Bernadette v Maindreieck

 

Olin jo jonkin aikaa miettinyt uuden veren hankkimista kasvatustarkoitukseen. Kun viime syksynä laumamme vanhin jäsen, yli 11-vuotias Ruttu, nukkui pois, tuli ajatuksesta ajankohtaisempi. Vähän aikaa käyttäydyin kuin ns. normaalit ihmiset ja yritin nauttia niistä iloista, joita on, kun on ”vain” kolme koiraa. Sitä iloa ei kestänyt kauaa, kun todellinen minäni pääsi taas valloilleen ja huomasin surffailevani netissä tositarkoituksella. Talo tuntui niiiiinnnn hiljaiselta…

 

Minulla on tapana tutkia koiria, niiden taustoja ja jälkeläisnäyttöjä internetistä käyttäen avukseni kaikenmaailman hakukoneita. Näiden tietojen ja maailmalta saamieni meilien perusteella luon omia mielikuviani koirista ja niiden hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Tätä työtä teen varsinkin etsiessäni omille nartuilleni mahdollisia partnereita. Usein lähtökohtana näidenkin urosten etsimiseen on se, että ne toisivat jotain uutta verta. Nyt tämä lähtökohta oli yksi tärkeimmistä pääajatuksistani pennun hankkimisen takana. Halusin etsiä jotain sellaista, mitä täällä ei ole. Noh…se ei tietysti tehnyt pennunetsinnästä mitenkään helppoa. Kriteerini olivat muutenkin korkeat, ja sitten vielä tämä sukutauluasia. Viikko toisensa jälkeen etsin mielenkiintoisia pentueita eri maiden yhdistysten sivuilta. Ja viikko toisensa jälkeen havaitsin, että valtaosa syntyvistä pentueista oli sellaisista yhdistelmistä, missä ei ollut mitään ”uutta”. Se oli turhauttavaa ja aikaa vievää hommaa, jossa ei välillä tuntunut olevan päätä eikä häntää.

 

Heti, kun löysin yhdistelmän, jossa edes hieman oli jotain sitä mitä etsin, otin kasvattajaan yhteyttä meilitse. Kerroin suoraan itsestäni kaiken tarpeellisen ja samoin siitä, mitä hain ja millä ehdoilla. Olin tosimielessä yhteydessä kolmeen saksalaiseen ja yhteen ruotsalaiseen kasvattajaan. Lähetin ensimmäiset meilit vähän sillä mielellä, että tokkopa vaivautuvat tänne pohjolaan edes vastaamaan varsinkin, kun yhteydenottotapani oli varsin suorasukainen. Yllätykseni oli suuri, kun saksalaiset kasvattajat vastasivat minulle suostuvansa ehtoihini ja myyvänsä mielellään pennun tänne Suomeen. Melkein iski paniikki. Alkoi vimmattu taustojen lisäselvittäminen. Sitten yksi nartuista jäi tyhjäksi, joten se hieman helpotti penkomistyötä. Toiseen yhdistelmään, josta olin kiinnostunut, syntyi melkoisesti sinisiä pentuja. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että viidestä narttupennusta valintaa olisi voinut suorittaa vain kahdesta mustasta ja yhdestä ruskeasta. Lisäksi kasvattaja oli ilmoittanut minulle, että he haluavat jättää yhden nartun myös itselleen. Sukutaulullisesti tämä yhdistelmä olisi ollut isälinjan puolesta sellainen, mikä minua kutkutti ja ajatus Rowanin tyttärestä kyllä tuntui houkuttelevalta.

 

Mutta sattuma astui peliin. Samaan aikaan, kun minun piti ilmoittaa tämän pentueen kasvattajalle, otanko jonkun kolmesta normaalivärisestä narttupennusta, luin netistä yhdistelmästä, jossa sekä emän että isän isinä olivat sellaiset urokset, joita olin harkinnut käyttää omille nartuilleni. BINGO! Laitoin kasvattajalle pika pikaa sähköpostia itsestäni ja vakiokysymykset tulevasta pentueesta, jotka olin muillekin kasvattajille laittanut. Meni jokunen päivä ennen kuin vastaus tuli. Kyllä, hekin suostuisivat ehtoihini. Ja kyllä, narttu oli tiineenä.

