Jumalan seurakunta eli Jumalan ekkleesia

Kirjoittanut Petteri Haipola 20. elokuuta 2009  •  muokattu 12. joulukuuta 2009.

Jumalan seurakunta muodostuu ihmisistä, jotka ovat liittyneet toisiinsa Kristuksessa Jeesuksessa Pyhän Hengen välityksellä, ja ovat siten elimellisesti saman ruumiin jäseniä, jonka pää on Kristus Jeesus, meidän Herramme. (1Kor 12:12-27; Efe 1:20-23; Room 12:4-21.)

Mikä seurakunta on ja mitä se ei ole?

Jumalan seurakunta ei ole rakennus tai organisaatio vaan se on Jeesukseen uskovien ihmisten muodostama elävä hengellinen yhteys ja toistuva kokoontuminen yhteen omalla paikkakunnalla tai asumalähiössä. (Hebr 10:25.) Kreikankielen seurakuntaa tarkoittava sana "ekkleesia" on suomeksi "uloskutsuttujen kokoontuminen". Kun Jeesukseen uskovat ihmiset kokoontuvat yhteen, niin silloin on kyseessä aina "maailmasta uloskutsuttujen kokoontuminen" eli "seurakunnan kokoontuminen". Seurakunta on minimissään koolla silloin, kun kaksi tai kolme kokoontuu Jeesuksen nimessä yhteen. (Matt 18:20.)

Seurakunnan olemassaolo tai jäsenyys eivät ole kuitenkaan kiinni siitä, kokoontuvatko uskovaiset yhteen vai eivät. Seurakunta on olemassa riippumatta siitä, kokoontuvatko uskovaiset yhteen vai eivät, ja myös ne uskovaiset ovat seurakunnan jäseniä, jotka eivät kokoonnu kenenkään kanssa yhteen. Tällöin seurakunnalla tarkoitetaan Kristuksen ruumista eikä jotakin paikallista uskovien ryhmää. (Efe 1:22-23; Kol 1:18.) Sanaa seurakunta voidaan käyttää molemmissa merkityksissä, mikä aiheuttaa sekaannusta uskovien puheissa.

Kun toinen sanoo toiselle, että "Sinä et kuulu seurakuntaan" tai "Sinä olet seurakunnaton", niin toinen ymmärtää sen siten, että hän ei olisi "Kristuksen ruumiin jäsen", tai hän ei kuuluisi "oman paikkakuntansa yhteen Jumalan seurakuntaan." Jotkut puhuvat seurakunnasta siten, että kullakin paikkakunnalla on vain yksi seurakunta, ja kaikki uskovaiset ovat automaattisesti sen jäseniä. He eivät puhu kovinkaan usein seurakunnasta siinä merkityksessä, että jokainen yksittäinen uskovien ryhmän kokous olisi seurakunnan kokous, koska kaikki paikkakunnan tai asumalähiön uskovaiset eivät ole yhtä aikaa koolla.

Sekaannusten välttämiseksi ja raamatullisuuden vuoksi olisi parempi, että eri ryhmien jäsenet eivät puhuisi "seurakunnan jäsenyydestä", kun tarkoittavat sillä oman ryhmänsä jäsenyyttä. Ilmaisua "seurakunnan jäsen" tulisi käyttää vain siitä, että on Kristuksen ruumiin jäsen omalla paikkakunnallaan tai missä tahansa uskovainen liikkuukin. Kun käytämme sanaa "jäsen" vain tässä rajatussa merkityksessä, vähentää se lahkolaista ajattelua, sillä jäsenyys erilaisissa tunnustuksissa ja kirkoissa saa meidät aina ajattelemaan lahkolaisuutta tai lahkolaisella tavalla. Edellisen lisäksi uskovien on syytä lakata puhumasta siitä, että joku "ei kuulu seurakuntaan", vaikka tarkoittaa sillä sitä, että joku ei ole sitoutunut työyhteyteen tai ei kokoonnu säännöllisesti yhteen saman ryhmän kanssa, jossa hän itse vaikuttaa.

