Päivä omistettiin episodielokuville, joista ensimmäisenä esitettiin Andy Warhol´s Heidegger´s Oblomov, jossa tirolilaisasuinen Joe Dallessandro peilaa loputtoman kiinnostuneena itseään yläpuolellaan kiiltävässä eteisen peilikatosta otos otokselta vain vähän makuuasentoaan muuttaen. Järjestäjien kaksi kopiota tekivät mahdolliseksi toteuttaa tuottajan tahtoa ja niin Oblomov esitettiin tauottomana nonstoppina, jota ei sellaiseksi tietenkään huomannut, kunnes salissa ei ollut enää yhtään katsojaa. Kestoaika kirjattiin ylös ja tieto siitä lähetettiin tuottajan sähköiseen muistikirjaan. Seuraavaksi vuoroon tulivat tunnustetuimpien mestariohjaajien tulkinnat heille lähetetyistä maailmanhistoriaan ja siksi maailmankirjallisuuteenkin järisyttävästi vaikuttaneista teoksista. Martin Scorsesen Malleus Malleficarum sai meidät raivoihimme.
- Mä en halua kuulla taiteilijoiden mielipiteitä yhtään mistään. Antaa savun tupruta kunhan tyttöorkesterilla on töitä.
- Entäs taiteentutkijat? Tämä oudosti läpikuultava saippua muistuttakoon meitä ennen kaikkea Pontius Pilatuksesta
- Tai suuri yleisö. Suora valo on liian raaka ja sitä paitsi revitäänhän meiltäkin selkänahkaa.
Olimme löytäneet toisemme. Odotimme yhdessä paljon sarjan viimeiseltä näytteeltä, joka oli kulttimaineeseen nousseen tv-sarjan kaavan paljastava pilottijakso. Päällisin puolin tavanomaisen amerikkalaisen lakisarjan juju on siinä, että sen fiksu asianajajasankari kykenee kyllä osoittamaan oikeat syylliset mutta saa silti asiakkaansa syyttömänä vankilaan koska tulee tahtomattaan sohaisseeksi valamiehistön ennakkoluuloja ja uskomuksia loisteliaassa loppupuheenvuorossaan: "Tämä mies on kärsinyt enemmän kuin Jeesus..."

Täydennys              Säännöt