Herra Lainalainen maanpaossa Oman Ansion luona

Taikauskon maasta Raadon ja hänen seurueensa tie johti Erämaahan, jossa Israelin kansakin oli aikoinaan vaeltanut Egyptistä paon jälkeen. Siellä Raato tapasi veljensä Lainalaisen, joka oli aikansa Rauhan Satamassa ja Vapautettujenmaassa asuttuaan lähtenyt Erämaahan muuan Yrittäjän luokse, jonka nimi oli Oma Ansio. Tämä olikin löytänyt Lainalaiselle rutkasti työtä ja vaivannäköä, niin että oli pannut raskaat kahleet hänen jalkoihinsa ja ison säkin hänen selkäänsä. Omatunto ei siitä työstä ja aherruksesta huolimatta puhdistunut, mutta ulkoapäin katseltuna Erämaa vaikutti sangen miellyttävältä ja puhtaalta paikalta, ellei sitten pannut merkille ylenpalttista kuivuutta, veden puutetta, piikillistä kasvillisuutta ja skorpioneja, käärmeitä ja hämähäkkejä, jotka vilistelivät Erämaan hiekalla varjoja pakoon.

— Tervepä, terve! sanoi Raato herra Lainalaiselle hänet työnteossa tavatessaan.

Lainalainen oli juuri iskemässä lekalla puisia paaluja hietikolle, sillä hän rakensi talolleen lujaa perustusta, jotta voisi siinä sitten joskus tulevaisuudessa elää turvassa Erämaan myrskyiltä ja rankkasateilta. Rauhan Satamassa hänen talonsa oli ollut Raadon naapurissa Elävän Kallion päällä, johon jotkut ulkomaalaiset olivat turistireissuillaan pimeässä kompastuneet. Sitä perustusta sanottiinkin Loukkauskallioksi ja Kompastuskiveksi, koska niin monet olivat nyrjäyttäneet siihen nilkkansa, ja se Kallio oli lopulta kaatunut heidän päälleen, niin että he olivat murskaantuneet sen alle, ja menettäneet henkensä.

Herra Lainalainen rakensi alati itselleen uutta perustusta, sillä aina kun hänen rakennuksensa oli tullut valmiiksi, lankesi suuri rankkasade, jonka johdosta virrat alkoivat tulvia, tuulet puhaltaa, ja ne syöksähtivät lopulta rakennusta vastaan, niin että se sortui, ja sen sortuminen oli suuri. Niinpä Lainalaisen oli alettava rakennustyöt aina alusta asti uudelleen, ja perustuksestahan ne kunnon rakennusmiehet talojaan aina rakentamaan alkavat. Jos herra Lainalainen olisi rakentanut talonsa Kalliolle, niin kuin Rauhan Satamassa ja Levon kaupungissa, jossa hän oli aiemmin asunut, niin hänen ei olisi tarvinnut ruveta yhä uudestaan perustusta talolleen laittamaan, koska perustus olisi ollut luja ja rakennus olisi pysynyt pystyssä rajuimmankin ukkosmyrskyn keskellä.

Herra Lainalainen rakensi siis taloaan väärälle perustukselle ja väärään paikkaan, mutta hän ei huolinut muiden talonrakentajien neuvoista, vaikka niitä hänelle auliisti tarjottiin. Hän itse tiesi parhaiten, mikä hänen rauhaansa sopisi, ja siksi hän uurasti yöt ja päivät saadakseen rakennuksensa valmiiksi, mutta aina vain hän joutui alkamaan työnsä alusta asti uudelleen.

— Jumalan rauhaa, rakas veljeni Raato! huudahti herra Lainalainen kuullessaan veljensä puhuttelevan häntä.