Kun uskovaiset puhuvat toisilleen yleisesti sillä tavalla, että joku toinen ei kuulu samaan seurakuntaan kuin joku toinen, niin sekin lisää lahkolaista ajattelutapaa, koska silloin hyväksytään puheissa se, että seurakunta on jaettu eri puolueisiin, lahkoihin, tunnustuksiin, suuntauksiin, kirkkoihin ja seurakuntiin. Jumalan silmissä on kuitenkin vain yksi Kristuksen ruumis ja jokainen uskovainen on Kristuksen ruumiin jäsen omalla paikkakunnallaan, kävipä sitten missä uskovien ryhmässä tahansa. Uskovien liikkumista ryhmien sisällä ei pitäisi aiheettomasti rajoittaa, sillä ainoa hyväksyttävä syy rajoituksille on seurakuntakurin harjoittaminen, joskin yhdistyksiksi ja yhdyskunniksi rekisteröityneiden ryhmien kohdalla voi olla joitakin lain noudattamisen vuoksi tarpeellisia kokouksia, joihin ei ulkopuolisilla pitäisi olla mitään asiaa.

Jumalan tahdon mukainen kokoontuminen

Jumalan tahto ei ole se, että yksittäiset uskovaiset eristäytyvät kaikista muista uskovista. Jumalan tahto on se, että kokoontuisimme yhteen asuinpaikkamme muiden uskovien kanssa ja saisimme siten rakentua Hengessä Jumalan asumukseksi raamatullisten periaatteiden mukaan. (Efe 2:19-22; 4:15-16; Hebr 10:25; 1Kor 14:26; Apt 20:20-21; 19:9.) Silloin kokoukset olisivat keskinäiseen vuorovaikutukseen perustuvia keskusteluhetkiä, ja muuta rakentumista, eikä ohjelmapainotteista esiintymistä ja seurakunnan valtaosan passiivista tai kaavamaista osallistumista uskonnollisiin rituaaleihin. Jotta tämä onnistuisi, tulisi ryhmien kokoa rajoittaa. Jokainen ryhmä voi jakaantua pienempiin ryhmiin, kun se on kasvanut riittävän suureksi, mutta mitään kiinteää kaavaa seurakunnan ryhmän koosta ei ole syytä laatia. Pyhä Henki johdattaa uskovia toimimaan oikein ja Jumalan tahdon mukaan tässä asiassa.

Raamatullista seurakunnan yhdessäoloa ja elämää kuvaa paremmin sana "perhe" kuin "kirkko". Sanaa "kirkko" (kreikaksi kyriakos) ei ole käytetty Raamatussa kertaakaan seurakuntaa tarkoittavassa merkityksessä. Kyriakos on adjektiivi sanasta kyrios ja tarkoittaa "Herralle kuuluvaa" tai "Herraan liittyvää". Sitä on käytetty kaksi kertaa Uudessa testamentissa. Kerran se tarkoittaa Herralle kuuluvaa ja omistettua ateriaa eli ehtoollista (1Kor 11:20) ja kerran Herran päivää eli sapattia (Ilm 1:10.), joka on aivan erityisellä tavalla Herralle erotettu ja omistettu lepopäivä. Sanaa "kirkko" ei siis tule käyttää puhuttaessa seurakunnasta, koska sitä sanaa ei ole käytetty Uudessa testamentissa kuvaamaan seurakuntaa. Sana kirkko ei anna ihmisille myöskään oikeaa kuvaa siitä, millainen seurakunnan tulisi olla. Seurakunnan tulisi olla niin kuin suurperhe, jossa yhden ja saman Isän lapset elävät sovussa sisaruksina keskenään, eikä laitostunut kirkko tee oikeutta käsitteenä tai olemukseltaan Jumalan seurakunnalle eli ekkleesialle.

