Tarina, on siinäkin sana, alkaa kaatopaikalta. Tai asuinalueelta, joka sen päälle varoituksista huolimatta rakennettiin. Tai ongelmajätteen saastuttamasta pohjavedestä. Lapsista jotka asuivat siellä, söivät, joivat, leikkivät ja kävivät koulua. Myöhemmin heitä vaivasi jokin. Lääkäri, joka sanoi sen ääneen, kiidätettiin lukkojen taakse. Hän tunnusti erehtyneensä, sai pitää vapautensa, mutta menetti oikeutensa. Jotkut tekivät rikosilmoituksen ja niinpä heitä syytettiin perättömästä ilmiannosta. Vaatimattomimmat ottivat yhteyttä terveysviranomaisiin ja heidät häädettiin vuokra-asunnoistaan. Kärsimättömimmät oppivat nopeasti puolueiden olevan yhteiskunnallisia rakennusliikkeitä. Toiset tahtoivat vain papereita nähdäkseen. Ensin niitä ei saanut, sitten niitä ei ollut. Psykosomaattisiksi luokitelluista sairauksista tuli arkipäiväisiä, muiden yleisesti, yhtäläisesti ja julkisesti hyväksymiä alaviitteitä itseään toistavaan kertomukseen. Niistä ei ollut edes surffilaudaksi paskanpuhumisen yhä korkeammalla vaahtoavaan aallokkoon, jossa merkitysten inflaatio oli ajat sitten saavuttanut rahan 20-luvun Saksassa kokeman. Tämä on se tarina, koska se määrättiin peruutettavaksi. Muutamat vain päättivät että oli toimittava toisin. Olin jo odottanut sitä.                

Täydennys            Säännöt