Kello 1. Olemme sulloneet terapeutin, hänen vaimonsa ja kaikki löytämämme kirjalliset tiedot psykopaatista automme tavaratilaan ja ajamme mietteliäinä eteenpäin.
– Mitä jos nuo kuolee?
– Heitetään tien varteen, miten niin? Kunhan vaan ollaan varmoja, etteivät ne myöhemmin herää henkiin.
– Näitsä sen ilmeen kun mä kysyin keiden se luulee kadehtivan palanutta penistä?
– Älä nyt, onhan sellainen sentään musta muna.

 Kello 2. Pysäköimme hiljaiselle puistokadulle lähelle psykopaatin isänpuoleisten isovanhempien mauttomannäköistä asuntoa. Heillä on säätiö joka lupasi klinikalle, jossa psykiatri vaimoineen oli töissä, tuntuvan lahjoituksen mikäli hoitavat lääkärit katsovat ettei heidän pojanpoikansa enää ole vaaraksi muille eikä itselleen. Psykiatri väittää äänestäneensä terveeksi toteamista vastaan, mutta jääneensä raskaasti painostettuun vähemmistöön. Meille se on yhdentekevää, meille jo lojaalisuus ja sitä seurannut hiljaisuus on riittävän rikollista toimintaa.

Kello 3. Psykiatrin käytettyä kaiken puhetaitonsa järjestääkseen meidät sisään asuntoon kertomaan hälyttäviä uutisiamme lapsenlapsesta tilanne melkein karkaa käsistä koska isoisä itsepäisesti kuvittelee olevansa iso ja vahva ja yrittää käydä meihin käsiksi. Me murskaamme vasaralla nivelet hänen paremmasta kädestään ja pakotamme hänetkin vaimoineen mukaamme, mutta tällä kertaa otamme vielä heidän autonsakin. Miehet tavaratilassa, vaimot ratissa ja me takapenkillä uhkaavina vahtimassa ensimmäistäkin väärää liikettä ajamme kohti kotia.

Kello 4. Kaksi autoamme kaartavat pihaan, josta ajamme ne vuorotellen autotalliin, josta kuljetamme vankimme kolmessa erässä asuntoomme. Annamme heidän jaloitella hetkisen, minkä jälkeen kahlitsemme heidät käsiraudoillamme pattereihin, miehet ja naiset eri huoneisiin etteivät avioparit voisi keskustella keskenään kuulemattamme. Mekin lepäämme hetken, nuolemme toisemme vuorotellen huipulle ja jatkamme sitten siitä mihin jäimme

Täydennys                            Säännöt