Me olemme hengellisen kielenkäytön mukaan veljiä ja sisaruksia keskenämme. (Room 16:1, 17.) Joukossamme on hengellisesti kasvaneita kypsiä ja täysi-ikäisiä aikuisia, jotka voivat auttaa ja ohjata meitä vanhempina sisaruksina syvemmälle Kristuksen rakkauteen ja Jumalan Pojan tuntemiseen. (Tiit 1-2; 1Joh 2:12-14.) Hengelliset isät ja äidit ovat samaa perheväkeä kanssamme, eivätkä virka-asemaan perustuvia esimiehiä tai autoritäärisiä johtajia. Kirkko on kangistunut tai peräti kuollut rituaaleihin, kaavoihin, hierarkkiseen rakenteeseen ja muihin Jumalan tahdon vastaisiin laitosmaisiin rakenteisiin. Toisin kuin kirkon jumalanpalveluksissa ja toimintamalleissa, uskovien tulisi alkaa kokoontua yhteen niin kuin perhe, jolloin virkapappeus ja laitostunut organisaatio joutavat romukoppaan. Meidän tulee palata alkujuurille eli apostolisen ajan seurakunnan elämän mukaiseen malliin.

Jumalan tahto on se, että Kristuksen omat kokoontuisivat toistuvasti yhteen ja pitäisivät yhteyttä toisiinsa myös kokousten ulkopuolella arkielämässä. (Hebr 10:25.) Tavoite olisi se, että seurakunnassa pidettäisiin kaikista hyvää huolta, mitä tulee hengelliseen ravintoon ja maallisiin tarpeisiin. (Joh 4:14; 6:32-35; 10:9-10; 21:15-16; Apt 6:1-7; 11:27-30; Gal 6:6, 10; 1Kor 9:11; 16:1-4; 2Kor 8-9; 1Tim 5; 1Joh 3:16-17; Jaak 2:15-16.)

Me rakennumme yhdessä muiden uskovien kanssa "Jumalan asumukseksi Hengessä". (Efe 2:22). Seurakunta muodostuu siis ihmisistä, jotka ovat liittyneet Hengen kautta rakkauden siteellä toisiinsa ja Jeesukseen Kristukseen. Kun seurakunta on syntynyt tai kun Jumalan lapset tutustuvat toisiinsa jollakin tietyllä paikkakunnalla tai asumalähiössä, niin he voivat alkaa kokoontua yhteen kodeissa tai vuokratuissa tiloissa. Silloin seurakunta järjestäytyy, niin että sen keskuudesta nousee esiin tietyilla lahjoilla varustettuja palvelijoita. Me palvelemme toinen toisiamme niillä armolahjoilla, jotka Jumala on meille antanut kaikkien yhteiseksi hyödyksi ja rakentumiseksi. (1Piet 4:10-11.)

Efesolaiskirje:
2:19 Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä,
2:20 apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus,
2:21 jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa;
2:22 ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.

Efesolaiskirje:
4:11 Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi,
4:12 tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen,
4:13 kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään,
4:14 ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa;
4:15 vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus,
4:16 josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on.

Apostolien teot:
19:9 Mutta kun muutamat paaduttivat itsensä eivätkä uskoneet, vaan puhuivat pahaa Herran tiestä kansan edessä, niin hän meni pois heidän luotaan ja erotti opetuslapset heistä ja piti joka päivä keskusteluja Tyrannuksen koulussa.

Apostolien teot:
20:20 kuinka minä en ole vetäytynyt pois julistamasta teille sitä, mikä hyödyllistä on, ja opettamasta teitä sekä julkisesti että huone huoneelta,
20:21 vaan olen todistanut sekä juutalaisille että kreikkalaisille parannusta kääntymyksessä Jumalan puoleen ja uskoa meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen.