 

Jo ensimmäisestä meilistä kävi ilmi, että vastassani oli varsin mustavalkoisia ihmisiä. Ja se helpotti kanssakäymistämme, sillä suoriin kysymyksiin sain suorat vastaukset. Kävi ilmi, että pentueen emä työskenteli poliisin kanssa kouluissa ja lastentarhoissa. Sain lisätietoja koirien hyvistä ja huonoista puolista. Meili meilin jälkeen yhdistelmä tuntui yhä enemmän juuri siltä mitä etsin. Selvitin kasvattajan kasvatusperiaatteet, missä pentuja ja emää pidetään ja mitä kaikkea pentujen kanssa touhutaan ennen luovutushetkeä. Kaikki kuulosti olevan kunnossa.

 

Pennut syntyivät 28. helmikuuta. Kaikkiaan kuusi mustaa pentua, joista kolme oli narttuja. Yritin kovasti kysellä ensimmäisten päivien jälkeen miltä nartut vaikuttivat. ”Varsin tasaisia” oli vastaus. En meinannut pysyä nahoissani. Kai niistä nyt jotain eroja löytyy….Kuvia tuli, mutta niistä nyt ei voinut sanoa yhtään mitään; mustia paksukaisia maitobaarilla. Sovittiin, että olen kiinnostunut jostain nartusta, jos kaikki menee hyvin.

 

Siinä vaiheessa kävimme kirjeenvaihtoa pennun valinnasta. Jürgen kertoi minulle mielellään valitsevansa minulle pentueen parhaan pennun, jos etsin itselleni harrastuskoiraa. Toistin uudelleen sen, että en pääsääntöisesti etsi uutta harrastuskoiraa, niitä minulla on omasta takaa, vaan etsin lisäksi myös jalostuskoiraa ja, että minulla on omat omituiset mieltymykseni pentujen suhteen. Jürgen on kasvattanut vuosia saksanpaimenkoiria ja Claudia Ridgebackejä, joten olin kyllä vakuuttunut, että periaatteessa he valinnan osaisivat tehdä, mutta mutta….Lisäksi Jürgen ilmoitti, että hänelle olisi kunnia-asia valita minulle pentu, ja minun ei tarvitsisi pentua mukaani ottaa, jos siinä olisi yhtään mitään, mistä en pitäisi. Kuulosti varsin reilulta varsinkin, kun he eivät vastaanottaneet edes mitään varausrahaa. Päätimme, että yritän järjestää valintareissun Saksaan, kun pennut ovat kuusi viikkoisia pääsiäisenä. Kauempaa he eivät halunneet pitää muita narttujen ottajia jännityksen vallassa.

 

Seuraava asia mistä aloimme keskustelemaan oli Willebrandt-testi. Kumpaakaan vanhemmista ei ollut testattu ja lisäksi tiedossa oli, että emän isä oli kantaja. Isän sisaruksia oli  kylläkin testattu ja puhtaiksi havaittu, mutta silti halusin testin suorittaa. Oli vain yksi ongelma. Nämä minun omituiset mieltymykseni pentujen suhteen. Tässä vaiheessa pennut olivat kolmiviikkoisia ja Jürgen oli kyllä jo luonut oman käsityksensä, minkä pennuista halusi Suomeen lähtevän, ja hän ehdotti sen pennun testaamista. Eli kasvattaja suostui muitta mutkitta kyllä testaamaan – ongelmana oli vain mikä pentu testattaisiin. Minä en pystynyt päättämään. Toisaalta luotin täysin kasvattajaan ja hänen ammattitaitoonsa, mutta toisaalta tunsin hyvin myös itseni ja nämä typerät mieltymykseni. Yllätykseni oli suuri, kun he ilmoittivatkin testaavansa pentueen emän, ja vasta tarvittaessa pennut. Lähetin Suomesta harjat pikapostina Saksaan ja viikon sisällä meillä oli tieto emästä – Elfi oli puhdas. Näin ratkesi yksi ongelma – pentuja ei tarvitse testata, sairas ei niistä mikään voisi olla.

