Borderi 3/2000

RUOTSISSA

Tämän vuoden rahan- ja hermojenmenetyskeikkamme suuntautui heinäkuun lopussa tuttuun ja turvalliseen Ruotsiin, tällä kertaa sen eteläosaan. Ronnebyssä järjestettiin nimittäin erittäin houkutteleva supertapahtuma: neljä kv-näyttelyä, neljä kv-agilitykisaa sekä vieläpä toko, ja kaikki tämä ilahduttavasti neljässä päivässä. Siispä taas laitettiin reiluhkosti rahaa matkaan. Ilmoitimme pikku-Topin pariin agilityn starttiluokkaan ja kolmeen näyttelyyn, Leevin pariin näyttelyyn, yhteen tokoon ja kaikkiin mahdollisiin agilityihin ja myös Wilman agilityyn. Saimme kokoon myös joukkueen, sillä Kouvalaisen perhe Lahdesta ja Pullin Marjut Lappeenrannasta sheltteineen olivat myös lähdössä. Myöhemmin kuulimme, että myöskin Pietiläisen Hanna ja bortsut Miina sekä Helmi sekä Topimme pentuesiskon Meerin perhe Tuomet samoin tulisivat, samoin Melakarin Tarja Oulusta pumeineen. Oikein mukava iskuryhmä siis oli koossa. Mukaamme lähti myös Saaren Tuijan Mocca tavoittelemaan viimeistä ulkomaan cacibia. Tämä olikin nimittäin hyvä juttu: Pete joutui myöntämään, että neljän fiksunkin koiran handlaaminen suunnilleen samaan suuntaan yhtä aikaa on aivan liian hankalaa yhdelle ihmiselle! Säästymme varmasti näin vielä yhden koiran hankkimiselta!

TAPAHTUMAPAIKKA

Kisapaikka oli hieno. Upea vanha puisto puisine paviljonkeineen ja muine rakennuksineen, lintulampineen, kukkaistutuksineen ja nurmikenttineen oli todella kaunis katsella. Alue rajoittui jyrkkään kalliorinteeseen, jolta syöksyi alas vesiputous. Näyttelykehät oli sijoitettu tälle laajalle alueelle nurmikoille. Alueen toisissa päissä olevien kehien välimatka saattoi olla kilometrikin, mistä aiheutui päivien kuluessa ongelmia. Agikentät olivat puiston toisessa päässä valtavalla nurmipallokentällä, omassa rauhassa. Ruotsalaiseen tapaan joka ikinen näyttelykehä oli ympäröity näyttelyteltoilla, samoin agilitykenttä. Siellä telttoja oli useassa rivissä. Oli aika hupaisan näköistä, kun näytösimmeiset kanniskelivat aina näyttelypäivän päätteeksi telttakehikoita seuraavan päivän kehän laidalle. Telttaa meni jos minkäkinlaista ees sun taas. Kyllä varmasti tiesi kantaneensa, jos kilometrinkin taittoi taivalta! Eipä silti, että itsekään olisi kantamiselta säästynyt. Veimme nimittäin aina auton parkkiin agikentän viereen ja sieltä raahasimme koiria ja häkkiä kauneuspuolelle ja sieltä taas takaisin. Huh huijaa! Onneksi avuliaita käsiä aina löytyi. Parina ensimmäisenä päivänä säänhaltija muisti pitää meidät virkeinä ajoittaisella sateen tuhnulla, mutta armahti sitten loppupäiviksi hienolla auringonpaisteella.