1.Korinttolaiskirje:
14:23 Jos nyt koko seurakunta kokoontuisi yhteen ja kaikki siellä puhuisivat kielillä ja sinne tulisi opetuksesta tai uskosta osattomia, eivätkö he sanoisi teidän olevan järjiltänne?
14:24 Mutta jos kaikki profetoisivat ja joku uskosta tai opetuksesta osaton tulisi sisään, niin kaikki paljastaisivat hänet ja kaikki langettaisivat hänestä tuomion,
14:25 hänen sydämensä salaisuudet tulisivat ilmi, ja niin hän kasvoilleen langeten rukoilisi Jumalaa ja julistaisi, että Jumala totisesti on teissä.
14:26 Kuinka siis on, veljet? Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi.
14:27 Jos kielillä puhutaan, niin puhukoon kullakin kertaa vain kaksi tai enintään kolme, ja yksi kerrallaan, ja yksi selittäköön;
14:28 mutta jos ei ole selittäjää, niin olkoot vaiti seurakunnassa ja puhukoot itselleen ja Jumalalle.
14:29 Profeetoista saakoon kaksi tai kolme puhua, ja muut arvostelkoot;
14:30 mutta jos joku toinen siinä istuva saa ilmestyksen, vaietkoon ensimmäinen.
14:31 Sillä te saatatte kaikki profetoida, toinen toisenne jälkeen, että kaikki saisivat opetusta ja kaikki kehoitusta.

Seurakuntien syntyminen tai perustaminen

Seurakuntia ei perusteta eri paikkakunnille tai eri paikkoihin, vaan ne syntyvät Jumalan synnyttäminä yksittäisten ihmisten uudestisyntymisen eli Hengestä syntymisen kautta. (Joh 3:1-21) Seurakunta voi muodostua paikkakunnalle myös sinne muuttaneista uskovaisista ja uudestisyntyneistä ihmisistä.

Uudestisyntyminen tapahtuu yleensä niin, että Jumala lähettää paikkakunnalle jonkun evankelistan tai Jeesuksen todistajan tai todistajien ryhmän, jonka sanan kautta ensimmäiset paikkakunnan asukkaat tulevat aikanaan uskoon ja uudestisyntyvät Jumalan lapsiksi. (Room, 10:8-17; Apt, 8:5-24.) Kun kaksi paikkakuntalaista on syntynyt uudesti ylhäältä, niin sillä paikkakunnalla on Jumalan seurakunta, joka muodostuu alkuperäisväestöstä. Jumalan seurakunta on tietysti paikkakunnalla jo sitä ennen sillä tavalla, että Jumalan lähettämät sanan palvelijat muodostavat siellä Jumalan seurakunnan jo sitä ennen.

Kun seurakunta on syntynyt jollekin paikkakunnalle, niin sen jäsenet voivat alkaa kokoontua toistuvasti yhteen ja järjestäytyä Jumalan sanan ohjeiden mukaan. Seurakunta voi järjestäytyä paikkakunnalle myös siten, että muualta muuttaa sinne uskovaisia, jotka alkavat kokoontua siellä yhteen. Seurakunta muodostuu siten niistä uskovaisista, jotka asuvat sillä paikkakunnalla, riippumatta siitä, ovatko he syntyperäisiä vai muualta muuttaneita uskovia.

Seurakunta ei ole seurakunta vasta sitten, kun se on järjestäytynyt, niin että sillä on valittuna tai asetettuna yhteiset vanhimmat (Apt 14:23; 17:28; Tiit 1:5-9.) ja talousasioista pidetään yhteisesti huolta (Apt 2:44-45; 4:32-37; 6:1-7; 1Tim 5-6.), tai vasta sen jälkeen, kun jäsenet ovat sopineet yhteisistä työmuodoista tai kokoontumisen tavasta ja paikasta. Seurakunta on olemassa paikkakunnalla aina, kun siellä on kaksi Jeesuksen opetuslasta tai useampia Herraan Jeesukseen uskovia ihmisiä.

