takaisin

Kalila ja Dimna

Ibn al Muqaffa'

Hahmotelma johdannoksi, laatinut Pekka Suni - kesken vielä, täydentyy ja täsmentyy ajan kanssa...

kurki ja rapu

Huolimatta siitä, että Kalila wa-Dimna faabelikokoelma on suomalaiselle lukijalle tuntematon, sen sisältämä satu- ja tarina-aineisto on tullut erilaisia kiertoteitä tutuksi kaikille. Aku Ankkaa lukiessamme tai paetessamme TV:n piirrossarjojen raivostuttavaa älämölöä olemme tietämättämme mukana pitkässä kulttuurinvälitysprosessissa, jota voidaan tässä tapauksessa seurata aina Aleksanteri Suuren Intian valloitusretkestä alkaen 300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Kalilan ja Dimnan eläintarinat ovat suurelta osin peräisin intialaisista alkulähteistä, jotka on koottu lähinnä kahteen, suurelta osin samaan materiaaliin perustuvaan laitokseen Pancatantra ja Hitopadesha. Sasanidi-hallitsijan, kulttuuria ja tieteitä suosivan Chosroe Anusharwanin (531-78) aikana teos käännettiin silloiselle persiankielelle pahlaville, josta Ibn al-Muqaffa’ käänsi ja täydensi sen vuoden 750 vaiheilla arabiaksi.

Historiallista taustaa

Kalilan ja Dimnan arabiankäännös valmistui ajankohtana, jolloin islamilainen kulttuuri ja yhteiskunta oli perustavanlaatuisten muutosten kourissa. Islamilaisen imperiumi oli laajimmillaan ulottuen Iberian niemimaalta Indus-joelle Intiaan. Vallassa oli Syyrian Damaskossa hoviaan pitävä Omayyadien dynastia, joka hallitsi kasvavaa imperiumia arabimuslimeille ennenkokemattomalla bysanttilaisella hallinto- ja finanssijärjestelmällä pääosin kristittyjen hallintovirkamiesten avustuksella. Islamilaisen imperiumin koptin- ja persiankielisten käännynnäisten lukumääräisen ylivoiman vuoksi, arabiankielisen Koraanin perustavanlaatuisen aseman vuoksi sekä arabien aseman turvaamiseksi määrättiin arabiankieli kalifaatin ainoaksi viralliseksi hallintokieleksi, mikä antoi merkittävän sysäyksen islamilaisen sivilisaation ja kulttuurin arabisoitumisen.

Ibn al-Muqaffa’ toimi tämän dynastian viimeisen hallitsijan Marwan II:n kirjurina ja neuvonantajana. Hallintovaltaa vastaan toimi vahva oppositio, joka koostui ei-arabialaisista muslimeista ja shi’alaisista, joiden mielestä hallitusvalta kuului maallistuneina ja turmeltuneina pitämiensä Omayyadien sijasta Muhammedin jälkeläisille suorassa polvessa, hashimiiteille. Verisessä valtakamppailussa nämä pääsivät voitolle, ja al-Abbas, lisänimeltään "al-Saffah" - verenvuodattaja, Muhammedin sedän ja profeetan kumppanin jälkeläinen, muodosti suureksi osaksi persialaisten muslimien avulla uuden vallan, Abbasidien dynastian, jonka keskukseksi tuli Basra Irakissa.

'Abdallah Ibn al-Muqaffa’ (721 - 757)
Ibn al-Muqaffa’ syntyi Farsin maakunnassa Persiassa ja sai isältään veronkantajalta zarathustralaisen kasvatuksen ja alkeisopetuksen lisäksi nimen, josta hänet tunnetaan. Al-Muqaffa’ merkitsee kuivettunutta, rutistunutta, jollaiseksi hänen isänsä rampautunut käsi muuttui veronkavallussyytöstä seuranneen kidutuksen ansiosta. Ibn al-Muqaffa' muutti nuorella iällä Basraan, joka oli sen ajan arabiankielisen oppineisuuden ja kulttuurin keskus, ja opiskeli erilaisissa maallisissa ja hengellisissä kouluissa, madrasoissa. Ibn al-Muqaffa' vietti paljon aikaa beduiinien parissa. Paimentolaisilta ja Basran oppineilta hän omaksui arabiankielen rikkaan sanavaraston, kaunopuheisuuden ja tyylikeinojen laajan kirjon. Ibn al-Muqaffa sai nopeasti pätevän kynämiehen maineen - arabiankielihän oli tuolloin ainoa virallinen hallintokieli - ja yleni lopulta kalifi Marwan II:n, viimeisen omaijjadikalifin, kirjuriksi ja neuvonantajaksi mikä oli tuohon aikaan valtakunnan korkeimpia virkoja.

