Fiilis oli vähän samanlainen kuin vuosia sitten Nikon piilokamerassa. Silloin olimme syöttejä, teeskentelimme sikahumalaisia nuoria tyttöjä ja toikkaroimme tien reunassa vaivalloisesti eteenpäin kesäisenä viikonloppuyönä. Niko tallensi vauhtiaan hidastavia ja pysähtyviä autoja, niistä purkautuvia monenlaisia miehiä, joiden henkilöllisyys selvitettiin myöhemmin rekisterinumeroiden avulla, viikonloppuraiskaajia jotka tulivat juttelemaan, kävivät käsiksi ja yrittivät pakottaa autoonsa. Röyhkein niistä raahasi minut läheiseen metsikköön, jossa potkimme hänet Nikon kanssa melkein hengiltä. Nyt, vajaa kymmenen vuotta myöhemmin, me pyydystimme jälleen autoilijoita, emme raiskaajia vaan venäläisiä rekkakuskeja, koska tällä kertaa kiinnitimme huomiota vaarallisten aineiden kuljetukseen. Sateessa seisoskelun, raakojen herjojen ja törkeiden ehdotusten kestämisen jälkeen meitä onnisti vasta kolmantena yönä. Kuski nappasi huorahtavat sisarukset kyytiinsä, bailasimme hänen kanssaan lautalla, mutta jätimme parhaat palamme odottamaan sitä että hän poimisi meidät uudestaan kyytiinsä tullista päästyään. Ja niin tapahtui ja kemian rekka oli meidän. Ajoimme sen puolessa tunnissa hyvin tuntemaamme tyhjillään seisovaan teollisuushalliin samalla kun venäläiskuskia vietiin huumattuna toisessa autossa toiseen suuntaan. Meillä oli jopa aikaa nukkua muutama tunti sillä välin kun mekaanikkoystävämme virittivät kulkuvälineemme uuteen uskoon. Olimme levollisia koska olimme oppineet tai päätyneet luottamaan heihin täysin. 

Täydennys                  Säännöt