Seurakuntia ei voida perustaa sillä tavalla, että päätetään yhteisistä kokoontumisista ja työmuodoista, asetetaan seurakuntaan vanhimmat ja järjestetään talousasiat ynnä muut asiat kuntoon lakien ja asetusten edellyttämällä tavalla. Seurakunta on olemassa paikkakunnalla jo sitä ennen, riippumatta uskovien järjestäytymisen muodosta ja laajuudesta. Jokainen yksittäinen uskovien ryhmä on myös seurakunta minikoossa sillä paikkakunnalla, missä he asuvat tai kokoontuvat yhteen, ja näistä ryhmistä ja yksittäisistä uskovista muodostuu sitten kunkin paikkakunnan koko "Jumalan seurakunta". (1Kor, 14:23; 16:19; Room, 16:1-18.)

Seurakunta voi siis järjestäytyä, mutta järjestäytymällä ei synnytetä tai perusteta seurakuntia.

Uskovien ja pyhien yhteyden peruste

Seurakunta ei siis synny siten, että ryhmä ihmisiä järjestäytyy ja organisoituu toiminnalliseksi ryhmäksi tiettyjen yhteisten periaatteiden mukaan. Seurakunta syntyy siten, että ihmisiä tulee uskoon ja Jumala liittää heidät Pyhässä Hengessä kastamisen kautta Poikaansa Jeesukseen Kristukseen eli hänen valtakuntaansa ja valtansa alle. Uskovaiset liittyvät samalla automaattisesti toinen toisiinsa Pyhän Hengen kautta, joka on annettu jokaiselle uudestisyntyneelle Jumalan lapselle. (1Kor 12:12-27; Kol 1:13; Efe 1:13-14; 4:15-16.)

Uskovien yhteyden peruste ei ole siten jokin oppi tai opetuskokoelma tai jäsenyys jossakin ihmisten perustamassa organisaatiossa, vaan yhteyden peruste on Jumalan lapseus: me olemme yhtä keskenämme, koska me olemme saman Isän lapsia ja meissä on sama Jumalan Pyhä Henki. (1Kor 12:3-14; Efe 4:3, 30; Fil 1:27; Joh 14:20.) Pyhä Henki yhdistää Jumalan lapset toisiinsa Kristuksessa Jeesuksessa ja Isässä Jumalassa, niin että Jumalasta syntynyt rakastaa toista Jumalasta syntynyttä. Uskovien välinen keskinäinen rakkaus ja huolenpito ovat merkkejä Jumalan lapseudesta. (Joh 13:33-35; 1Joh 5:1-4; 3:14-18; Jaak 2:15-17; Fil 2:1-5.)

Jumalan sanan opetusten ja Hengen mielen mukaan eläminen pyhien yhteydessä

Jumala opettaa meille uuden liiton "uskovien ja pyhien" yhteyttä, ei vain "uskovien" yhteyttä. (Room 1:7; 1Kor 1:2; Efe 1:1.) Tämä siitä syystä, että eivät kaikki "uskovaiset" ole "pyhiä", eli maailmasta ja synnistä erotettuja, mitä sana "pyhä" tarkoittaa (se tarkoittaa myös "puhdasta"). Myös riivaajat uskovat, että Jumala on yksi, ja vapisevat, mutta eivät he ole yhtä meidän kanssamme. (Jaak 2:19.) Eivät myöskään ne ole yhtä meidän kanssamme, jotka seuraavat riivaajahenkiä ja noudattavat villitseviä oppeja, vaikka he pitävät itseään uskovaisina ja pyhinä kristittyinä. (1Tim 4:1-11; vrt. Matt 7:21-29; 25:1-13; Luuk 8:18; 1Joh 2:18-24; 4:1-8; 2Joh 1:6-11.) Sen sijaan, että eläisimme heidän kanssaan, tulee meidän erottautua heistä Jeesuksen ja Jumalan apostolien antamien ohjeiden mukaan. (2Kor 6:14-18; Room 16:17-20; Tiit 3:9-11; Apt 19:9; 2Tim 2:14-19; Matt 18:15-18; 1Kor 5-6.)