Sitten veljekset vaihtoivat kuulumisia, sillä oli vierähtänyt muutama vuosi siitä, kun he olivat viimeksi toisensa tavanneet. Lainalainen kertoi Raadolle ja hänen seurueelleen, miten oli pysynyt uskossa ja Jumalan armossa lukemalla ahkerasti Raamattua, rukoilemalla pitkiä ja monisanaisia rukouksia ihmisten edessä, osallistumalla seurakuntansa toimintaan, ja todistamalla innokkaasti Jeesuksesta kaikille tapaamilleen ihmisille. Raato huomasikin seurueineen, miten rakennusmiehet Risu, Olki ja Heinä pitivät taustalla herätyskokouksia toinen toiselleen, ja esittelivät ylpeinä lahjojaan ja taitojaan, joita olivat Lainalaisen rakennustyömaalla itselleen hankkineet.

Oma Ansio seurasi työnjohtajana sivummalla ja kääri rahaa taskuunsa sen minkä ehti, sillä hän laskeskeli taitavana liikemiehenä tekevänsä hyvän voiton Evankeliumin työn kautta, jota hänen alaisensa hänen hyväkseen tekivät. Rakennuskustannukset tuppasivat vain nousemaan sitä suuremmiksi, mitä enemmän rakentajat rakensivat, ja niin vaikutti välillä siltä, että rakentajat työtä turhaan tekivät, kun Herra ei huonetta heille rakentanut. Joka tapauksessa rakentajat jatkoivat päivän helteestä riippumatta raadantaansa, ja kehuskelivat muille aikaansaannoksillaan, ikään kuin jotakin pysyvää ja hyvää olisivat kättensä töillä tehneet.

Vaikka Lainalaisen elämä näytti hyvin ilottomalta ja ankealta, ja hän oli raskaiden kuormien uuvuttama, jaksoi hän silti pinnistellä ja ponnistella, jotta tulisi kelvolliseksi käymään kerran sisälle Taivaan päärlyporteista. Hän kertoi tekevänsä hyvää, jotta varmistaisi paikkansa kaikkien pyhitettyjen luona, ja karttavansa pahaa, jotta välttyisi helvetin tuomiolta. Siinä olivatkin ainoat syyt sille, miksi hän noudatti Jumalan lain käskyjä, tai ainakin pyrki niitä noudattamaan. Rakkaudesta hän ei osannut muuta sanoa kuin että Herra oli itse käskenyt häntä rakastamaan, ja hän teki työtä käskettyä.

Mitäpä Raato olisi tuohon voinut enää lisätä? Puhui hän toki jotakin kotikaupunkinsa ja Lainalaisen entisen kotikaupungin Levon ihanuudesta, ja Rauhan Sataman virvoittavasta tuulenvireestä, sekä Elämän lähteen makeasta ja virkistävästä vedestä, joka hänen mukanaan kulkevasta Kalliosta vuoti, ja sen vesi oli hyvää juoda.

Raato kehotti vielä Lainalaista kiinnittämään katseensa voittopalkinnon sijasta ristiinnaulittuun Vapahtajaan, joka oli kaiken tarvittavan työn syntiemme anteeksisaamiseksi elämässään tehnyt, ja ansainnut verellään itselleen kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee. Lainalaisen hurskaan elämän motiivit olivat nimittäin ihan väärät, koska hän teki kaiken ansiotarkoituksessa, ikään kuin hänen hyvät työnsä ja hyvä sydämensä luettaisiin hänelle ansioksi, ja hän sillä tavalla onnistuisi välttämään tulevaista vihaa.

Koskapa Lainalainen sivuutti ristin ja piti halpana Jumalan uhrilahjan puolestamme, piti Jumala hänen uhrauksiaan ja vaivannäköään arvottomana, eikä hyväksyisi häntä Kultakaupunkiin, joten siitä olisi turha unelmoida ennen kuin perustukset olisivat rakennuksessa kohdallaan. Tätä asiaa Lainalainen ei kuitenkaan millään ymmärtänyt, eikä sisäistänyt, sillä hän luuli, että Isän rakkaus piti ansaita osoittamalla olevansa hyvä työmies Herran viljapelloilla. Lisäksi hän yritti tulla jatkuvasti Jumalan lapseksi tekojensa ja oman hyvyytensä kautta, koska oli menettänyt lapsen aseman pyrkiessään vanhurskautumaan lain tekojen kautta, eikä yksin armosta uskon kautta: se on Jumalan lahja, että kukaan ei kerskaisi.