 

Olin tässä vaiheessa häirinnyt kasvattajaparkoja jo niin monilla pikkuseikoilla, että itsellänikin alkoi jo olla paha olla, kun laittelin lisäselvityspyyntöjä. Usein jouduin odottelemaan vastauksia useitakin päiviä, sillä Jürgen joutui samaan aikaan testaamaan Etelä-Saksan rottweilerkannan vaarallisten rotujen lain takia. Eli heillä oli vipinää ja vilskettä, ja minä vain vaadin tietää sitä sun tätä.

 

Pääsiäisen lähestyessä aloin järjestelemään lentoani Saksaan. Juuri, kun olin varaamassa lentolippuja ja olin jo ilmoittanut Jürgenille ja Claudialle saapumispäiväni, tuli heiltä meili, jossa ystävällisesti ilmoitettiin, ettei pennun valinta nyt viikosta ole kiinni. He olivat ilmoittaneet muille narttupentujen varaajille, että he saisivat tietää ja hakea pentunsa vasta, kun olisin oman valintani tehnyt. En tiennyt mitä vastata! Toki olin tosi kiitollinen heidän joustamisestaan joka asiassa, mutta toisaalta en ollut enää varma, voinko katsoa heitä silmiin, kun vihdoinkin menisin pentua sieltä hakemaan. Tunsin olevani varsinainen maanvaiva…ja tämä oli vasta alkua.

 

Sovittiin, että menen vasta sinä perjantaina Saksaan, kun pennut on lopputarkastettu, ja ne ovat luovutusikäisiä elikkä kahdeksan viikkoisia. Selvitin, mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, kun tuo pentua Euroopasta. Rokotuksia ei tarvittu, mutta saksalainen tapa on rokottaa pennut luovutusikäisenä kaikkea mahdollista vastaan. Lentokoneen matkustamoon saa ottaa koiran mukaan, jos se painaa alle kahdeksan kiloa, mutta sille pitää varata paikka, sillä useat lentoyhtiöt ottavat maksimissaan kaksi eläintä kerralla matkustamoon. Kasvattajalle ilmoitin, että tarvitsen kansainvälisen terveystodistuksen. Mitään matolääkityksiä tai vastaavia ei tarvittu, koska pennulla oli ikää niin vähän.

 

Kuljetuslaatikolle oli uskomattoman tarkat määräykset. Sen korkeus sai maksimissaan olla alle 30 centtiä ja leveyskin varsin vähäinen – ei sellaiseen laatikkoon mikään dobermanninpentu mahtuisi. Toinen vaihtoehto olisi kassi. Se loi minulle hieman lisäpaineita, kun ei oikein ollut tarkkaan selvillä, millainen sellainen kassi oli, joka lentoyhtiöille kelpaisi. Vedenkestävä, mutta hengittävä. Varasin matkalle mukaan pienen lentoboxin ja aivan tavallisen putkikassin. Lentoboxin sen varalle, jos putkikassi ei täyttäisi vedenpitävän vaatimuksia ja pentu joutuisikin ruumaan.

 

Niinpä sitten lähdin eräänä varhaisena lauantaiaamuna Saksanmaalle. En kovinkaan monelle kertonut etukäteen suunnitelmistani, sillä koko ajan taustalla oli ajatus, että en välttämättä tulekaan pennun kanssa takaisin. Jos emässä olisi yhtään mitään feelua, niin lupaavaa pentua ei olisikaan, että sen mukaani ottaisin. Minun oli helppo tehdä näin vakava päätös jo etukäteen, koska minulla ei ollut penniäkään kiinni ko. asiassa, matkarahoja lukuun ottamatta.

 

Kasvattajat asuvat Frankfurtista 200 kilometrin päässä Würtzburgin kaupungin liepeillä. He selvittivät minulle etukäteen, miten pääsisin lentokentältä junalla Würtzburgiin. Ja he tulisivat hakemaan minut rautatieasemalta. Tunnistaisin heidät koirasta…Sain kännykkänumeron Claudialle ja niin hyppäsin lentokoneeseen.