Vaikka uskovien ja pyhien yhteyden peruste on Jumalan lapseus, niin se ei vapauta meitä seurakuntakurista ja järjestyksestä, johon kuuluu kiinteänä osana opetuksen puhtauden vaaliminen. (Tiit 1:5-3:14; 1Tim 4:14-16; 2Tim 2:14-4:4.) Tästä ovat aivan erityisesti vastuussa hengellisesti kypsät seurakuntien vanhimmat ja apostolit, mutta viime kädessä jokainen uskovainen vastaa yksin Jumalalle siitä, miten on uskonut ja elänyt elämänsä maan päällä. (Luuk 12:42-48; Hebr 13:17; Gal 6:1-9; 2Kor 5:10.) Kukaan ei voi välttyä tuomiolta pakenemalla isoisten apostolien ja pastorien selän taakse, jos ovat uskoneet väärin ja eläneet synnissä, sillä "kansan käy samalla tavalla kuin papinkin". (Jes 24:2; Hoos 4:9.) Uudessa liitossa ei ole tietenkään vanhatestamentillista pappeutta tai muutakaan pappisjärjestelmää, joka erottaisi "papiston" ja "maallikot" toisistaan. Jokainen kristitty on uuden liiton Jumalan kansan pappi, eikä Uudessa testamentissa tunneta asemaan perustuvaa hierarkkiaa tai laitostunutta kirkko-organisaatiota. (1Piet 2:5, 9-10; Ilm 1:6; 5:9-10.)

Kun siis opetetaan "Jumalan lapseutta" uskovien ja pyhien yhteyden perusteena, niin sen kautta ei ole lupa väheksyä oikean opin ja ymmärryksen merkitystä. Uskovien elämä määräytyy niiden opetusten mukaan, joita he pitävät Jumalan tahdon mukaisena, joten oppia ja elämää ei voida erottaa toisistaan. Jeesus ja apostolit painottivat toistuvasti puhtaan opetuksen ja sen mukaan elämisen merkitystä tärkeänä osana hengen pyhitystä, joka johtaa ikuiseen elämään Jumalan taivaassa. (Room 6; 1Tim 4:14-16; 2Tim 2:14-4:4; Tiit 1:5-3:14; 2Tess 2:13-17.)

Tässä on vain muutama esimerkki siitä, miten Jumalan sanan kirjoitusten oikea ymmärtäminen ja Pyhän Hengen voimassa eläminen ovat ehtoja rakoilemattomalle pyhien yhteydelle. (vrt. Matt 22:29.) Huomaamme näistä kohdista sen, että Jumalan lapseuteen perustuvan yhteyden tulee olla "Hengessä totuuden mukaan vaeltamista", eikä vain asemaan perustuvaa yhteyttä. Jos joku ei vaella Hengessä, vaan vaeltaa lihan mukaan, niin se aiheuttaa aina säröilyä uskovien yhteyteen, ja johtaa pahimmillaan kurinpidollisiin toimiin, ja eroon muista uskovista. (1Kor 5; 1Tim 1:18-20; 2Tim 2:14-18; 4:14-17; vrt. Gal 5:13-6:16.)

Roomalaiskirje:
6:17 Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut,

Filippiläiskirje:
1:27 Käyttäytykää vain Kristuksen evankeliumin arvon mukaisesti, että minä, tulinpa sitten teidän tykönne ja näin teidät tai olin tulematta, saan kuulla teistä, että te pysytte samassa hengessä ja yksimielisinä taistelette minun kanssani evankeliumin uskon puolesta,
1:28 vastustajia missään kohden säikähtämättä; ja se on heille kadotuksen, mutta teille pelastuksen merkki, merkki Jumalalta.

