Varhaisten kirkkoisien traditiot – ongelman ydin!

Kirjoittanut Job Beresford

Osa 1: Pahat pojat esiin! | Osa 3: Suuri kastefiasko! | Osa 4: Yhteenveto


Osa 2: Perustavaa laatua oleva virhe!

Aion nyt viimeinkin esitellä kuusi varhaista kirkkoisää, joiden opetuksia tarkastelemme. Saadakseen käsityksen historiallisesta taustasta ja kronologiasta, on hyödyllistä tietää, että tutkijoiden mukaan apostoli Paavali kuoli noin v. 64. Heidän mukaansa Johannes, joka eli apostoleista pisimpään, kuoli noin v. 98. (Kaikki lainaukset koskien varhaisia kirkkoisiä on otettu Henry Bettensonin kääntämästä kirjasta "The Early Christian Fathers: A Selection from the Writings of the Fathers from St. Clement of Rome to St. Athanasius–. Oxford University Press, syyskuu 1969)

Kleemens

Klemeens oli yksi Rooman seurakunnan varhaisista johtajista. Hän kirjoitti kirjeen Korintin seurakunnalle, kuten Paavalikin oli tehnyt, noin v. 95. Katsomme sitä myöhemmin. Hän kuoli v. 100.

Ignatios – Antiokeian piispa

Ignatios kirjoitti seitsemän kirjettä eri seurakunnille, joista osaan viittaamme myöhemmin. Hän kuoli marttyyrina matkallaan Roomaan noin v. 110.

Justinus Marttyyri

Tämä mies ei ollut seurakunnan johtaja aivan samalla tavoin kuin monet muut kirkkoisät. Hän oli pikemminkin apologeetta ja filosofi, niin kutsuttu oman aikansa C.S. Lewis. Hän kuoli marttyyrina Roomassa noin v. 165.

Irenaeus

Irenaeus opiskeli Polykarpoksen, kuuluisan Smyrnan piispan alaisuudessa, ja hänestä itsestään tuli Lyonin piispa Ranskassa v. 177.

Tertullianus

Tässä meillä on toinen apologeetta/filosofi. Hän kääntyi kristityksi v. 193. Monet hänen kirjoituksensa ovat vuosilta 196 – 212. Hän asui Karthagossa Afrikassa.

Cyprianus – Karthagon piispa

Hän asui samassa paikassa kuin Tertullianus mutta joitakin vuosia myöhemmin. Hänestä tuli kristitty v. 246, ja hänestä tehtiin piispa kahdessa vuodessa.

Meidän on tarkoitus keskittyä näiden miesten vääriin opetuksiin, mutta ensin on syytä tarkastella huolella, mikä oli heidän ensimmäinen ja vakavin virheensä. Kutsun sitä perustavaa laatua olevaksi virheeksi, kasvualustaksi, jonka pohjalta muut väärät opetukset ja käytännöt väistämättä kasvoivat ja kukoistivat. Varhaiset kirkkoisät kehittivät vähitellen väärän ymmärryksen hallinnon ja johtajuuden luonteesta kristillisessä seurakunnassa. Juuri tämä johti lopulta kristillisen seurakunnan koko luonteen muuttumiseen ja uudelleen määrittelemiseen.