Basrassa Ibn al-Muqaffa'kirjoitti Al-Mansurin veljenpojan Sulaymanin kuvernöörikaudella (751-757) kirjan "Risalah fi'l-sahabah" (Kirje kumppanuudesta), jossa hän neuvoi erottamaan verokannon ja sotapalveluksen toisistaan, koska maaveron kerääminen (kharaj) oli korruptoiva ammatti. Hän suositteli virkamiehille uskonnollista ja eettistä kasvatusta sekä säännöllistä palkkaa. Ibn al-Muqaffa' kehoitti kalifia myös kokoamaan lait niin että tuomarit voisivat perustaa tuomionsa muuhunkin kuin omaan mielipiteeseensä. Myös tavallisen kansan piti saada nauttia opetustaopettajilta jotka tekevät sitä ammatikseen. Hän käänsi pahlavista myös persialaisten kuninkaiden historian (Sirat Muluk al-Ajiam). Kuten Kalilassa ja Dimnassa - menestystä seurasi toisten kateus, juonittelu ja perikato, jota kirjurimme omalla ylimielisyyteen viittaavalla käytöksellään varmaankin edesauttoi. Hän saattoi kertomuksen mukaan tervehtiä Basran kuvernööriä Sufyania, jolla sattui olemaan kookkaanpuoleinen tuulenhalkaisija sanomalla: "Rauha teille molemmille!", ja kun tämä kertoi, ettei hänen ole koskaan tarvinnut katua vaiteliaisuuttaan seurassa, ibn al-Muqaffa' totesi, että jos hidasjärkisyys kuuluu luonteenpiirteisiin, ei siinä tosiaan ole mitään katumista.

Nämä epäilyt ja loukkaukset eivät varmaan olisi sinänsä olleet kohtalokkaita, sillä hallintokoneistossa oltiin totuttu näkemään kristittyjä, juutalaisia ja zarathustralaisia. Heitä suvaittiin, koska he kuuluivat pakanoiden joukossa muita astetta parempaan luokkaan, kirjan väkeen (Ahl al-Kitab) eli heillä oli ikään kuin Koraania ennakoiden omat pyhät kirjansa ja uskonnolinen ilmoitus. Vakavin rikkomus, josta perimätieto kertoo al-Muqaffa'a epäillyn oli varmasti yritys jäljitellä Koraania manikealaisuutta puolustavassa kirjassa. Hänen kerrotaan kuitenkin luopuneen yrityksestä havaittuaan, että sen olevan ihmiselle mahdoton. Koraanin jäljittely-yrityksessä rikotaan dogmia, jonka mukaan Koraani on taivaallisen alkuperänsä vuoksi jäljittelemätön (i'jaz) ja sitä yrittävä syyllistyy syneistä raskaimpaan: Jumalan pilkkaan.
Kalifi al-Mansurin Kerrotaan sanoneen: "Käteeni ei ole sattunut ensimmäistäkään zindikiä puolustavaa kirjaa, jonka jäljet eivät johtaisi Ibn al-Muqaffa'an". Kirjurin tiedetään kirjoittaneen polemiikkia, jossa Islamia ja erityisesti Koraania tarkastellaan manikealaisesta näkökulmasta. Fragmentteja tästä kirjoituksesta löytyy Zaydi Imam, al-Qasim b. Ibrahimin (d. 246/860) kyseisen tekstin kumoamiskirjoituksessa. Ibn-Al-Muqaffa'an teksti alkaa Koraania manikealaiseen sävyyn jäljitelleen: "Valon, Armeliaan Armahtajan nimeen".