1.Timoteuksen kirje:
4:14 Älä laiminlyö armolahjaa, joka sinussa on ja joka sinulle annettiin profetian kautta, vanhinten pannessa kätensä sinun päällesi.
4:15 Harrasta näitä, elä näissä, että edistymisesi olisi kaikkien nähtävissä.
4:16 Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä; sillä jos sen teet, olet pelastava sekä itsesi että ne, jotka sinua kuulevat.

2.Tessalonikalaiskirje:
2:13 Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen.
2:14 Siihen hän on myös kutsunut teidät meidän evankeliumimme kautta, omistamaan meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden.
2:15 Niin seisokaa siis, veljet, lujina ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olette oppineet joko meidän puheestamme tai kirjeestämme.
2:16 Ja meidän Herramme Jeesus Kristus itse ja Jumala, meidän Isämme, joka on rakastanut meitä ja armossa antanut meille iankaikkisen lohdutuksen ja hyvän toivon,
2:17 lohduttakoon teidän sydämiänne ja vahvistakoon teitä kaikessa hyvässä työssä ja puheessa.

Totuudellisen tiedon määrää tärkeämpi tekijä yhden uskovaisen rakentumisessa, ja koko seurakunnan rakentumisessa yhdeksi hengelliseksi huoneeksi, on oikea sydämen asenne, jossa vaeltaessamme me "rakastamme totuutta", ja ojentaudumme jatkuvasti lisää totuuden sanan mukaiseen elämään, kun se meille avautuu. Tärkeintä ei ole siis tiedon ja hengellisen kasvun määrä, vaan se, että olemme ottaneet vastaan rakkauden totuuteen ja pysymme totuudessa. (2Tess 2:12-17; Efe 4:15-16.) Silloin elämämme suunta on oikea. Tärkeintä ei ole siis se, miten pitkälle olemme Jeesus-tietä kulkeneet, vaan tärkeintä on se, että olemme tiellä, Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Fil 3:11-17.)

Rakkautta ja totuutta ei voida erottaa toisistaan. Rakkauden apostoliksikin kutsuttu Johannes painotti erityisen paljon totuutta, kun ohjasi uskovia sydämelliseen rakastamiseen. (2. ja 3. Joh.) Rakkaus on tietoa paljon ylempi ja sen tulee kasvaa aina enemmän kuin tiedon määrän. (Efe 3:14-21.) Jotta en tulisi painottaneeksi väärin tiedon määrää ja totuutta rakkauden kustannuksella, niin lainaan tähän vielä Paavalin kirjoitusta siitä, miten rakkauden tulee kasvaa meissä jokaisessa samassa suhteessa tai jopa enemmän kuin tiedon määrä ja ymmärrys.

Filippiläiskirje:
1:9 Ja sitä minä rukoilen, että teidän rakkautenne tulisi yhä runsaammaksi tiedossa ja kaikessa käsittämisessä,
1:10 voidaksenne tutkia, mikä paras on, että te Kristuksen päivään saakka olisitte puhtaat ettekä kenellekään loukkaukseksi,
1:11 täynnä vanhurskauden hedelmää, jonka Jeesus Kristus saa aikaan, Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi.

Samasta aiheesta voi jokainen lukea vielä "rakkauden taulun" eli ensimmäisen korinttolaiskirjeen 13. luvun kokonaan läpi. Vaikka rakkaudesta on puhuttu aina kyllästymiseen asti totuuden ja armon kustannuksella – nämä kolme kuuluvat tiiviisti yhteen – niin tuskinpa rakkaudesta voidaan silti koskaan liikaa puhua, ja siinä voidaan aina vain enemmän kasvaa ja toimia rakkauden mukaan kaikessa elämässä. (2Tess 1:1-3; 1Kor 16:14.)

