Raato kohtaa Vakaumuksellisen

Raadon seuraava kohde oli hänen nuorin veljensä Sakramentalisti. Matkalla hän joutui kuitenkin kulkemaan Vakaumuksellisen maan lävitse ja kävi tervehtimässä myös häntä. Vakaumuksellinen oli Raadon velipuoli, sillä heillä oli yhteinen äiti lihan puolesta, Viettelys, mutta Vakaumuksellisen isän nimi oli Varma Pelastus, kun taas Raadon isä oli kaikkien hyvin tuntema Vanha Ihminen.

Vakaumuksellinen oli iloinen tavatessaan pitkästä aikaa veljensä Raadon ja tämän matkaseurueen. Ei se silti sitä tarkoittanut, että Vakaumuksellinen olisi ollut samaa mieltä tai edes samassa uskossa Raadon kanssa. Vakaumukselliselle oli käynyt samalla tavalla kuin hänen vanhemmille veljilleen Järkeisuskolle ja Salakavalalle. He kaikki olivat yrittäneet tehdä omaa uskonratkaisua, mutta epäonnistuttuaan siinä olivat sitten kääntyneet Jeesusta vastaan.

Raato tuumaili, että olisivatkohan asiat nyt toisin, jos Ratkaisuntekijöiden maatilalla ei opetettaisi enää sellaista ihmistekoista rituaalia ja ratkaisuntekoa, mitä siellä nyt kuitenkin vielä opetettiin? Auttaisiko asiaa, jos maatilalla julistettaisiin ristin sanaa ja evankeliumia, minkä jälkeen kehotettaisiin kuulijoita uskomaan saarnattu sana, ja muuttamaan mielensä? Sittenhän sanan vastaanottaneet olisivatkin valmiita kasteelle, ja se olisi ulkoisena merkkinä heidän sydämessään tapahtuneesta sitoutumisesta Kristuksen evankeliumiin ja liitosta Jeesuksen kanssa.

Vakaumuksellinen oli tavoilleen uskollisena hyvin hillitty, kohtelias ja ystävällinen. Hän pyrki kaikin tavoin osoittamaan elämällään sen, että oli Jumalan lapsi ja varmasti pelastunut, eikä vain valheveli, joka palaisi takaisin maailmaan. Toisaalta ei syntiin palaaminen häntä enää huolettanut, sillä tekemällä paljon syntiä Isä riistäisi hänen henkensä ennen kuin hän ehtisi paatua ja joutua tuomion alaiseksi. Niinpä paljojen ja vakavien syntien kautta avautui nopein tie Isän luokse hänen oppinsa mukaan. Ei hän silti rohjennut syntiä näkyvästi kovin paljoa tehdä, koska se ei olisi todistus Kristuksen elämästä hänen sydämessään. Ja mitä jos hän ei kuolisikaan kovin pian syntiin palaamisen jälkeen? Eikö se kuitenkin todistaisi hänet valheveljeksi? Niinpä oli parasta yrittää elää vain mahdollisimman hyvin Jumalan tahdon mukaan ja harjoittaa vanhurskautta elämässään, jotta osoittautuisi Jumalan valituksi, eikä paljastuisi valheveljeksi.

Vakaumuksellinen oli varma omasta pelastuksestaan, koska hänellä ei ollut siihen itsellään mitään osuutta eikä arpaa. Pelastus oli alusta loppuun saakka kokonaan Jumalan työ, eikä Jumala kysynyt mitään kutsumiltaan ihmisiltä sen suhteen, pelastaisiko hän heidät vai ei. Tai no, kyllähän Isä tavallaan jotakin kutsumiltaan henkilöiltä kysyi, mutta ei antanut minkään ihmisessä olevan vaikuttaa omaan valintaansa, jonka hän oli tehnyt jo ennen maailman perustamista. Jos Isä oli valinnut jonkun kutsumistaan sieluista iankaikkiseen elämään, niin hän taivutteli tämän sydämen alttiiksi ottamaan vastaan hänen armotarjouksensa, eikä kutsutulla ollut muuta mahdollisuutta kuin taipua, koska Jumalan voima ja kutsu oli vastustamaton hänen elämässään.

Pakottamisesta ei silti ollut kysymys, sillä "rakkaus ei ketään pakota". Vaikka valittujen on kutsusta mahdotonta kieltäytyä, sillä Jumala on niin suuri, että heidän vastaanhangoittelunsa ei estä heitä pelastumasta, niin tätä Jumalan painostusta ja vastaansanomatonta työtä kutsutuissa ei sanota "pakottamiseksi" näissä piireissä. Siitä pidetään visusti huolta, että asiat lausutaan Varman Pelastuksen muotoilemalla hyväksytyllä tavalla, jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin.

Tässä opissa pyhien kestävyydestä vastaanhangoittelu estää kadotukseen joutuvia pelastumasta, sillä Jumala ei ole valinnut heitä, vaan on määrännyt heidät iankaikkiseen kadotukseen ennen luomakunnan alkua. Oma syynsä, koska ovat syntiä tehneet ja vastaanhangoitelleet! Jumalan ei ole pakko heitä armahtaa: voimme olla kiitollisia, että Jumala on valinnut edes harvat pelastukseen, ja me saamme olla niiden harvojen joukossa. Hyvin lohduttavaa ja kiitosmieltä synnyttävää, eikö totta?

Raato sanoi unessani Vakaumukselliselle, että miksi Paavali väittää Jumalan tahtovan, että kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan totuuden ja pelastuisivat? Tähän Vakaumuksellinen ei osannut oikein kunnolla vastata. Hän mumisi vain jotakin Jumalan yleisestä hyväntahtoisuudesta, jota hän osoittaa kadotettuja kohtaan. Sitten, koska keskustelu alkoi käydä hankalaksi, Vakaumuksellinen pyysi Raatoa jatkamaan matkaansa. Keskustelu ei ollut Vakaumuksellisen mielestä enää hedelmällistä ja rakentavaa. Raadon käytös oli kuulemma liian tuomitsevaa ja hyökkäävää, eikä hän ihmisen logiikalla voinut ymmärtää Jumalan tuomioita ja käsittää hänen teitään.

Raato tunsi tämän velipuolensa melko hyvin, koska he olivat suurinpiirtein samaa ikäluokkaa keskenään. Heidän isotveljensä Järkeisoppi, Salakavala ja Kiero olivat eri sukupolvea, eikä Raato ollut viettänyt heidän kanssaan yhtä paljon aikaa nuoruudessaan, uskonvuosiensa alkuaikoina. Raato tiesi kokemuksesta, että kun Vakaumuksellinen joutui umpikujaan ja selkä seinää vasten, niin hän oli vähän aikaa hiljaa ja vetäytyi piiloon haavojaan nuolemaan. Kun hän oli parantunut riittävästi Jumalan sanan miekan lihaa kuolettavista iskuista, niin hän palasi sen jälkeen taistelutantereelle ja jatkoi harhaoppinsa levittämistä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Niin olisi tapahtuva tälläkin kerralla, sillä Vakaumuksellinen ei uskaltanut luopua valheellisesta opistaan, koska hän olisi menettänyt sen kautta pelastusvarmuuden ja joutunut isänsä Varman Pelastuksen hylkäämäksi. Vakaumuksellinen valitsi mieluummin elää päivänsä valheessa ja yritti ponnistella pyhissä askareissa, jotta olisi osoittautunut lopulta arvolliseksi iankaikkiseen elämään Jumalan valittuna lapsena, eikä olisi paljastunut valheveljeksi tekemällä näkyviä syntejä.

Seuraava sivu | Edellinen sivu | Sivun alkuun