Toinen kohtalokas syy kirjurin perikatoon on luonteeltaan poliittinen, kuten ilmenee al-Mas’udin historianteoksessa "Kultaisten niittyjen kirja":

Nämä perimätiedot, legendat ja tarinat kääntäjän elämästä ja tylystä kohtalosta tuovat mieleen mieleen Kalilan ja Dimnan opettavaiset tarinat. Jolleivät tapahtumat ole menneet kuten edellä kuvattu, niiden sepittäjillä lienee ollut esikuvanaan Kalila ja Dimnna tai sitten kääntäjäparka ei ole itse noudattanut viisaan teoksensa oppeja...

Ibn al-Muqaffa’ oli erittäin lahjakas arabiankielen käyttäjä ja tämän kielen tärkeä kehittäjä kun paimentolaisten suorasukainen ilmaisu piti saada hovikelpoiseksi, ylevän ja kaunopuheisen tyylin välineeksi. Kalilaa ja Dimnaa pidetään arabialaisen proosakirjallisuuden alkuna ja vielä tänäkin päivänä sen yhtenä tyylillisenä esikuvana.

Kalila ja Dimna - kirjan käännöshistoriasta

Pahlavinkielinen versio on kadonnut, ja vain tiibetiläinen, mongolialainen ja kiinalainen versio joidenkin satunnaisten tekstikatkelmien lisäksi on lähtöisin ja säilynyt alkuperäisestä sanskritinkielisestä laitoksesta.

Arabiasta Kalila ja Dimna käännettiin persiaksi (Nasrullah n. 1120) ja siitä erinimisinä versioina 1400 ja 1500 luvuilla. Kirjan persiankielinen versio toimi sittemmin ranskankielisen La Fontainen eläintarinoiden yhtenä lähteenä.

1100-luvulla Bysantin hallitsija Alexius I Comnenus (1081-1118) antoi tehtäväksi kääntää ja muokata Kalila ja Dimna kreikaksi, ja tämä teksti toimi pohjana slaavin, kroaatin ja bulgariankielisille versioille. Turkinkielisestä versiosta Humayun-namah varhaisella 1500-luvulla sai alkunsa espanjalainen ja ranskalainen laitos.

Tärkeä lähde eurooppalaisille versioille Bidpain tarinoista on Rabbi Joelin hepreankielinen laitos, josta John Capualainen käänsi sen Alfonso X Viisaan, Kastilian ja Leonin kuninkaan, aikana (1252 - 84) latinaksi nimellä "Directorium Vite Humane". Tästä ovat lähtöisin mm. englantilainen (1326) versio sekä espanjalainen, saksalainen Graf Eberhardin käännös v. 1480 ja italialainen (1552) versio. Ensimmäistä kertaa painettuna kirjana tarinakokokoelma ilmestyi hollanniksi v.1481). Suuri määrä sen aineistoa on siirtynyt vaeltavien munkkien välityksellä Euroopan kansansatuperinteeseen ja väitetään, että lähes kymmenesosa euroopan suosituimista kansansaduista on peräisin jostakin Kalilan ja Dimnan versiosta.

Lähimmäs Suomea päästään käännöksissä, kun Kalila ja Dimna käännettiin ranskankielisestä versiosta ruotsiksi 1663 Ruotsi-Suomen tulevalle kuninkaalle Kaarle XI:sta opiksi ja ojennukseksi valtakunnan hallintoon. Uudempi versio "Den Wise Indianens Pilpay Sagor" ilmestyi 1745 ja jatko-osa "Fortsättning af den wisa Indianen Pilpays Sedo-Sagor eller Konunga-Spegel" näki päivänvalon v. 1762.

Perustana Kalila wa-Dimnan läpimurrolle eurooppalaisille nykykielille on ollut Sylvestre de Sacy'n kokoama arabiankielisnen editio (Pariisi 1816). Se on ollut pohjana myös lukuisille myöhemmille arabiankielisille versioille.