 

Istuessani lentokoneessa kävin mielessäni läpi kaikkia keskusteltuja asioita. Ja yritin pysyä pää kylmänä. Olin suoraan kertonut Claudialle ja Jürgenille, että minulle oli suuri kynnys ostaa ”vieras” koira, sillä yli 10 vuotta olen nähnyt koirani syntymästä alkaen. Ja nyt minulla oli tunne, että en tiennyt pennuista yhtään mitään! Vasta istuessani Würztburgiin menevässä junassa rauhoituin. Olin keskustellut asiat varsin suoraan kasvattajien kanssa ja siten kuviot olivat varsin selvät. Minun ei ollut mikään pakko tulla takaisin pennun kanssa. Niinpä yritin vähäsen rentoutua, mutta samalla aloin käymään läpi kaikkia niitä muistettavia asioita mitä tulisi vastaan tehdessäni pentuvalintaa…. Apua ,olen parantumaton täydellisyyden tavoittelija ;(

 

Claudia oli vastassa minua koiran – dobermannin – kanssa rautatieasemalla. Matkalla heidän kotiinsa minusta ei varmaan irronnut yhtään järjellistä tai kahta sanaa pitempää lausetta, olin melkoisen jännittynyt. Kerroin haluavani tavata ensin pentueen emän. Claudia vain nyökkäsi ja sisään mentyämme päästi ulkona olleen Elfin sisälle kimppuuni. Syliini ryntäsi typistetty narttu, joka viittä vaille hymyili minulle mielihyväänsä tapaamisestamme. Olin päättänyt pentueita paperilla tarkastellessani, että koirien ulkonäöllä ei olisi sen kummempaa merkitystä, kunhan ne nyt vain näyttäisivät dobermannilta. Mutta, kun Elfi sitten pyöri siinä sylissäni ja näin sivuprofiilin päästä niin täytyy tunnustaa, että näin jotain uutta. En ole eläissäni nähnyt sellaista sivuprofiilia. Olin jo netinkuvista katsellut, että emän päänlinjat näyttävät jotenkin omituisilta, mutta ajattelin kuvan taustalla olevasta puskasta tulevan vain jonkun varjon kuvaan…mutta ei se ollutkaan varjo…Mutta nopeasti pyyhkäisin ulkomuotoasiat mielestäni ja keskityin sylissäni istuvaan koiraan. Narttu oli täydellisen avoin ja ennen kaikkea myös rauhallisen rento, vaikka vähäsen sitä siinä kokeilinkin. Jo ensihetkestä meillä oli samanlainen kieli, vaikka se pampasi saksaa ja minä väänsin karjalaa.

 

Jürgen kävi vain nopeasti toivottamassa minut tervetulleeksi ja kertoi menevänsä jatkamaan rottweilerin testaamista. Kerroin olevani valmis kohtaamaan pennut. Mutta ennen kuin olin ehtinyt kertoa toiveeni ensitapaamisesta huomasin erään ulkoportin aukeavan, ja pentulauman ryntäävän kohti. En jäänyt katsomaan Claudian hämmästynyttä ilmettä, kun ryntäsin karkuun. Juoksin takaisin sisälle ja oven raosta ilmoitin haluavani tavata narttupennut yksitellen peräkkäin niin, että Jürgenin suosikki tulisi ensimmäisenä.

 

En tiedä mitä itsekään odotin. Ilmeisesti perisuomalainen epäusko toisen sanaan tms. sai minut varuilleni. Narttupennut päästettiin yksitellen luokseni, ja kaikki olivat erittäin avoimia ja rohkeita minut kohdatessaan. Päätin, että haluan tavata niitä useampaan kertaan yksitellen sen lisäksi, että näin niitä koko ajan laumassa. Vielä senkin jälkeen kun olin niitä useaan otteeseen tavannut ja vähäsen ”testaillut” menin vieläkin sekaisin siitä kuka oli kuka, niin tasaisia ne tosiaan olivat!

 

Tottakai silmä pikkuhiljaa tottui niiden eroihin. Ja kun tämän vaiheen ylitti, alkoi huomata niiden luonteissakin pieniä eroavaisuuksia. Jürgen ja Claudia kysyivät uudelleen tuosta suojeluharrastamisesta ja ilmoitin heille uudelleen, että se on sivuseikka; haen harrastuskoiraa suomalaisiin kansallisiin lajeihin ja jalostusnarttua.