Olemme jo huomanneet Uudesta Testamentista, että seurakuntiin asetettiin keskenään tasa-arvoiset miespuoliset vanhimmat, joihin viitataan myös sanoilla kaitsijat tai paimenet. Nämä miehet kasvoivat seurakunnan sisällä ja nousivat sen sisältä johtamaan omaa seurakuntaansa. Tämä järjestely oli täysin ei-hierarkkinen, ja heidän ajateltiin toimivan tehtävässä – eikä täyttävän jotakin virkaa. Seurakunnissa ei ollut minkäänlaista asemaan perustuvaa eroa johtajan ja johdettavien välillä. Huomasimme myös, että tällaisten vanhimpien johtamissa seurakunnissa etsittiin konsensusta aina, kun se oli mahdollista, ja seurakunnan kokouksissa kaikkien odotettiin osallistuvan omalla panoksellaan seurakunnan rakentamiseen ja rohkaisemiseen ja Jumalan Sanan jakamiseen. Kukaan ei johtanut kokousta, eivät edes vanhimmat, ja jokaisella oli vastuu reagoida Herran itsensä johdatukseen Pyhän Hengen kautta. Ideana oli juuri se, ettei kukaan olisi pomona. Tällaisen järjestelyn tarkoituksena oli nimenomaan ehkäistä ja estää yhden miehen johtajuus. Miksi? Tarkoituksena oli suojella seurakuntaa eksytystä ja vallankäyttöä vastaan ja puolustaa sitä tosiasiaa, että jokaisen uskovan kuuluu olla kanava, jonka kautta Herra toimii ja puhuu! Mitä opetuksia varhaiset kirkkoisät sitten kehittivät ja levittivät tämän asian suhteen? (Kaikki lainaukset alkuperäiseen artikkeliin on otettu Henry Bettensonin toimittamasta ja kääntämästä kirjasta "The Early Christian Fathers", Oxford University Press, 1996. Suom. huom: Kleemensin ja Ignatioksen kirjeiden suomenkieliset lainaukset on otettu Heikki Koskenniemen suomentamasta kirjasta Apostoliset isät, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 100, 1975.)

Kirjeessään korinttolaisille v. 95 Kleemens kirjoitti:

"Ylipapille on näet uskottu omat uhrinpalveluksensa, papeille määrätty oma paikkansa ja leeviläisten huolena on heidän omat palvelustehtävänsä. Kansaan kuuluvaa ihmistä velvoittavat kansaa koskevat määräykset."

Suunnilleen samaan aikaan kun apostoli Johannes viimeistelee Ilmestyskirjaa Patmoksen saarella, Kleemens saa uljaan idean soveltaa Vanhan Testamentin leeviläistä pappeutta kristillisiin seurakuntiin. Jo v. 95 meille esitellään käsitys pappeudesta kristillisen seurakunnan johtajuutena, josta seuraa pappien ja maallikoiden välinen erottelu. Pappi/maallikkojako ei alkanut Jeesuksesta tai Hänen apostoleistaan, eikä sillä ole mitään tekemistä Uuden Testamentin opetuksen kanssa; se alkoi Kleemensistä, joka muutti apostolien asettaman seurakunnan johtajuuden (vanhin, kaitsija, paimen) maallikoista erotelluksi pappeudeksi. Siirrytäänpä eteenpäin noin 15 vuotta seuraavaan vaiheeseen:

Ignatios – Antiokeian piispa v. 110 jKr.

Efesolaisille:

"Ovathan kunnianarvoisat, Jumalan arvon mukaiset presbyteerinnekin liitettyinä piispaan kuin kielet kitaraan... Pyrkikäämme siis siihen, ettemme olisi piispaa vastaan, jotta olisimme Jumalalle alamaiset... Piispaan on meidän epäilemättä suhtauduttava niin kuin itse Herraan."

Magnesialaisille:

"Näin ollen minä kehotan teitä: Pyrkikää Jumalan tahdon mukaan tekemään kaikki siten, että piispa Jumalan sijassa ja presbyteerit apostolien neuvoston sijassa johtavat toimia... Niin kuin Herrakaan ei ole tehnyt mitään ilman Isää, jonka kanssa hän on yhtä, toimipa hän itse tai apostolien välityksellä, samoin älkää tekään tehkö mitään ilman piispaa ja presbyteerejä."

Trallislaisille:

"Samaten kaikkien tulee osoittaa kunnioitusta diakoneille niin kuin Jeesukselle Kristukselle, samoin piispalle, joka on kuva Isästä, ja presbyteereille, jotka muodostavat ikään kuin Jumalan neuvoston ja apostolien liiton. Ilman näitä ei voida puhua kirkosta."

Smyrnalaisille:

"Älköön kukaan ilman piispaa toimittako mitään seurakunnallista toimitusta... Ilman piispaa ei ole lupa toimittaa kastetta eikä rakkaudenateriaa. Mutta minkä hän hyväksi näkee, on Jumalallekin otollista..."

Mihin olemme tulleet? Huomaa, että nyt presbyteerit (vanhimmat) ovat kunnianarvoisia presbyteerejä, jotka ovat kasvaneet sekä tärkeydessä että hengellisessä auktoriteetissa. Lisäksi ei-hierarkkinen keskinäinen tasa-arvoisuus on mennyttä, ja tätä virkatehtävää johtaa nyt piispa. Huomaa, kuinka uskomaton auktoriteetti piispalle tässä annetaan: häneen on "suhtauduttava niin kuin itse Herraan". (Ainakin heillä oli vielä rakkausateriat, vaikkakin niihin täytyi saada piispan lupa ensin.)

