Bunkkerissa oli hyvin hiljaista sen jälkeen kun olin käynyt ampumassa viimeiset vielä vettä kerjäävät henkiinjääneet. Raahasin heidän ruumiinsa sinne minne edellisetkin olivat päätyneet ja sinetöin oven. Söin pitkästä aikaa kunnollisen pilaantumattoman aterian jonka jälkeen kävin raukeana ja hyväntuulisena pitkäkseni viestintähuoneen vuodesohvalle odottamaan vääriin osoitteisiin lähettämieni paskahousuisten tappajien viimeisiä viestejä. Ehdin jo miettiä oliko kukaan heistä päässyt perille, mutta sitten viestejä alkoi tulla tasaiseen tahtiin. Osa läheteistä oli tietenkin kuollut matkalla, joku varmaan päätynyt väärään osoitteeseen tai etsiytynyt ensiapuasemalle mutta loput tekivät sen mitä heiltä odotimmekin täynnä vakaumusta ja omanarvontuntoa ensin toisten ja sitten oman kuolemansa äärellä. Minäkin tunsin ylpeyttä, koska olin toteuttanut ajatukseni käytännössä, ajatuksen, jota sekä hyvää että pahaa tarkoittavat asiantuntijat pitäisivät tietysti kaiken tapahtuneen jälkeenkin mahdottomana. Uusnatsismi oli kuin olikin osoittautunut ajan henkeen sopivan joustavaksi, koska sen viholliskuvien runsaus antoi tilaisuuden suunnata viha, raivo ja kateus kuolettavana kehen tahansa. Anonyymit assasiinimme luulivat tietenkin teloittavansa juutalaisia, homoja ja kommunisteja vaikka tappoivatkin taloudellisia, hallinnollisia ja poliittisia päättäjiä ja heidän perheenjäseniään, jotka harvoin olivat mitään edellä mainittua. Jokainen uhri valittiin huolellisesti, hänen maailmankuvaansa ja toimintatapoihinsa perehdyttiin niin hitaasti ja perusteellisesti niin että vähitellen yhtä huolella valitsemistamme tappajista tuntui kuin he olisivat saaneet elämänsä tilaisuuden surmata äärimmäisen henkilökohtaiset vihollisensa, joskus luulimme kuulevamme pienen kilahduksen merkiksi siitä että tunnesiirto oli lopullisesti lukkiutunut kohteeseensa.

Täydennys            Säännöt