NÄYTTELY

Näyttelypuolella matka meni oikein tavoitteiden mukaan. Leevi yllätti ainakin meikäläisen komeuskisassa ja sai keploteltua itselleen himoitun cacibin portugalilaiselta tuomarilta, joka selvästi hurmaantui sen isoon päähän! Leevi oli myös toisessa näyttelyssään PU-2, joten sen näyttelyura päättyi kunniallisesti saadessamme siitä näin kansainvälisen muotovalion. Topikin pinnisti yhtenä päivänä rotunsa parhaaksi ja sai sekin cacibin ja sertin. Mukanamme ollut Mocca oli VSP saaliinaan siis myöskin cacib ja sert ja tuli samalla intiksi. Tällä reissulla ruotsalaiset bortsutyttöset päihittivät Hannan Helmen ja Tuomien Meerin loppukahinoissa, hyvät arvostelut saivat toki hekin. Ruotsin ruusukesysteemi on hauska. Kehässä annetaan vain ROP ja VSP -ruusukkeet. Cacib-ruusukkeet voit hakea paperilla palkintoteltasta ja sitten voit ostaa halutessasi SA- tai KP -ruusukkeet, jos ne on arvostelupaperiin merkitty. Voit ostaa myös ykkösruusukkeen tai jopa kakkosruusukkeen (joko laatu- tai sijoituspalkinto). Kaikki nämä ostettavat ruusukkeet ovat todella hienoja! Niiden edessä menee ihan hervottomaksi tällainen krumeluureja himoitseva henkilö! Niin meni kyllä eräs muukin, nimittäin Hanna. Ensin uhosi, ettei osta, ja sitten nähtyään mallin sortui heti silmät kiiluen! Yhden ruusukkeen hinta oli 40 - 50 kruunua. Aika halpa matkamuistoksi. Palkintoteltasta sai samoin kuin Suomessakin valita sertistä tai muusta sellaisesta palkinnon tai kortin. Kortilla sai saman tien ostaa Ruotsin Kennelliiton standilta tavaraa. Kätevää.

Yhtenä päivänä osallistuimme myös kasvattajaluokkaan tosi kovalla handleriporukalla; itse esittelin muskeli-Leeviä, Tuomen Heli tietysti Meeriä, Helin 10-vuotias tytär Janna Topia sekä auttavainen ruotsalainen kasvattaja Moccaa. Olimme ainoat, jotka seisottivat koiria sivuttain. Pari muuta ruotsalaiskasvattajaa esitti vain koiransa päitä nenät tuomariin päin. Tuomaripa vallan ihastui ja laittoi meidät voittamaan oikein kehujen kanssa. Aika hupaisaa. Isossa kehässä menestystä ei tullut. Örvikens-kennel on kuulemma pärjännyt tosi hyvin kasvattajakehissä Ruotsissa. Kyllä he panostavatkin selvästi isoihin kehiin, asusteet nimittäin ovat aika hulppeat! He taisivat muuten voittaa rotukehässä kasvattajaluokan kaikkina muina päivinä. Ehkä siksi me saimme niin kovat aplodit...

Tuomareina toimivat ruotsalainen Kenneth Edh, portugalilainen Luis Teixeira Pinto, saksalainen Elke Peper ja intialainen Philip John. Kehässä nähtiin joka päivä lähes viisikymmentä cacibin tavoittelijaa. Mukana olivat kuulemma lähes kaikki naapurimaan kasvattajat parhaine koirineen. Mainitsenpa tässä muutamia, jotka Hanna merkitsi ylös. Ensimmäisen päivän ROP oli Axbor Born To Be Alive ja VSP tanskalainen Borderhouse Honeymoon. Perjantaina Leevi oli VSP ja koira nimeltä Gränslandets Especially For You oli ROP. Tämä koira taisi olla ryhmässäkin neljäs ja pärjäsi myös jonain toisena päivänä hyvin. Saman kasvattajan G. Blood-Pressure (mikä nimi!) , Ljungeldens Andromede, Gibas Hasselnöt sekä Bombax Pavarotti olivat myös kärkipään koiria. Koiraa nimeltänsä Gränslandets Double O' Seven kehuttiin paikan päällä kovasti, mutta se ei tainnut olla kuitenkaan tällä kertaa tuomarien mieleen erityisemmin. Itse en juuri näistä ulkomuotoseikoista tiedä, mutta mukana olleiden asiantuntevampien tahojen arvioiden mukaan koirat olivat kautta linjan kauniita katsella ja hyvin esitettyjä. Ihmiset olivat myös hyvin ystävällisiä ja valaisivat mielellään paikallista näyttelysysteemiä, joka sitten olikin samanlainen kuin Suomessa. Ruotsissa voi ilmoittaa Ruotsin sertin saaneet koirat champion-luokkaan, jossa ei tietenkään enää voi sertiä vastaanottaa, mutta sen sijaan pääsee kilpailemaan cacibista. Ruotsalaiset tuntuivat vilpittömästi ihailevan suomalaisia koiria ja tulivat innokkaasti juttusille. Aika pian he tosin huomasivat, etten ainakaan minä tiennyt mistään mitään.... Eri koirien sukutaulut vain pyörivät sekavasti mielessäni eri suuntiin. Pyörin itsekin kehässä kaikenlaisiin suuntiin, voi hyvä ihme. Kiitos vaan Hannalle ja Helille oikeaan suuntaan tyrkkäämisestä!

