Me lyötiin niiltä luita poikki ja tutkittiin ilman turhia lupia niiden asunnot koska me tiedettiin sisäministerin julistavan alueen kriisihallinnon alaisuuteen minä hetkenä hyvänsä. Yhdessä kollektiivissa me pakotettiin ne helvetin anorektikot riisuutumaan alasti ja ajettiin sitten kovakouraisesti kylpyhuoneeseen jossa ylikonstaapeli käsitteli niitä sähköpampulla, jonka oli saanut lahjaksi kehitysapuosastolla työskentelevältä kaksoisveljeltään. Ylikonsta ei kysynyt kahdesti, ja se nautti huudoista vielä silloinkin kun ainakin meille oli selvää, ettei ne mitään tiedä. No, jos ne ei muuta muista niin ainakin vähän aikaa sen ettei meidän kanssa kannata asettua poikkiteloin. Vielä poislähtiessämmekin ylikonstaapeli oli raivoissaan, se huusi niille, että jos ne tulee kamarille tuhertamaan jotain valituksen tapaista, niin se käsittelee ne samalla tavalla uudestaan ja syöttää sen jälkeen koirille ja työnsi jäähyväisiksi kouransa pienirintaisimman tytön jalkoväliin ja kuiskasi jotain mikä sai sen itkemään. Vähitellen meille selvisi, ettei me saataisi tietää juuri mitään vaivan arvoista, ehkä asialla oli liian hyvin tai liian vähän organisoitu ryhmä, pian siitäkään ajatuksesta ei tarvinnut pitää kiinni kun tietoja tuli jatkuvasti yhä pahemmista tapauksista, ei siinä muutamat eläinsuojelijat enää mitään painaneet. Yhteys päämajaan katkesi, meillä ei ollut mitään varsinaista tehtävää, ylikonsta olisi halunnut yrittää estää alkavaa ryöstelyä mutta se oli hetkellisesti liian järjissään tai peloissaan ryhtyäkseen niin älyttömään yritykseen. Kun parini halusi syödä, sillähän oli tunnetusti aina nälkä, ylikonsta murahti että nyt on sotatila eikä ruokatunti ja ampui sitä otsaan. Sanoin henkeni pitimiksi että kyllä taisi pojalta nyt nälkä lähteä, mutta tajusin että minun olisi parasta häipyä omille teilleni. Ylikonstaapelille se sopi oikein hyvin kunhan vain jätin virka-autoni hänen henkilökohtaisen vendettansa käyttöön. Niin minä siitä päivästä selvisin.

Täydennys                  Säännöt