Bunkkerin hermokeskuksessa oli arkisen rauhallista. Asepukuiset miehet ja naiset tekivät vain työtään tilanteessa, jota oli harjoiteltu kai toistakymmentä kertaa. Johtoryhmä kokoontui tilavassa huoneessa, jonka seinät peittyivät tunti tunnilta yhä uusiin karttoihin, jotka puolestaan peittyivät yhä uusiin nuoliin, palloihin ja varjostuksiin. Tunnetut tosiseikat sijoitettiin valmiina odottaviin skenariohin, joiden toteutumistodennäköisyyksiä selvitettiin tietokoneiden avulla. Mielenkiintoisimmat keskustelut käytiinkin pienessä sivuhuoneessa, jossa päätettiin ennen kaikkea siitä mihin tuloksiin ohjelmien olisi hyvä päätyä. Läsnä oli tavalla tai toisella muutama ministeri ja kansliapäällikkö, eri aselajien komentajat ja muutama muu vaikutusvaltainen henkilö.
Samaan aikaan norjalaisessa hotellihuoneessa Anna ja Schweinhund rakastelivat kuulokkeet päässä ja seurasivat sisäpiirin tulevaisuuden suunnitelmia.
– Minä haluan tietää mikä on pahin vaihtoehto?
– Itsesi vai maan kannalta?
– Älä viitsi olla kyyninen. Se on niin lapsellista.
– En olekaan. Tätä vain ei pikkupyrkyröinnillä ja paskanpuhumisella ratkaista. Mutta jos sinä haluat ottaa tapahtuneesta täyden vastuun niin ota pois vaan. Minä ja minun panssarijoukkoni eivät sitä estä.
– Sinun panssarijoukkosi?
– Niin. Minun.
Anna tunkeutui hellästi takaapäin Schweinhundiin ja masturboi tätä samalla vasemmalla kädellään. Oikea käsi etsi oikeita säätöjä.
– Montako toimintakykyistä organisaatiota sinä vielä luulet löytäväsi tästä maasta? Siis sellaista, joka kykenisi turvaamaan rajat, palauttamaan järjestyksen ja huolehtimaan ruuan, lääkkeiden ja energian jakelusta.
– Tietenkin armeija tekee sen mitä armeijan on tehtävä. Mutta entä sen jälkeen?
– Armeija tekee sen mitä armeijan on tehtävä. Pitää yhdenlaiset ihmiset rauhallisina ja        toisenlaiset poissa tieltä. Poissa silmistä, poissa mielestä.
– Ja enää ei puhuta oikeuksista vaan velvollisuuksista ja taas velvollisuuksista. Vaihtoehtoja on tasan kaksi. Työtä ja pakkotyötä. Me rakennamme tämän maan alusta alkaen uudestaan. Sinä tietysti haluaisit tietää miten sinä sellaiseen kuvioon sopisit. Et välttämättä mitenkään.
 Sisällissotaako te haluatte?
– Ei sellaista tule. Se ei koskaan ehtisi edes alkaa ennen kuin se jo loppuisi. Kai sinä nyt sen verran olet meidän papereita päässyt lukemaan. On siellä jossain sinunkin allekirjoituksesi.
– Hyvä on. Kuvitellaan nyt sitten että tilanne on ja pysyy sellaisena kuin te sanotte sen olevan. Voinko minä tehdä vielä jotain maani hyväksi vai raahaatteko te minut saman tien ammuttavaksi?
– Voisihan sitä niinkin tehdä. En sano ettei käynyt mielessä. Toisaalta me, siis minä ja upseeritoverini, saatamme tarvita jonkinlaista kulissia tai keulakuvaa                                           – Minä. Se olen minä. Oletetaan että se olisin minä. Mitä te haluatte että minä seuraavaksi teen?
Kuusysiin kiepsahtaneet Anna ja Schweinhund eivät kuulleet vastausta, koska samanaikaiset orgasmit ravistelivat heiltä piuhat päästä.
   

 Täydennys                                Säännöt