Raato kertoi vielä Lainalaiselle ennen lähtöään sen, että aivan liian monet Jumalan lapset olivat yrittäneet maksaa hintaa ilmaisesta lahjastaan Jumalalle. Tämä oli loukkaus Jumalaa kohtaan, sillä eikö se ole jo suuri loukkaus, jos sinä annat vaimollesi tai aviomiehellesi rahan maksuksi siitä, että hän muistaa sinua syntymäpäivänäsi ja antaa sinulle lahjan? Entä mitäpä luonnollinen isäsi sanoisi sinulle, jos ryhtyisit tekemään työtä hänen kodissaan, ja yrittäisit siten tulla hänen lapsekseen, kun kerran olet jo hänen lapsensa syntymäsi perusteella? Eikö sekin aiheuttaisi isän mielen murehtumisen?

Mutta kaikkein eniten ajattele sitä, että Isä on antanut ainoan Poikansa kärsiä ja kuolla ristillä, jotta sinulla olisi iankaikkinen elämä. Kun tarjoat hintaa omasta sielustasi Jumalalle omien töiden tai hyvyytesi kautta, vaikka olet rikkonut monin tavoin häntä ainoata vastaan, niin mitä luulet Isän sinusta ajattelevan sen kaiken jälkeen? Toki hän sinua armahtaa ja antaa tämänkin synnin sinulle anteeksi, jos vain hylkäät sen ja perustat tästä eteenpäin pelastumisesi toivon yksin Kristuksen veren ja ruumiin uhrin kautta saatavaan syntien anteeksiantamukseen, ja Jumalan armoon, etkä yritä enää ansaita taivaspaikkaa omalla hyvyydelläsi tai omilla töilläsi. Isä rakastaa sinua ja hänellä on paljon anteeksiantamusta omille lapsilleen, mutta jos he pitävät halpana liiton veren, jossa meidät on pyhitetty, ja tallaavat jalkoihinsa Jumalan Pojan, niin sitä syntiä ei saa anteeksi tässä eikä tulevassa elämässä, koska se on sama kuin iankaikkisen elämän armolahjan hylkääminen.

Näin puhellen Raato ja hänen seurueensa sanoivat lopulta hyvästit herra Lainalaiselle, ja hänen työtovereilleen Risulle, Oljelle ja Heinälle. Matkalaiset ihmettelivät sitä, miten niin moni taivastien kulkija oli menettänyt toivonsa ja joutunut pois armosta, kun tuijotti vain tulevaa voittopalkintoa, ikään kuin sen voisi omilla töillään ja kilvoittelullaan ansaita. Sen sijaan, että he näin pahoin tekivät, olisi heidän tullut pitää katseensa ristiinnaulitussa Kristuksessa, joka on toivomme kestävä perustus, ja niin he olisivat säilyttäneet lujan uskonsa Kristukseen ja hänen vereensä, jolloin Henki olisi heitä voittosaatossa perille asti taivaaseen kuljettanut.

Älkäämme siis tavoitelko palkintoa samalla tavalla kuin tämän maailman urheilijat tekevät – työnsä ansioista – vaan siten, että pysymme nöyrästi kiitollisina niistä lahjoista, joita Jumala on antanut meille rakentuaksemme yhdessä Jumalan asumukseksi Hengessä, ja johdattaaksemme muitakin saman armon lähteen luokse, josta saamme itse ilolla ammentaa vettä iankaikkiseksi elämäksi.

Seuraava sivu | Edellinen sivu | Sivun alkuun