Pentu, jonka he olisivat mielellään Suomeen laittaneet oli varsinainen ”pakkaus”. Minulla oli tuliterät farkut jaloissani, ja se pikku pirulainen tarrasi puolisääreen siihen malliin kiinni, että kuului vain ruts! Edelleenkin se reikä on paikkaamatta. Melkoinen puruvoima heti pikkuisesta alkaen… Alun perin pienin nartuista (ero ei ollut suuren suuri 8-viikkoisena) oli erittäin ihmisläheinen ja ennen kaikkea vilkas, siihen olin varsin ihastunut ensimmäisten tapaamisten perusteella. Se oli kimpussani koko ajan ja selkeästi sille oli tärkeintä vain saada olla minun kanssani ja seurata minua, vaikka maailman ääriin. Korvat rusetilla se tuli aina, kun vain vähänkin sai aihetta ja siitä nuoleskelusta ei meinannut tulla loppua millään….Pentueen vahvin narttu, alun perin Jürgenin ykkössuosikki, oli erittäin itsevarma, avoin ja vilkas. Sekin tuli luokseni aina korvat rusetilla ja hyvin itsetietoisena mutta keskittyi minussa muuhunkin kuin nuolemiseeni. Muutama tunti siinä vierähti. Claudiakin lähti siitä ruuan laitto touhuihin, kun hän ilmeisesti näki, että käsittelen pentuja kuin omiani eikä tarvitse olla vieressä vahtimassa. Kun ruokakello kutsui olin aivan revitty, raavittu ja nuoltu ja henkisesti aivan loppu.

 

Saksalaisten vieraanvaraisuus on mahtavaa. Minunkin lyhyen vierailun ajaksi oli järjestetty vielä oheisohjelmaa. Ihan kuin pentujen läpikäyminen ei olisi vallan hyvin riittänyt! Lauantai-iltana oli paikallisella palveluskoiraclubilla koulutukset ja niinpä ruuan jälkeen lähdimme kentälle. Saisin nähdä Elfin muutenkin kuin kotioloissa. Olin tietty tosi innoissani.

 

Koulutuskenttä oli samantyyppinen kuin ne muutamat, joilla olen aikaisemmilla reissuillani käynyt. Aidattu, hyvin hoidettu ruohokenttä, jonka laidalla oli talo kaikilla mukavuuksilla. Ja talon sisällä istui sekalainen joukko koiraharrastajia, joiden keski-ikä oli neljänkympin tietämillä. Elikkä mitään tytön hupakkoja ei silläkään klubilla näkynyt. Utelias kun olen niin kysyin nyt syytä tähän ikäjuttuun. Kerroin Suomessa valtaosan koiraharrastajista olevan varsin nuoria. Vastaukseksi sain, että Saksassa nuoret asuvat varsin kauan kotona ja siksi he eivät ota koiraa. Vasta, kun opiskelut on saatu päätökseen ja on perustettu oma perhe, otetaan koirakin. Kulttuureissa on siis melkoinen ero.

 

Näin useita dobermannien tottelevaisuus- ja suojeluharjoituksia. Eivät koirat olleet mitään kauhean ihmeellisiä. Kyllä sen porukan ehdoton tähti oli tulevan pentuni emä. Jürgen vähän selitteli, että tämä on vasta toinen treeni pentujen jälkeen ja koira ei ole vielä parhaimmillaan, mutta rauhoittelin häntä sanoen, että olin tyytyväinen näkemääni. Lisäksi sain taas vahvistusta sille, että vastassani oli varsin suoria ihmisiä. Heti ensimmäisissä yhteydenotoissani Saksaan kyselin emän ongelmista mm. suojelutyöskentelyssä. Jo silloin vastaukseksi sain, että ongelmana oli aikoinaan saada koira vaihtamaan saaliilta aggressiolle. Ja todellakin, koira, jonka harjoituksen nyt näin oli täydellisen upea saaliskoira, joka tosin kyllä tänä päivänä osasi ilmentää myös aggressiota, mutta se ei todellakaan ollut se päällimmäinen moottori. Ja minusta vahvalla saaliilla toimiva koira oli pelkkää plussaa…

 

Tottelevaisuudessa emä oli niin kaukana siitä rennosti sylissäni silmät nurinpäin nukkuvasta koirasta kuin vain oli mahdollista. Valtava temperamentti yhdistettynä puhtaisiin ja täsmällisiin suorituksiin kertoi minulle vahvaviettisestä ja ennen kaikkea hyvähermoisesta koirasta, joka ei vikissyt eikä tärissyt ”patoumassaan”. Olin nähnyt tarpeeksi ja annoin itseni levätä. Istuin kaikessa rauhassa keskellä iloista saksansekameteliä. Jälleen kerran nautin huomatessani saksalaisen tavan puhua yhtä aikaa ja kovaa kaikki yhdessä.

