Annokset oli numeroitu yhdestä kymmeneen perinteisimmästä arvaamattomimpaan. Valitsin yhdeksäisen ja ystävällinen tarjoilija selitti säännöt. Vasta poistuessani saisin tietää mitä olin syönyt ja jos kykenisin totuuden kuultuani pitämään sen sisälläni, saisin alennusta seuraavasta kerrasta. Aterian numerosta sai saman verran pisteitä ja niitä 50 kerättyään voisi osallistua Sodaliteetin initaatioaterialle. Istuin tyyneyttä teeskennellen kumppaniani vastapäätä.
– Kerro ennen kuin nuo kertoo.
– Maksat sitten jos yrjöät.
– Tietenkin.
– Sinä söit juuri ihmislihaa, luultavasti ensimmäisen kerran elämässäsi ja vielä koko lihaa etkä sisäelintä.
– Älä viitsi.
– Totta se on. Mä tiedän koska mä toimitin tämän nimenomaisen ruumiin tänne, tosin vaikeuksien jälkeen.
– Tapoitsä viimeinkin faijas?
– En, mutta en voi sanoa en tietenkään vaan en kuitenkaan.
– Jonkun muun?
– En eikä kukaan muukaan. Paitsi ehkä se ihminen itse. Luonnollinen kuolema, epätavallinen hautaus.                                                                                                                                           - Nainen vai mies?
– Mitä väliä sillä on. Et sä vielä osaa maistaa eroa. Heräskö homofobiat?
– Joo, homo sapiens -fobiat. Sä lupasit kertoa.
– Mies. Se oli sairas ja korviaan myöten veloissa, se oli taannut tyttärensä asuntolainan ja maksoi lyhennyksiä siihen tahtiin, etteivät rahat enää riittäneet lääkkeisiin. Mukava mies joka kitui elämässään. Se halusi kunniallisen tavan päästä pois, se ei jaksanut elää jatkuvassa puutteessa mutta ei se tahtonut kuollakaan, ettei tytär joutuisi loppuikäänsä kärsimään syyllisyyttä.
- Mitä tämä nyt sitten on, ei murha, ei itsemurha, ei varmaankaan tapaturma.
- Itsemurha. Sydän ei kestänyt yliannosta, mutta lähdön hetkellä oli varmasti hyvä fiilis. Mäkin haluaisin kuolla ilman että joku hoitonilkki säännöstelee kipulääkkeen määrää. Koska me ostettiin sen asunto ja hävitettiin ruumis, tytär tietää varmuudella vain että isä on kadonnut maksettuaan kuitenkin viime töikseen tyttären velat. Kaikki ovat tyytyväisiä ja kauppasumma oli paperilla sen verran suuri, että tytär voi hyvinkin kuvitella isän elävän mukavasti jossain kaukana. Helppo nakki.
– Isä vai tytär?
– Molemmat. Me saadaan äijästä sata ateriaa kymppitonnin kappale ja päästään reippaasti voitolle.
– Ja sadasta syöjästä kukaan ei puhu vai
- Kaikki on järjestetty. Meillä on jo sen verran kulttimainetta että kanta-asiakkaat maksaa kiltisti pyydetyn summan vaikka saakin tietää aterioidensa sisällön vasta kun sitä ei enää toistaiseksi ole saatavilla. Sitä paitsi syöjiä on vähemmän kuin sata, monet niistä haluaa maistaa niin aivoja, maksaa kuin kateenkorvaa ja sisäfilettäkin.
– Entä jos joku kuitenkin tunnistaa maun?
– Ei se voi olla aivan varma ja mä luulen sen silloin pitävän mölyt mahassaan ja vaikka se olisi varmakin, niin tuskin se haluaa tästä kovin isoa asiaa tehdä.
– Entäs luut?
- Luurankojakin kerätään.
– Nyt kai mun pitäisi tavan mukaan kiittää ruuasta.
– Minun tässä pitäisi kiittää. Ideasta.

Täydennys                        Säännöt