -  aiheutti myös sen, että hän ei päässyt kävelemään ilman tukea.  En kuitenkaan muista koskaan edes huomanneeni, että hän olisi ollut jotenkin invalidi tai vammautunut. Hän jatkoi työtään ihan normaalisti, ja rakensi mm. lähes omin käsin kesäpaikkaamme Rövarholmaan lapsille ison leikkimökin.

Kun lapset kasvoivat, asunto alkoi vaikuttaa aika pieneltä ja niin keräsimme tavaramme ja muutimme Kupittaankadulle, kun olin suunnilleen kymmenvuotias. Muuton tuoksinassa ja viimeisen kuorman lähtiessä Vesa kuitenkin jäi kyydistä. Hän itse muistaa tapauksen: auto oli pihalla, isä autossa ja hän seisoi auton lähettyvillä. Koska isä ei nähnyt hän kysyi: "Onko Vesa mukana?" tarkoittaen ilmeisesti pojan autossa oloa. Autonkuljettaja kuitenkin tajusi, että kysymys koski lapsen läsnäoloa ylipäänsä ja vastasi tämän olevan paikalla, jolloin isä sulki auton oven ja auto lähti. Heinosen Tuukan isä, Itäisenkadun talon viidennessä kerroksessa asunut naapuri, sitten talutti yksin jääneen pojan uuteen kotiinsa - matkaa ei tosin ollut kuin korttelin verran.

... ja Kupittaankadulla

Kupittaankadun ja Tähtitorninkadun kulman uudessa kerrostaloasunnossa oli runsaasti tilaa: neljä huonetta, kaksi parveketta ja kaksi ulko-ovea. Isän työhuone sai oman sisäänkäynnin ja talon seinään kiinnitettiin kyltti, jossa luki: Fysikaalinen hoitolaitos Kalevi Virta.
Tuon ajan asiakkaita muistan jo paremmin: oli lähes koko Turun Palloseura, joka noustuaan sarjaykköseksi lähetti sähkeen "Nousimme, voitimme, sinulle kiitollinen TPS".
Toisen Turkulaisen seuran pelaaja Tommy Lindholm oli loukkaantunut pelissä ja kertoi isälle ruotsinvoittoisella suomella, ettei vamma ollut vakava: "Ei minulla ole kuin iso kohmo, ja se sattuu vain kun minä syön!"
Yläkerrassa asui Widstedtin pappa Anatol, joka kaiketi kävi vastaanotolla vain juttelemassakin. Upea kapteeninlakki päässään tämä ryhdikäs, yli 80-vuotias vanha herra saattoi tulla selittämään päivän tapauksia humoristisella tyylillään ja murteellisella suomen kielellään:
- Tapahtu yks hullu juttu tänään: klosettipytty halkes...
- Minul on hullu veli, kun kirjottaa minul italiankielisen kirjeen, vaik hyvi tietää, ettei minä ymmärrä italiaa...
Nuori Rami Sarmasto opetti isälle kitaran soittoa. Lopputulos taisi olla ainoastaan laulu: "Niin minä neitonen sinulle laulan...", mutta se menikin sitten sitä paremmin.

Kupittaankadulla asui myös Tutta, rottweiler, ja sen kuoltua saman rotuinen Minttu. Äiti siirtyi päivätöihin Turun Yliopistollisen keskussairaalan uuteen rakennukseen siirtyneessä keskuksessa. Vesa kävi koulua Raisiossa ja Turun musiikkiopistossa soittamassa trumpettia, Risto oli keskikoulussa ja purki mopon osia mummon perintöpiironkiin. Leena pyrki ja pääsi Turun Norssiin ja keskikoulun jälkeen lukioon. Isä sanoi, että ostaa minulle kerman värisen avomersun, kun kirjoitan ylioppilaaksi.
 