 

Tuosta klubisysteemistä vielä vähäsen. Täälläkin sinne tosiaan mentiin koko perheen voimin. Ja kenelläkään ei ollut kiire treenien jälkeen kotiin. Kyllä, olut toki virtasi, mutta vasta, kun koirat olivat tyytyväisinä autossa. Paikalla ollut emäntä loihti pöytään ruhtinaallisen aterian.

Koulutuksellisesti sain taas jotain uutta. Paikalla oli pari mielestäni varsin taitavaa koiran leikittäjää ja ilolla seurasin heidän työskentelyään. Mutta ennen kaikkea koulutustyyli aloitteleville koiranohjaajille ja heidän koirilleen poikkesi täydellisesti suomalaisesta systeemistä ja Saksan eduksi. Sen sijaan, että he olisivat menneet suoraan kentälle ja istuttaneet koiransa riviin, he menivätkin koirineen agilityradalle ja treenasivat telineitä. Syykin oli selvä. Mikä muu olisi yhtä helppo ja yksinkertainen tapa opettaa ohjaajaa opettamaan kontaktia koiralleen kuin leikkiminen ja kiipeily erilaisissa telineissä koirat vapaana jolloin ohjaajat joutuivat luonnostaan käyttämään ääntään ja vartaloaan koiran ohjaamiseen. Kun tähän hauskanpitoon yhdistettiin vielä tiettyjä tottelevaisuusliikkeitä, esimerkiksi maahan meno tasaisella A-telineellä tai pysähtyminen keinulla olivat koirat tosiaankin hanskassa ilman remmiä. Vasta, kun koirat oli saatu hereille ja kuuntelemaan ohjaajaa oli aika varsinaisille pienille tottelevaisuuskuvioille.

 

Olin aivan puhki ja piti tehdä päätös, mikä pennuista olisi se, joka lähtee aamupäivällä Suomeen. Pennut olivat nukkuneet koko illan ja taas valmiina koitoksiin. Olin nähnyt niiden aterioivan, ja siinäkään ei ollut eroja narttupentujen välillä. Tällä kertaa vein pennut yksitellen pihapiirin ulkopuolelle. Tarkkailin niiden omaa uteliaisuutta uuden ympäristön tutkimiseen, niiden halukkuutta seurata vierasta ihmistä ja niiden leikkihalua ja –tyyliä. Ja tein valintani, joka oli lopulta helppo, kun jälkeen päin asiaa ajattelen. Tiedän, että Jürgen hieman pettyi, kun en valinnut hänen suojelukoirasuosikkiaan. Uskon oikeasti, että se olisi ollut hyvä pentu mutta oma mieltymykseni vaikutti nyt ratkaisevasti päätökseeni. Ja lisäksi minulla ei ole varaa ostaa uusia farkkuja joka päivä ;)) Nähtyäni pentujen emän kentällä sain taas lisää näkökulmaan pennunvalintaani. Jokaisessa niissä varmana oli riittävästi temperamenttia ja hyvää hermoa palveluskoiraksi. Jäi siis valintakriteereistä päällimmäiseksi omat mieltymykseni ja tarpeeni. Tarvitsin kotikoiraa ja jalostuskoiraa. Päätin valita sen kultaisen keskitien. Bernadette on pennuista se, joka oli kyllä avoin ja tosi reipas, mutta oli kiinnostunut kanssani muustakin tekemisestä kuin naamannuolemisesta tai vaatteitteni repimisestä.