Kirjan rakenteesta ja sisällöstä

Kalila ja Dimna sisältää intialaista, persialaista ja arabialaista aineistoa. Joissakin arabiankielissä versioissa tarina alkaa Ali ibn ash-Shah al-Farsiyyun esipuheella (tarkkaa tietoa siitä milloin kyseinen johdanto Kalila ja Dimna teoksen syntyvaiheista Aleksanteri Suuren aikoina liitettiin kirjaan ei ole eikä kirjoittajastakaan ole täsmällistä historiallista tietoa olemassa) Ibn al-Muqaffa' an versio puolestaan alkaa esipuhella, joka sisältää lääkäri Burzoen elämänkerran ja hänen Intiassa tapahtuneen kirjankopiointimatkansa tapahtumat, joita seuraa neljätoista varsinaista eläintarinalukua. Joissakin versioissa lukuja on enemmän, johtuen siitä että osa kehyskertomusten sisältämistä tarinoista on erotettu omiksi luvuikseen. Neljätoista perustarinaa ovat:
1. Leijona ja härkä
2. Sepelkyyhky
3. Pöllöt ja varikset
4. Apina ja kilpikonna
5. Erakko ja lumikko
6. Kissa ja hiiri
7. Kuningas ja lintu
8. Leijona ja shakaali
9. Viisas Bilar ja kuningatar Ilar
10. Leijonakuningatar ja hevosmies
11. Askeetikko ja hänen vieraansa
12. Matkamies ja kultaseppä
13. Kuninkaanpoika ja hänen matkakumppaninsa
14. Kyyhkynen, kettu ja haikara

Miksi tämä kirja on ollut niin suosittu pari tuhatta vuotta ja levinnyt mutkikkaita reittejään lukuisina versioina liki kaikkiin kulttuureihin ja useille kymmenille kielille? Ja miten sitä pitäisi oikeastaan lukea?

Siinä on paljon satuainesta, ja kuvitettuina versioina ja eläinhahmoineen ne ovat aina olleetkin lasten mieleen. Ibn al-Muqaffa’ itse sanoo esipuheessaan pitäneensä mielessään neljää tavoitetta: Esittää sen nuorelle lukijalle mielenkiintoisena eläinhahmojen avulla, hallitsijoiden mielenkiinnon vangitseminen kuvaamalla eläimiä tilanteissa, jotka ovat saman kaltaisia kuin elävän elämän dilemmat ja olosuhteet, tarjota viihdykettä kaikille ihmisille ja siten pitää kirjan suosittuna halki aikojen ja tarjota tulevaisuuden filosofeille forumin keskusteluille ja spekulaatioille.

Vaikka teos sisältää paljon satuainesta, sitä ei voi silti pitää minään lastenkirjana, sillä monet sen tarinoista ovat ihmisen raadollisuutta ja heikkouksia välillä värikkäästikin kuvaavia. Kuninkaan ohjekirjakaan se ei ole, sillä eläinhahmoinen hallitsija esitetään useimmiten tyhmänä, harkitsemattomana ja avuttomana - ehkäpä siksi sitä onkin käytetty menestyksellä kuninkaallisen jälkikasvun ruhtinaspeilinä, tarkoituksena opettaa moraalia, hyviä toimintatapoja ja valtiomiestaitoja mieleenpainuvalla tavalla. Tarinoiden järkevinä hahmoina ovat säännöllisesti hovin ministerit ja virkamiehet; neuvonantajat - kuten Ibn al-Muqaffa' itse.

Syytä suosioon voi etsiä kirjan monikerroksisuudesta ja sisällön rikkaudesta. Lääkäri Burzoen omaelämänkerrallinen osuus eksistentiaalisessa etsinnässään koskettaa varmasti nykyäänkin elämänarvojen pohtijaa. Kirjan kaksi ensimmäistä Kalilan ja Dimnan kohtaloa käsittelevää lukua ovat pohjavireeltään traagisia ja vetävät kevyen sanailunkin keskellä mietteet vakavaksi - ja toisaalta Dimnan asenne oman aseman kohentamiseen on kyyniseen aikakauteemme soveliaasti Machiavellin katsantotapaa muistuttava. Monet muut kertomukset opettavaisia, viihdyttäviä, hauskoja. Sisällöltään tarinat ovat kauttaaltaan humaaneja, mielenmaltiin ja harkintaan kannustavia.