Maailmalla

Valkoisen lakin sain keväällä 1973, mutta auto jäi saamatta. Kalevi Virta menehtyi tammikuussa 1972 sydäninfarktiin kaksitoistatuntisen työpäivän jälkeen.
Rovasti Paavo Nuorviita siunasi hänet Turun uudelle hautausmaalle päivää ennen kuin isä olisi täyttänyt 44 vuotta.  Olin siihen aikaan käynyt laulutunneilla muutaman vuoden, ensin konservatoriossa Lauri Lahtisen oppilaana ja sitten Turun Oopperayhdistyksessäkin monta vuotta vaikuttaneen Linda Widstedtin opissa, ja halusin laulaa hautajaisissa. Kummitätini Martta kertoi myöhemmin, että kun olin laulanut "Päivä vain ja hetki kerrallansa", oli hän kuullut ihan selvästi, kuinka Kalevi oli tullut hänen viereensä ja sanonut: "Kuuletko - se on minun Leenani, joka laulaa."

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen  äiti sairastui multippeli myeloomaan ja jäi sairaseläkkeelle. Myelooma on sairaus, jolla oli ainakin siihen aikaan aika huono ennuste: korkeintaan viisi vuotta elinaikaa. Toini Virta ehti käyttää noista vuosista vain kaksi, ja kuoli lokakuussa 1975.
Hänen hautajaisiaan oli järjestämässä ryhmä, jolla ei ollut mitään kokemusta vastaavasta. Me lapset olimme toki olleet mukana isän hautajaisten aikaan, mutta päävastuu tapahtumasta oli ollut äidillä. Nyt ei paikalla ollut ketään, joka olisi sanonut mitä pitää tehdä. Onneksi hautaustoimisto huolehti virallisesta puolesta. Muistotilaisuuden päätimme pitää kotona ja pyysimme kaikkia kavereita siivoustalkoisiin. Ja siivoamista tosiaan riitti: äidin pitkän sairaalassaoloajan oli 18-22-vuotiaiden asukkaiden talouden hoito ollut lähes olematonta. Kiitos nyt jälkikäteen ainakin Donnerin Eevalle ja Nuotion Ullalle jotka kuurasivat urheasti kurkunviipaletta seinästä irti!
Myös hautajaisvieraat koostuivat lähinnä meidän omista kavereistamme; sukulaiset tosin tajusin kutsua paikalle, mutta esim. äidin työtovereita en muistanut lainkaan. Pappi ihmettelikin sitten tilaisuuden jälkeen, miten vainajalla oli niin runsaasti nuoria ystäviä!

Jossain vaiheessa sen jälkeen myytiin ensin kesäpaikka ja sitten Kupittaankadun asunto. Vesa ja Risto jäivät ensin Turkuun, minä muutin Tampereelle.
Olen yhä Tampereella, samoin Vesa, joka valmistui kanttoriksi ja tekee työtä tällä hetkellä Juupajoella. Vesalla ja Tuulikilla on kolme lasta, Eerik, Juhana ja Ella. Risto muutti Paimioon ja asuu siellä Minnan kanssa. Heillä on kolme lasta: Joonas, Arttu ja Roope.
Vesan perhe otti takaisin suvun vanhasta nimestä Eldström suomennetun Tulivirta-nimen. Samoin minä hiukan myöhemmin. Jouduin kysymään pikkuveljeltä luvan nimen muutokseen...
Samoin keskimmäinen tyttäreni Henriika, joka vaihtoi nimeä muutama vuosi sitten.

Turku on ja pysyy kotikaupunkinani kuitenkin, vaikka siellä ei enää ihan lähisukulaisia asu - niinhän sitä sanotaan, että "kyl turkulaiset on ain turkulaissii, vaik misä asuis". Ja tietysti sinne pitää viedä lapsetkin, jos ei muuten, niin tutustumaan äidin puoleisiin, hyvin sitkeisiin juuriin.

Tähän loppuu tämä lyhyt (ha-haa) historiaosio. Lisää elämänvirtaa löytyy sivulta: Mitä flikoi sitä ollaa?