 

Aamulla laitoimme paperiasiat kuntoon ja sain pentuni rokotustodistuksen, jossa oli myös leimat osassa kansainvälinen terveystodistus. Olin mielestäni aiheuttanut isäntäperheelleni tarpeeksi vaivaa, ja siten sain puhuttua Claudialle, että riittäisi, jos hän heittää minut ja pennun taas samalle rautatieasemalle. Kohteliaasti kieltäydyin, kun hän lupautui ajamaan Frankfurtiin asti. Ei muuta kuin kimpsut ja kampsut kasaan ja matkaan. Automatkalla juttelimme vielä viimeiset maailmanparantamisjutut ja jätimme kyynelsilmin jäähyväiset, kun junani saapui laiturille.

 

Raahauduin junaan matkatavaroideni ja pennun kanssa. Istuttuani vartin verran nukkuva pentu sylissäni mieleeni hiipi kaamea mielikuva olohuoneenpöydästä, jolla oli rokotustodistusnippu. Pikkuhiljaa tämä mielikuva vahvistui mielessäni ja kylmä hiki alkoi kihota otsaani. Rentous oli hetkessä tiessään. Pengoin käsilaukkuni ja sain vahvistuksen kaamealle aavistukselleni, pennun rokotustodistus oli jäänyt sille mielikuvani olohuoneen pöydälle. Hetken mietin mitä teen. Ette ikinä usko, miten kauheaa oli soittaa seuraava puhelu. Vain vaivoin pystyin ensiksi änkyttämään pahoitteluni ja sen jälkeen kertomaan tapahtuneen. Hetken linjalla oli hiljaista. Ja ettei asia olisi ollut liian yksinkertainen, puhelimeni akku piippaili jatkuvasti. Kun olimme puhuneet, ettei minulla ollut muuta konevaihtoehtoa kuin tuo tietty kone ja aikaa oli vajaa kaksi tuntia koneen lähtöön oli selvä, että Claudialla oli edessä automatka autobaanaa pitkin Frankfurtiin ja vielä kohtuullisen kiireellä.

 

Loppujunamatka sujui – en edes tiedä miten! Ja kun tulomatkalla matka lentokoneesta junaan oli ollut varsin lyhyt niin nyt toisten päin Frankfurtin lenttokenttä-juna-asema-symbioosi osoitti minulle koko valtavuutensa. Tuskanhiki valuen kävelin pitkin auringonpaisteisia akvaariokäytäviä raahaten mukanani pentua ja matkatavaroita. Melkein teki mieli itkeä. Ainoa hyvä asia oli koko alkumatkassa oli se, että pentu oli kuin itsevarmuus mentiin minne vain. Ja heti kun pysähdyttiin ja pääsi syliin niin uni maistui. Odottelin Claudiaa omassa terminaalissa info-pisteen luona. Minuutit kuluivat ja minulla oli vain enää viisi minuuttia aikaa mennä lähtöselvitykseen. Yhtäkkiä tunsin käsivarret kaulallani ja Claudia halasi minua ja pentua ja sanoi vain ”jälleen tavattiin”.

 

Ja sitten juostiin. Hiki ei kyllä siinä hässäkässä ollut ehtinyt kuivua ja jatkoa oli tiedossa. Valitsin tarkoituksella lähtöselvitysjonoista sen, jossa oli kaksi kiltin näköistä nuorta tyttöä virkailijoina. Ajattelin, että he olisivat lepsuimpia koiran koneeseen ottamisen kanssa, ettei vain tarttisi laittaa pentua ruumaan. Mutta taisi olla väärä ajatus – tämä kävi hetken kuluttua ilmi. Minulle oli kerrottu Suomessa, ettei pennusta tarvitse maksaa mitään, jos se tulee ns. käsimatkatavarana matkustamoon. Nyt kävi ilmi, ettei tämä tieto pitänytkään paikkaansa. Ongelmana ei siis ollutkaan pennun saaminen matkustamoon vaan matkan maksaminen. Aikaa ei ollut kuin vajaa puolituntia koneenlähtöön ja en millään ehtisi käydä maksamassa pennun matkaa ja tulla takasin maksukuitin kanssa. Tytöt ottivat pari puhelua ja hetken kuluttua sain ohjeeksi mennä portille 26 ja maksaa pennun matkan siellä. He selittivät, että repivät lippuni tarkastuskappaleen jo nyt ja kirjoittavat puhelinnumeron lippuuni niin, ettei minun tartte juosta edestakaisin. Sain ohjeet miten löydän oikean portin suunnan ja sitten taas lähdettiin. Samanlaisia akvaariokäytäviä pitkin porottavassa auringonpaisteessa. Ja olisihan se pitänyt arvata jo portin numerosta. Ei ollut ihan vieressä , ei!!