AGILITY

Agilityssä sinivalkoisten parhaasta menestyksestä vastasi Pullin Maiju, joka Nikin kanssa pinnisti upeasti ensimmäisen päivän kv-kisan voittoon yli kuudenkymmenen yrittäjän joukosta. Muut suomalaiset eivät caciagia saaneet, mutta muuten tuli loistavia tuloksia. Ari ja Ossi klaarasivat hienosti viimeisenä kisapäivänä kv-luokan kolmannelle sijalle ja saivat sertin. Oli varmasti mukavaa tulla kotiin Ruotsin valio -tittelin kanssa! Myös Pete ja Leevi sijoittuivat kv-kisassa komeasti kolmansiksi. Lisäksi sekä Niki että Wilma voittivat molemmat yhdet avoimen luokan kisat, sekä vielä Pete ohjasi Wilman ja Leevin toisessa avoimessa hopealle ja pronssille. Melakarin Tarja pärjäsi Joskalla myös tosi hyvin kovassa maksiseurassa sijoittumalla kv-luokissa sijoille 4, 5 ja 7! Myös muita sijoituksia kymmenen joukkoon saatiin kerättyä. Hanna ja Miina alkoivat päästä vasta vauhtiin kisoissa, kun heidän jo piti lauantaina lähteä kotia kohti. Avoimessa luokassa pärjääminen oli myös aika kova juttu, koska osallistujia tässä luokassa oli joka päivä noin 150! Avoimeenhan saavat Ruotsissa osallistua kaikkien luokkien eli ykkösen, kakkosen että kolmosen koirat. Ruotsissa kaikki kolmosen koirat osallistuvat yleensä avoimeen eli kakkosluokkaan kolmosluokan lisäksi.

SYSTEEMIT

Tulospalvelu pelasi oikein hyvin. Yhdessä teltassa oli vapaasti katsottavissa tietokoneelta sen hetkinen tilanne. Sekä mineille että makseille oli oma koneensa, johon tiedot päivittyivät koko ajan. Lopputulokset tulivat heti viereiseen telttaan. Ratoja oli kaksi, mineille ja makseille, ja molemmilla oli myös oma kuuluttajansa. Ratojen välissä oli reilu alue, eivätkä kuulutukset sotkeneet toisiaan. Tuomarin sihteeri istui kuuluttajan kanssa teltassa. Hänellä oli avustaja, joka kirjasi ylös sihteerin luettelemat virheet. Aika kätevää, sillä näin sihteeri ei joutunut sekä katsomaan tuomaria että kirjoittamaan arvostelulipukkeita yhtä aikaa, vaan pystyi seuraamaan tuomaria koko ajan tarkasti. Päivien aikana palkinnoille sijoittumattomat voivat itse hakea tulosteltasta muovitaskuista omat arvostelulipukkeensa. Mekin haimme ne viimeisenä päivänä itsellemme. Ruotsissa ei käytetä kilpailukirjoja, mutta pyynnöstä he kirjasivat meidän kirjoihimme kolmosluokan tulokset. Aikataulut oli laadittu, mutta radat olivat melko paljon myöhässä. Vaan eipä se ketään haitannut, sillä paikallahan kuitenkin oltiin koko päivä ja vielä pari seuraavaakin, eikä kiirettä ollut minnekään. Radat olivat hyvin virtaavia. Ruotsissa ilmeisesti vieläkin pitää tuomarin käyttää radalla kaikkia esteitä.Yksi kiva yksityiskohta jäi myös mieleen: koirien hihnat ripustettiin odottamaan koirakkoa radalta tolpan päähän koukkuun, josta se oli helppo löytää maaliintulotohinassa. Rataantutustumiset tehtiin erissä: ensin vaikkapa 50 ohjaajaa, jonka jälkeen he kisasivat, sitten toiset 50 ohjaajaa, jonka jälkeen he vuorostaan kisasivat. Tuntui hyvältä systeemiltä. Ratoihin sai taas tutustua tuplasti Suomen viisiminuuttisen, mikä ei välttämättä ole hyvä asia. Rataantutustuminen menee äkkiä vain hortoiluksi ja laahustamiseksi, jos aikaa on liikaa. Muistanpa parin vuoden takaa Upsalasta erään rataantutustumisen. Syvästi rakastunut ruotsalaispariskunta vaelsi radalla käsi kädessä ja suunnilleen jokaisen esteen kohdalla he suuteloivat kaikessa rauhassa. Kaiken huippu oli, että mies ei edes itse kisannut. Sitä en enää muista, miten naisosapuolen kisat muuten sujuivat...