Uskaltaisikohan sanoa, että siinä missä entisajan rahvas sai värikkäiden ja havainnollisten tarinoiden muodossa valistusta ja kevennystä raskaan puurtamisen sekaan saa tämän päivän uupunut, viihde-orientoitunut sohvaperuna sopivina annoksina mielenrakennusta ja piristystä arkipäivään.
Muinaiset virkajärjestelmät eivät näytä eroavan järin paljoa tämän ajan business-organisaatioista: siinä missä hovimaailman kunnianhimoinen pyrkyri sai aikoinaan päteviä neuvoja kiipimiseen vallan huipulle, siinä optioiden perään haikaileva uraohjus saa parempaa opastusta elämän tosiasioihin kuin mitä tusinakonsultit fraasipusseineen kykenevät tarjoamaan.

Tällä kirjalla luulisi olevan menekkiä myös nykyajan eläinten kuninkaiden ja visiirien käsikirjana: miten kohdella alamaisia, henkilökuntaa ja yhteistyökumppaneita oikeudenmukaisesti, palvella oikein asiakkaita, välttää yrityskaappaus tai konkurssi.

Tämä on kuitenkin ilmeisesti vain Kalilan ja Dimnan pintatasoa, tarkoitettu rahvaalle. Lääkäri Burzoe antaa tarinan kuluessa itse ohjeet, kuinka kertomusta on luettava, jotta siitä saataisiin ammennettua sen todellinen sisältö ja oppi, joka jää meiltä laiskoilta ja huolimattomilta tomppeleilta kätköön. Kirjaa voi siihen kykenevä siis lukea myös allegoriana, joka tarjoaa kokemuksellista, lukuelämyksen kautta rivien välistä saatavaa kokonaisvaltaista viisautta.

Kaiken kaikkiaan värikästä, viihdyttävää, älykästä, sivistynyttä ja viisasta tarinointia, kukapa sellaista voi vastustaa?

Tässä käännöksessä on käytetty rinnakkain kahta - hieman lyhennettyä - arabiankielistä laitosta Kalilah wa-Dimnah, Dar al-Kitab al-Arabiyyu, Beirut 1966 ja Kitab Kalilah wa-Dimnah, Beirut, 1922. Teksti täydentynee kunhan saan jostain käsiini laajemman version.
Oma kysymyksensä on, mikä/mitä versioita olisi syytä käyttää käännöksen pohjana: alkuperäistä Ibn Al-Muqaffa' an teosta ei ole enää olemassa, ja tarinakokoelmaa on historian kuluessa käännetty ja kaulittu niin monta kertaa, että alkuperäisestä tyylistä ja ilmaisusta lienee vain rippeitä jäljellä.

Pekka Suni   Helsinki-Vantaan lentoasemalla 5.10.2002

 
Lähteet:
Medieval Sourcebook:
Abul Hasan Ali Al-Masu'di (Masoudi) (n. 895?-957 )
The Book of Golden Meadows, n. 940
http://www.fordham.edu/halsall/source/masoudi.html

http://www.pensoft.net/notes/737.stm

http://www.jewishencyclopedia.com/view.jsp?artid=44&letter=K

http://www.san.beck.org/AB14-IslamCulture750-1095.html

History of the Arabs, Philip K. Hitti, MacMillan Publishers, Hong Kong, 1984

Arabialainen kulttuuri, Jussi Aro

Kalilah wa-Dimnah, Dar al-Kitab al-Arabiyyu, Beirut 1966

Kitab Kalilah wa-Dimnah, Beirut, 1922

Kalila och Dimna, Alhambra, 1993

Esin Atil, Kalila wa Dimna - Fables from a Fourteenth-Century Arabic Manuscript, Smithsonian Institution Press, Washington, D.C., 1981

 

  The Cambridge History of Arabic Literature - 'Abbasid Belles-Lettres, Cambridge University Press, Vambridge 1990

alkuun