 

Kun vihdoinkin saavuin oikealle portille ja menin virkailijoiden luo olin aivan puolikuollut. Ainoa, joka nautti tilanteesta täysin sydämin oli pentu, joka istua nökötti matkatavaroitteni päällä kärryssä ja uteliaana katseli ohivilahtavia maisemia = ihmisiä, jokaista olisi pitänyt päästä moikkaamaan. Alku sujui liiankin hyvin tällä portilla. Istuin penkille odottamaan, että portti aukeaisi ja päästäisiin koneeseen, kun virkailija tuli ystävällisti hymyillen kysymään sopisiko minulle, että he vaihtoivat paikkani keskipaikasta ikkunan viereen, niin minulla olisi enemmän tilaa pennulle. En tiennyt itkeäkö vai nauraa tällaiselle ajattelevaisuudelle, joten hymyilin vain tyhmänä ja nyökkäsin. Mutta iloni oli ennenaikaista. Hetkenkuluttua virkailija tuli uudelleen luokseni ja kysyi kuittia pennun matkan maksusta. Vastasin, että minulle oli kerrottu, että voisin maksaa sen täällä portilla. Virkailija katsoi minua kysyvästi ja pyöritteli silmiään, kun selitin nämä tarkistusosien repimis- ja puhelinnumeronkirjoittamisjutut. Ja taas soitettiin pari puhelua…Hetken kuluttua virkailija tuli minun luokseni ja kertoi, ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta ottaa rahaa vastaan. Ei ollut yksinkertaisesti edes välineitä. En tiedä oliko ilmeelläni ja ryvettyneellä olemuksellani vai kaikki virkailijat hurmanneella pennulla osuutta asiaan, mutta tuloksena oli se, että kävelin matkustamoon maksamatta pennun matkasta euroakaan. Ja meille vielä toivotettiin hyvää matkaa…Ei kuulemma virkailijoiden mukaan riittänyt aika edestakaisin juoksemiseen, mikä oli totta, mutta oli totta myös sekin, ettei minusta sillä haavaa ollut myöskään enää välttämättä juoksijaksikaan.

 

Loppumatka sitten sujuikin ilman sen suurempia kommelluksia. Sain koneessa käskyn pitää pentua lattialla, ettei tule sanomista mahdollista koira-allergioista. Leviää pöly kuulemma huonommin, kun kassi on maarajassa. Onneksi pentukin oli sen verran sivistynyt, että nukkui koko lentomatkan, eivät edes koneen alku ja loppujyrinät sitä herättäneet.

 

Kaiken kaikkiaan en kokenut tätä rumbaa kovin helpoksi vaikka kaikki kävikin parhain päin. On huomattavasti helpompaa ja halvempaa ostaa koira kotimaasta. Mutta jos sain mitä hain niin kyllähän se kieltämättä on sitten vaivan väärtti. Kieliongelmaa ei sinänsä ollut, nykypäivän koiraihmisistä Saksassa tosi moni tuntuu puhuvan myös englantia. Kirjeenvaihdon kävimme niin, että minä kirjoitin englantia ja he vastasivat saksaksi. Kaikki mitä kasvattajat ovat minulle tähän asti pennusta ja sen ensimmäisistä viikoista kertoneet käy yksiin omien kokemusteni kanssa täällä kotona. Minun ei olisi ollut välttämätöntä käydä valitsemassa itse pentuani. Pennut olivat varsin tasaisia, ja se suojelukoiranalku olisi ollut varmana vähintään yhtä hyvä koira kuin tämäkin on. Mutta tämä oli enemmän minulle mieleen…

 

Mutta yhden vinkin teille annan. Älkää ihmeessä lähtekö yksin reissuun, jos ei ole aivan pakko. Tai sitten jätätte kaiken matkatavaran raakasti pois. En varmaan ikinä unohda Frankfurtin lentokenttää enkä niitä käytäviä…ja minullakaan ei ollut kuin pieni matkalaukku, käsilaukku, koirakuljetuslaatikko varalta ja putkikassi….