RUOTSALAISET OHJAAJAT

Ruotsiin ei mineissä jäänyt kuin yksi caciag. Yksi tuli Suomeen ja kaksi Norjaan. Ruotsin minikoirat, kuten sheltit, olivat kyllä hyviä, mutta ajat olivat aika tasapaksuja. Ihan kuin ohjaajat paria lukuunottamatta eivät oikein saisi koirista mitään irti. Meininki ei ollut oikein eteenpäinvievää. Hurjasti hosuttiin ja pyörittiin ja kannustettiin koiraa, mutta vähän pikkusievästi. Onkohan Hallgrenin yliviedyillä opeilla mitään vaikutusta asiaan? Kyllä esimerkiksi borderterrieri on metsästyskoira ja metsästää sen pitää saada myös agiradalla. Silloin alkaa tapahtua. Oli kyllä mukava nähdä, että borderterrieriohjaajat olivat edistyneet. Mukana oli muutama oikein ruudikas koirakko, joista joku taisi yltää voittoonkin avoimessa. Peteltä monet tulivat taas kyselemään koirien vauhdin salaisuutta. Ties vaikka tulisi Peetsalle koulutuskutsu, sen verran hehkuteltiin suomalaisia borderinopetusmetodeja! Tuttuja naamoja viime vuoden edustusmatkalta ja aiemmalta Ruotsin keikalta oli paljon mukana, mutta mitään ihan sykähdyttävää he eivät esittäneet. Maksipuolella taso näytti hyvältä; mukana oli paljon vauhdikkaita bordercollieita muiden rotujen ohella muistakin Pohjoismaista. Tanskasta ja Norjasta ainakin oli paljon edustusjoukkuelaisia mukana taitavine koirineen. Makseja ei meikäläinen ikävä kyllä ehtinyt seuraamaan niin paljon kuin olisi halunnut. Milloin en tiirannut omiemme minisuorituksia, vaihdoin pusikossa tai teltassa päälle jakkupukua näyttelyä varten tai jotain muuta yhtä tarpeellista. Mineissä starttiluokan koirat olivat hyviä ja vallan taitavia. Tähän luokkaan saavat osallistua kaikki 12 kuukautta täyttäneet koirat. Kontaktiesteitä ei ole lainkaan. Meidän Topi ja Kouvalaisten Ava porskuttivat uutterasti, mutta sortuivat virheisiin. Ari ja Pete löivät tietysti kaljavedon starttiluokassa. Ari hävisi, koska hyllytti Avan yhtä estettä ennen Peteä! Näitä kaljavetoja lyötiin yleensäkin niin paljon, ettei kukaan enää lopussa tiennyt, kuka oli velkaa kenelle ja kuinka paljon.