Tertullianus – v. 200 jKr.

"Korkeimmalla papilla (eli piispalla) on oikeus antaa kaste; hänen jälkeensä presbyteereillä ja diakoneilla, mutta vain piispan auktoriteetilla. Muussa tapauksessa myös maallikoilla on oikeus... kuinka paljon enemmän on kunnioittamisen ja nöyryyden harjoitus maallikoiden velvollisuutena (sillä se sopii myös heidän johtajilleen)... Meidän on turha olettaa, että se mikä on kiellettyä PAPEILLE olisi sallittua maallikoille. Papiston ja kansan ero on kirkon auktoriteetin asettama."

90 vuotta on kulunut, ja meillä on nyt kukoistava pappeus piispan alaisuudessa. Papit nähdään pelkkien maallikkojen johtajina ja piispaa pidetään kaikkein korkeimpana johtajana. Nämä miehet ottavat nyt itselleen auktoriteetin oikeuttaa oma järjestelmänsä, ja he ovat itse asiassa kaiken kyseenalaistamisen yläpuolella.

Cyprianus- Karthagon piispa v. 250 jKr.

Hämmästykseksesi huomaat, että 50 vuotta myöhemmin tätä kristillistä pappeutta pidetään nyt uhraavana papistona ja sen ajatellaan toimivan välittäjänä Jumalan ja maallikkojen välillä. Kirjoittaessaan Herran ehtoollisesta Cyprianus julistaa:

"Jos meidän Herramme ja Jumalamme Jeesus Kristus on itse Isän Jumalan ylipappi, joka ensin uhrasi itsensä uhrina Isälle ja käski viettää ehtoollista itsensä muistoksi, niin varmasti pappi toimii todellakin Kristuksen sijassa, kun hän todistaa sen mitä Kristus teki ja uhraa todellisen ja täydellisen uhrin isälle Jumalalle, jos hän alkaa uhrata niin kuin näkee Kristuksen itsensä uhranneen."

Se, mistä lopulta tuli täyteen kukkaan puhjennut katolinen messu, on tässä idullaan jo v. 250. Piispan ylivalta muuttui lopulta vieläkin monimutkaisemmaksi pappishierarkiaksi, jonka huipulla on piispojen piispa eli paavi!

Näemme kuinka varhaiset kirkkoisät muuttivat kristillisen seurakunnan pienistä paikallisista mutta leviävistä suurperheistä maailmanlaajuiseksi hierarkkiseksi uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. On myös aivan selvää, kuinka tästä ensimmäisestä virheestä, jota olen kutsunut perustavaa laatua olevaksi virheeksi, seurasi väistämättä pian lisää virheitä. Väärä opetus johtajuuden ja hallinnon luonteesta seurakunnassa antoi johtajille, siis papeille ja piispoille, sellaisen auktoriteetin, että se, mitä muuta he päätyivät opettamaan, hyväksyttiin käytännöllisesti katsoen automaattisesti. Se oli todellakin kasvualusta, jossa kasvoi muitakin virheen ja eksytyksen kasveja, joihin kiinnitämme huomiomme seuraavassa artikkelissa.

Tästä kaikesta herää kuitenkin yksi kysymys: Miten ihmeessä he eivät jääneet tästä kiinni? Nämä ovat ihmisiä, jotka määrittelivät uudelleen kristillisen seurakunnan luonteen ja olemuksen ja muuttivat sen joksikin täysin vieraaksi, joka on ristiriidassa Jeesuksen ja apostolien opetuksen kanssa. Miten joku voi tehdä jotakin noin täysin väärää kiinni jäämättä? Vastaus on siinä, että he väittivät omaavansa teologisen oikeutuksen sille ja esittelivät uuden käsitteen, joka tunnetaan nimellä apostolinen suksessio.

