TOPI

 

Se, että jokin on päättynyt,
ei tee sitä olemattomaksi.
Kerran eletyn kaiku on aina meissä.

 

Istun lenkillä tutun niityn reunassa. Aurinko lämmittää vielä, vaikka on ensimmäinen, pakkasenkirpeä syyspäivä. Haavat helisevät pienessä tuulessa, kun niiden viimeiset kuivat lehdet osuvat vastakkain. Muistot palaavat taas mieleeni siinä penkillä istuskellessani ja melkein näen Topin pään kurkistavan touhukkaana heinikosta ja tunnen sen karkean karvan käsissäni sen hypätessä syliin.

Mietin, mitä kaikkea muistan Topista. Muistanko sen iloisuuden, vilkkauden ja rakastettavan persoonan? Vai muistanko sen ilmeet? Vai sen ryhdikkään olemuksen ja kauniin sopusuhtaisuuden? Vai ehkä muistankin sen äänen?

Muistan, etten olisi halunnut kolmatta koiraa. Pete piti päänsä ja Topi tuli meille. Muistan, miten aluksi ajattelin, että se on outo koira ja ihan vääränlainen meille. Se oli niin erilainen, niin kiltti. Muistan, miten se otti paikkansa laumassa helposti ja tuli toimeen kaikkien kanssa - ja miten nopeasti se valloitti myös meidät. Se oli niin itsetietoinen ja päättäväinen ja rakastettava. Muistan sen läsnäolon ja sen, miten se täytti koko tilan.

Muistan sen iloisuuden ja vilkkauden. Sen, miten se oli aina ensimmäisenä joka paikassa ja aina touhukkaasti kärjessä rakastamillaan metsälenkeillä. Sen, miten sen häntä heilui aina, paitsi silloin, kun se oikein pohti jotain. Silloin häntä hiljeni, mutta oli edelleen suorana pystyssä. Tai kun se keskittyi - silloin häntä tutisi. Muistan, miten Topista oikein huokui iloa. Muistan vastapainona yös sen murheen ja osanoton, kun jokin meni pieleen tai joku oli onneton.

Muistan sen leikkisyyden ja kiltteyden. Sen lempileikkejä iltaisin oli jahdata peiton alla rapsuttavaa kättä. Se seisoi takajaloillaan kuin hevonen ja hyökkäili silmät palaen ja hampaat irvessä. Muistan sen rakkaan Pupu-pehmolelun, jota se kanniskeli ympäriinsä ylpeänä näyttämässä kaikille, myös koirille, ja miten se asetteli sitä eri asentoihin sohvalla. Se ei koskaan rikkonut leluja, mikä oli meistä ihmeellistä Leevin jälkeen.

Muistan sen rakastettavuuden, sen miten se rakasti ihmisiä ja etenkin lapsia. Miten se hurmasi kaikki välittömyydellään. Muistan sen, kuinka naapurit ja ystävät olivat aina iloisia tavatessaan Topin ja sen, kun se karkasi pihalta pienenä aidan ali leikkikentälle ja miten lapset palauttivat sen varovasti aidan yli lähtiessään kotiin. Miten se meni sylistä syliin treeneissä. Muistan, miten hmiset ihastuivat rotuun tavattuaan Topin.

Muistan, miten se rakasti olla sylissä. Pienenä se nukkui mieluiten meidän kanssa jommankumman kaulan päällä. Muistan, miten se puski otsaansa otsaani vasten pöydällä, kun yritin lukea aamulehteä. Tai piti poskea poskea vasten ja heilutti häntäänsä niin että koko pieni vartalo heilui. Se rakasti halaamista ja korviin puhaltelua. Muistan myös sen häikäilemättömyyden ja ärsimättömyyden, jos kukaan ei rapsutellut tai silitellyt.

Muistan Topin äänen. Sen, kuinka se pystyi haukkumaan suu koko ajan auki ja kaikki hampaat näkyvissä, kun se kiihtyi. Muistan myös sen hyytävät ulvaisut ja vonkaisut, kun se oli saamassa ruokaa tai pääsemässä pihalle. Muistan sen vaativan äänen, kun se ponnisteli orava-asennossa saadakseen rapsutuksia pyyhkien samalla nenäänsä vimmatusti tai vilkuttaen. Miten me nauroimme, kun se oli niin vilpitön ja naurettava. Miten me aina lellimme sitä ja annoimme kaiken nteeksi.

Muistan, miten kaunis se oli. Jo pienenä se oli kuin pieni, kiiltävän musta, sileä silakka. Muistan, miten me aina ihailimme sitä, kun se seisoi ryhdikkäänä ja topakkana. Miten se aina esiintyi kaikille äyttelyissä ja oli ollakseen. Muistan myös sen kadehdittavan notkeuden ja terveyden.

Muistan, miten paljon me teimme töitä Topin kanssa. Me opimme siltä paljon ja se oppi rakastamaan tokoakin yli kaiken. Muistan, miten me nauroimme, kun se juoksi niin kovaa kuin pystyi ruutuun maneesissa ja katosi aina välillä hevosten jättämiin monttuihin. Muistan, miten onnellinen se oli, kun se onnistui. Sen naama ihan loisti mielihyvästä. Muistan myös sen varovaisuuden ja epävarmuuden, jos se ei ollut ihan varma, mitä piti tehdä. Muistan, miten ajattelimme, ettei sille ikinä voi sattua mitään vahinkoa agilityssa, koska se aina pohti kaiken arkkaan.

Muistan, miten urhea ja tuohtunut se oli, kun isot koirat kerran hyökkäsivät kimppuumme lenkillä. Miten se aina sen jälkeen elvisteli mielestään samannäköisten koirien tullessa vastaan ja sen mielestä liian lähelle. Ja miten eläinlääkärit ihastuivat sen iloiseen hännänheilutukseen ja nuolaisuihin minkä tahansa toimenpiteen aikana. Muistan myös sen ujouden joissain asioissa. Miten itä jännitti hieronta aina, niin ihanaa kuin se olikin. Tai jokin metsäpolun kohta, mikä piti kiertää kaukaa metsän kautta täyttä vauhtia.

Muistan, miten tärkeä Topi oli meille ja miten ylpeitä me aina olimme siitä. Ihan joka paikassa.

Auringon laskiessa tulee kylmä ja on aika jatkaa matkaa. Nousen ylös ja kuljen hiljakseen meille niin tuttua polkua kohti harjun lakea. Vanhat koirat menevät rauhallisesti edellä ja pysähtelevät toisinaan haistelemaan muiden jättämiä jälkiä. Lähestyessämme tien ylityskohtaa näen mielessäni Topin seisovan jo siellä tomerana odottaen lupaa lähteä pinkomaan kohti metsää. Metsän takana taivaanranta alkaa punertua, tulee ilta.

Rakasta pientä suurta koiraa muistaen,
Oili ja Pete

 

Takaisin Topin sivulle