KÄYTÄNNÖN JÄRJESTELYT

Hanna ja me asuimme kolmenkymmenen kilometrin päässä Ronnebysta motellissa, mikä oli aika vaatimaton, mutta oikein hyvä tällaiseen nukkumistarkoitukseen. Tuomet asustivat samoin kolmenkymmenen kilometrin päässä, mutta toisessa suunnassa. Kouvalaiset toivat vaunun mukanaan ja saivat sen mukavasti sijoitettua aivan alueen läheisyyteen parkkipaikalle. Maiju bunkkasi urheasti vaunun vetoautossa ja Tarja majoittui sukulaisissa. Olimme siis aika hajallamme toisistamme johtuen myöhäisistä huonevarauksista. Mutta eipä tuo haitannut, päivät venyivät kaikkine kisoineen joka tapauksessa aika myöhään ja olo oli aika poikkinainen ja rentoutunut (johtuiko sitten kaikista niistä lunastetuista kaljavedoista?). Iltaisin kyllä kävimme porukalla syömässä ja toimme isolla väkimäärällä iloa kiinalaisravintelin pitäjään. Maiju ja Kati sentään edustivat kunniakkaasti bailuosastoa juhliessaan pitempäänkin caciagia... voi Ari-parkaa! Ehkä juuri tästä syystä ei Suomen minijoukkue oikein loistanut toisen päivän joukkuehyppykisassa. Joukkuelaiset olivat rinta rottingilla voitonvarmoina jo paljon ennen kisaa.Voiton piti olla aivan helppo juttu. Niinpä viisijäseninen joukkue teki supertuloksen: neljä hyllyä! Olisittepa nähneet joukkuelaisten ilmeet kaiken gloorian ja maineen tyssättyä. Me kannustajatkin taisimme olla hiljakseen sen kummemmin hehkuttamatta. Uskonpa, että naapurimaan edustajia pikkuisen huvitti.

ENSI VUONNA

Vähän ihmetytti suomalaisten agilitaajien vähyys Ronnebyssä, olihan siellä sentään jaossa neljä caciagia kohtuullisen matkan päässä. Ehkä vähäiseen määrään vaikutti juuri ennen matkaa ajoittuneet SM-kisat. Näyttelypuolella sen sijaan oli laumoittain meikäläisiä, ei tosin bortsuihmisiä. Olisi mukavaa, jos ensi vuonna saisimme kokoon isomman agiporukan Ruotsin turneelle. Siellä nimittäin järjestettäneen iso, monen päivän agilitykoitos Tukholman seudulla. Kyseessä on ymmärtääkseni samantapainen tapahtuma kuin Tanskassa tänä kesänä ollut. Ajankohdasta ei ruotsalaisillakaan vielä ollut selvää käsitystä. Toivottavasti se ei ajoitu kovin lähelle Suomen SM-kisoja tai MM-karsintoja. Ruotsiin päästäkseen pitää koira tatuoida tai laittaa mikrosiru ja vasta-ainetestata (maksaa muutaman satasen). Lisäksi Ruotsin maatalousministeriöstä pitää anoa lupa tuoda koira Ruotsiin (maksaa 400 kruunua). Myös terveystarkastus vaaditaan. Ei ole kovin kummoinen juttu (rahanmenetystä lukuunottamatta), paitsi ettei näistä kaikista papereista ole Ruotsissa kukaan kiinnostunut! Lähteminen Suomesta jonnekin kauemmas on jonkin verran hankalampaa kuin vaikkapa Ruotsista, mutta ei se nyt niin hankalaa ole, että pitäisi sen takia jäädä kotiin! Tällaisella matkalla voi halutessaan vaikkapa asua teltassa, jolloin rahaa säästyy hurjasti. Tai nukkua jonkun vaunun vetoautossa...

Näillä matkoilla on tosi mukavaa olla. Kaikki kannustavat toisiaan ja innostuvat muidenkin saavutuksista. Voittamista tärkeämpää lienee hyvä fiilis ja rento tunnelma, mikä tosin joskus kunnianhimoisilta agilitaajilta saattaa hetkeksi unohtua palatakseen myöhemmin... Lisäksi on erittäin hyödyllistä tutustua muidenkin maiden käytäntöihin, koska uusia ideoita ja toimintatapoja aina kaivataan. Itse ainakin viihdymme reissussa erittäin hyvin samanhenkisten ihmisten kanssa, olivatpa he sitten ruotsalaisia tai mistä muualta tahansa. Jutunjuurta aina löytyy. Monta matkaa olemme kyllä jo tehneet milloin minnekin, eikä yhdestäkään ole jäänyt ikävä maku. Tällaiset matkat antavat myös uutta motivaatiota harrastamiseen. Vielä enemmän, jos jopa pärjää. Ja Ruotsissa kyllä pärjää, jos pärjää Suomessakin jollain tavalla, sillä Suomen taso ainakin minipuolella on kivikova. Ensi vuonnako joukolla matkaan?

Kesämatkaa muisteli Oili

Takaisin artikkelisivulle