On muistettava, että kristillinen kirkko kohtasi vuosien kuluessa kaikenlaisia harhaoppeja Jeesuksesta ja pelastuksesta, jotka kaikki väittivät olevansa Jumalan inspiroimia. Esitettiin aivan naurettavia ajatuksia. Jotkut sanoivat Jeesuksen olleen enkeli eikä itse asiassa ollenkaan Jumala eikä ihminen. Toiset väittivät hänen olleen todella Jumala mutta vain näyttäneen ihmiseltä ja vain näyttäneen kuolevan, ollen itse asiassa haamu. Jotkut sanoivat hänen olleen pelkkä ihminen, johon "jumalallinen Kristus" laskeutui taivaasta kasteessa ja poistui jälleen ristillä. Pelastus väitettiin saavutettavan salaisen tiedon kautta eikä uskomalla Jeesukseen. Kaikki tämä demoninen eksytys tuli ihmisiltä, jotka väittivät olevansa Hengen johdatuksessa ja siten puhuvansa inspiroitua Jumalan sanaa. On myös muistettava, että silloin ei ollut saatavilla yhteen koottua Uutta Testamenttia, kuten nykyään. Tri John Drane (Luennoitsija käytännöllisen teologian laitoksella Aberdeenin yliopistossa, Uuden Testamentin apulaisprofessori Fuller Theological Seminaryssa, Kaliforniassa, ja vieraileva professori Morling Collegessa, Sydneyssä):

"On tärkeää ymmärtää, että kehitys kohti autoritäärisempää kirkkohierarkiaa sai alkunsa taistelusta vääriä oppeja vastaan. Aikana, jolloin gnostikot vaativat itselleen erityistä auktoriteettiasemaa saamansa Hengen perusteella, kirkon valtavirralle oli tärkeää saada oma selkeä vallan lähteensä. He tarvitsivat jotakin vakuuttavampaa, ja se löytyi apostoleista. Seurakunnan alkuaikoina heillä oli ollut ylin valta. Niinpä järkeiltiin, että kirkossa tunnustetut auktoriteetit perivät apostolien aseman. He olivat apostolien seuraajia ja voivat jäljittää virkansa suoraan alenevassa polvessa hyvin varhaisista ajoista asti. He olivat apostolisessa vallanperimysjärjestyksessä." ("Introducing the New Testament", luku 22 ja kappale "The Institutional Church" s. 397 ja alakappale "Authority", julkaisija Lion, uusittu v. 1999 painos)

Itse asiassa varhaiset kirkkoisät vaativat itselleen samaa auktoriteettia kuin alkuperäisillä apostoleilla oli, ja väittivät, että heidän opetuksensa oli siksi oikeaa. Joku voi pitää tätä hyvänä asiana silloin, kun he olivat oikeassa – ja hehän olivat oikeassa monessa asiassa – mutta toisaalta se ei ollut niin hyvä asia silloin, kun he eivät olleet oikeassa. Se oli itse asiassa tuhoisaa! Katsotaanpa, mitä he oikeastaan sanoivat:

Kleemens:

"Apostolit saivat Jeesukselta Kristukselta evankeliumin meitä varten, Jeesus Kristus oli Jumalan lähettämä. Jumala siis lähetti Kristuksen ja Kristus apostolit; kumpikin asia on tapahtunut hyvässä järjestyksessä Jumalan tahdosta... Maasta maahan ja kaupungista kaupunkiin he julistivat sanomaansa ja asettivat samalla ensi hedelmänsä, heitä koeteltuaan, tulevien uskovien piispoiksi ja diakoneiksi."

Muistutetaanpa mieliimme, että apostolit ja kirkkoisät tarkoittivat sanalla piispa täysin eri asioita. Apostoleille se oli vain yksi sana muiden joukossa, jota käytettiin kuvaamaan vanhimman tehtävää (pastori tai paimen). Kirkkoisille se merkitsi korkeaa arvoasemaa kirkollisessa ja organisatorisessa hierarkiassa.

Ignatios – Antiokeian piispa:

Magnesialaisille:

"Näin ollen minä kehotan teitä: Pyrkikää Jumalan tahdon mukaan tekemään kaikki siten, että piispa Jumalan sijassa ja presbyteerit apostolien neuvoston sijassa johtavat toimia... Niin kuin Herrakaan ei ole tehnyt mitään ilman Isää, jonka kanssa hän on yhtä, toimipa hän itse tai apostolien välityksellä, samoin älkää tekään tehkö mitään ilman piispaa ja presbyteerejä."

Irenaeus – Lyonsin piispa:

"Totuuden tiedolla tarkoitamme: apostolien opetusta: kirkkojärjestystä vakiintuneena varhaisista ajoista lähtien ympäri maailmaa: Kristuksen ruumiin tunnusleimaa, joka on säilytetty episkopaalisen (piispojen) suksession kautta: sillä piispoille apostolit jättivät kirkosta huolehtimisen joka paikassa ja sitä kautta se on periytynyt meidän aikaamme turvallisesti ilman mitään kirjallisia dokumentteja."

Cyprianus – Karthagon piispa (Hän kirjoittaa piispan valintamenettelystä.):

"Siksi meidän tulisi huolellisesti noudattaa menettelytapaa, jonka saimme Jumalaisesta Traditiosta ja apostolien toimintatavasta, joita meidän keskuudessamme pidetään kunniassa."

Päättelyketju menee näin: Jumala lähetti Jeesuksen ja Jeesus lähetti apostolit; siksi apostoleilla oli jumalallinen inspiraatio ja auktoriteetti. (Tähän asti päättely on tervettä ja Jumalan Sanan mukaista.) Apostolit lähettivät sitten johtajia, jotka tulivat heidän jälkeensä (siis kirkkoisät), siksi kirkkoisät olivat apostolien tavoin inspiroituja. Tämä ei tietenkään pidä välttämättä ollenkaan paikkaansa. (Se on kuin seuraava looginen päättelyketju: Kaikilla kissoilla on neljä jalkaa. Minnillä on neljä jalkaa, siksi Minni on kissa. Ei välttämättä! Se saattaa olla koira tai mikä tahansa muu nelijalkainen otus.) Jumalan suunnitelmana oli tuottaa kirjallinen dokumentti Jeesuksen ja apostoleiden opetuksesta. Uusi Testamentti on mittapuu sille, mikä on inspiroitua ja totta, eivät varhaisten kirkkoisien opetukset.

Sitten, kun vihdoin ymmärrettiin, että Uusi Testamentti, tämä kirjallinen dokumentti Jeesuksen ja apostolien opetuksesta, oli ristiriidassa kirkkoisien opetuksen kanssa, olisi pitänyt tehdä tarpeelliset muutokset. Kaikki olisi pitänyt testata tämän inspiroidun dokumentin valossa, joka oli nyt saatavilla ja sisälsi kaiken tarvittavan. Asiat eivät kuitenkaan menneet aivan tällä tavalla. Sen sijaan uskonnollisen organisaation eli kristillisen kirkon silloiset johtajat päättivät, että Uutta Testamenttia oli pikemminkin tutkittava varhaisten kirkkoisien opetuksen valossa. Onkohan tässä syy, miksi kaiken testaaminen Uudella Testamentilla, mikä olisi ollut selkeästi oikea menettelytapa, osoittautui heille liian vaikeaksi? Olivatkohan kirkon johtajat niin tottuneita käyttämään asemaansa kuuluvaa valtaa ja auktoriteettia, että niistä luopuminen olisi ollut liikaa vaadittu? Olikohan vallan korruptoiva vaikutus edennyt liian syvälle liian pitkään? Luulen niin! Ironista kyllä, kaikki ne vaarat, joita Uuden Testamentin opetus johtajuudesta auttaa välttämään, toteutuivat. Mitään Jumalan Sanassa annettuja turvaohjeita ei otettu huomioon, koska ohjeita oli muutettu niin, ettei niitä voinut enää tunnistaa, ja niinpä onnettomuuksia tapahtui ja vahinkoa tehtiin yhä uudestaan ja uudestaan. Jeesuksen ja apostoleiden opetuksen vastaisesti annettiin liikaa valtaa yksilöille, minkä seurauksena ilmeni väistämättä hengellistä ylpeyttä ja ylimielisyyttä, joka on täydellinen kasvualusta eksytykselle. Seurakunnan johtajuus, palvelijan tehtävä, muutettiin arvoasemaksi, jolla on kaiken lisäksi hengellistä statusta ja hierarkkista valtaa!

Muistutetaanpa jälleen mieliin, miten apostolit (jotka saivat ajatuksensa suoraan Jeesukselta itseltään) ymmärsivät seurakunnan johtajuuden. He asettivat seurakuntiin ei-hierarkkisen, tasavertaisen vanhimmiston, joka koostuu useammasta miehestä ja joka johtaa konsensuksen kautta aina kun se on mahdollista. Näihin vanhimpiin viitataan myös nimillä piispat tai kaitsijat ja pastorit tai paimenet. He toimivat tehtävässä, eivät virka-asemassa, pienessä uskovien ryhmässä, jossa kukin jakoi elämänsä suurperheenä kokoontuen kodeissa. Varhaiset kirkkoisät eivät olisi oikeastaan voineet mennä tässä asiassa enemmän pieleen, ja tämän päivän haasteemme on päästä jälleen oikeille raiteille.

Vaikka pappeus ja pappisvaltaisuus ovat tämän kaiken äärimuotoja, niin väärässä eivät ole ainoastaan pappien johtamat seurakunnat. Kirkkoisien väärän opetuksen ydin oli hierarkia ja institutionaalisuus – pappeus sattui vain olemaan se muoto, jonka opetus otti. Virhe on täsmälleen sama, olipa kyseessä sitten katoliset ja anglikaanit pappeineen spektrin toisessa päässä tai baptistit ja helluntailaiset pastoreineen sen toisessa päässä. Seurakunnan luonne on muuttunut perusteellisesti väärään suuntaan kaikkinen epäraamatullisine hömpötyksineen, kuten ihmisjohtoisine jumalanpalveluksineen, uskonnollisine rakennuksineen ja kaikkine muine institutionalismin lisukkeineen. Muunnelma samasta virheellisestä teemasta ovat monet ns. "kotiseurakunnat" "pyramidirakenteineen" ja "johtavine vanhimmistoveljineen", jotka ovat jonkun hierarkkisesti korkeamman "apostolin" auktoriteetin alla. Kuten huomaamme yhä uudestaan, kyse ei ole varsinaisesti siitä, kuinka pitkälle kukin seurakunta on mennyt väärää tietä, vaan siitä, että seurakunnat ovat ylipäätään väärällä tiellä. Meidän pitää olla oikealla tiellä; mikään sen vähempi ei käy päinsä. Olipa kyseessä pappi, pastori, johtava vanhimmistoveli tai joku muu muunnelma, se ei silti ole sitä, mitä Uusi Testamentti opettaa. Kyse on ihmistraditiosta, joka tekee tyhjäksi Jumalan Sanan.

Siirrymme eteenpäin tutkimaan muita vääriä opetuksia ja käytäntöjä, jotka nousevat tämän perustavaa laatua olevan kasvualustan pohjalta. Näemme miten tapahtuu kristillisen seurakunnan muodonmuutos siitä, mitä sen olisi aina pitänyt olla, siksi, miksi sen ei koskaan olisi pitänyt muuttua. Lopuksi vielä lainaus, joka on nyt ehkä helpompi ymmärtää kuin ennen tämän artikkelin lukemista. Ray Simpson on anglikaanipappi, joka on evankelinen ja Hengen täyttämä. Hän on työskennellyt Bible Society "raamattuseurassa joitakin vuosia. Clifford Hillin toimittamassa "Prophecy Today" "lehden touko/kesäkuun 1988 numerossa hän kirjoittaa:

"Voin perustella pysymiseni anglikaanikirkossa, koska se on sitoutunut Raamatun ja varhaisten kirkkoisien opetukseen" (Kursivointi minun.) (Käytetty luvalla.)

Näetkö tässä ongelman? Se tiivistää kaiken sanottavani! Jos olet sitoutunut sekä Raamatun että varhaisten kirkkoisien opetukseen, niin kumpaa uskot, kun huomaat niiden olevan ristiriidassa? (Eikä kukaan tutkija väittäisi niiden olevan täysin yksimielisiä, koska ne eivät selvästikään ole.) Minun mielestäni meidän pitäisi uskoa Uutta Testamenttia. Kristillinen kirkko on viimeisten 1900 vuoden ajan väittänyt, että meidän pitäisi uskoa varhaisia kirkkoisiä. Mitä itse ajattelet?


Osa 1: Pahat pojat esiin! | Osa 3: Suuri kastefiasko! | Osa 4: Yhteenveto

Job Beresfordin kirjoituksia suomeksi

Sivun alkuun