Rakennus vai organisaatio vai uskovien välinen elävä yhteys ja keskinäinen vuorovaikutus

Seurakunnasta käytetään kielikuvana sanoja "rakennus", "huone" ja "temppeli". Uskovaiset ovat "eläviä kiviä" tässä hengellisessä huoneessa, ja hengellisesti kypsät vanhimmat ovat "pylväitä Jumalan temppelissä". (Efe 2:21; 1Piet 2:5; 1Kor 3:16-17; Gal 2:9; Ilm 3:12.) Me olemme samaa perheväkeä ja pyhien kansalaisia (Efe 2:19-22.), joten virka-asemaiseen johtamiseen ja jäykkään organisaatioon perustuvat seurakuntamallit eivät vastaa Raamatun ohjeita Jumalan seurakunnasta. Tarkoitus ei ole se, että uskovaiset käyvät kerran viikossa seuraamassa jotakin hengellistä ohjelmaa tai käyttävät papin palveluita kasteessa, ehtoollisessa, häissä ja hautajaisissa, ja seurakuntaelämä on kokonaisuudessaan siinä.

Uskovien ja pyhien yhteyden tulee perustua keskinäiseen vuorovaikutukseen ja yhdessäelämiseen. Se ei saa olla maailmasta pois vetäytymistä niin kuin kulteissa. Me emme saa elää kommuunina tai luostarina tai muutoin maailmasta ulossuljettuna yhteisönä,. Meidän tulee elää niin kuin veljet ja sisarukset ja isät ja äidit elävät keskenään sen jälkeen, kun lapset ovat lähteneet pois kotoa ja perustaneet oman perheensä. Me olemme sukulaisia keskenämme, koska olemme syntyneet samasta Isästä, ja meidän tulee pitää huolta toinen toisistamme niin kuin maailman ihmiset pitävät huolta omista perheistään, ja toimia tässä keskinäisessä avustamisessa vielä paremmin kuin maailma! (1Tim 5)

Uskovien tulee painottaa yhteydessään suhteita ja panostaa niihin, sen sijaan, että osallistuisimme harvojen ja valittujen esiintyjien ohjelmiin passiivisena yleisönä, tai osallistuisimme uskonnollisiin rituaaleihin pappien tai vanhinten johdossa, emmekä oppisi tuntemaan toinen toistamme ja elämään yhdessä yhteisten periaatteiden mukaan ja yhteisen päämäärän hyväksi, joka on sielujen pelastus. (1Piet, 1:9)

Johtajuus Jumalan seurakunnassa

Jumalan seurakuntaa ei tule johtaa niin kuin maailman organisaatioita ja yrityksiä. (Matt 20:25-28; 23:5-12; 1Piet 5:1-4.) Seurakunnan johtajat eivät ole esimiesasemassa muihin sisaruksiinsa nähden. He ovat hengellisesti kasvaneita ja täysi-ikäisiä vanhempia veljiä, jotka ovat kykeneviä ohjaamaan nuorempia sisaruksiaan yhä lisääntyvää Kristuksen rakkautta ja Jumalan Pojan tuntemista kohti. (Fil 1:9-11; Kol 2:5-7; 2Tess 1:1-4; Efe 4:11-16; Joh 17:3.) Heillä on myös suurempi vastuu Jumalan edessä siitä, mitä he tekevät ja opettavat, sillä Jumala vaatii paljon siltä, joka on paljon saanut. (Luuk 12:42-48; Hebr 13:17.)

Jokainen Kristuksen ruumiin jäsen käyttää sitä valtaa (kreikaksi eksusia), jonka Jumala on hänelle antanut. (2Kor 13:10; 10:1-8.) Jos vaellamme Hengessä Jumalan tahdon mukaan, niin me olemme "alamaisia toinen toisellemme Kristuksen pelossa". (Efe 5:21) Tämä on mahdollista vain siten, että olemme alamaisia kussakin uskovaisessa asuvalle Kristukselle, emme lihalle tai synnille, joka langettaa meitä tottelemattomuuteen Jumalaa kohtaan. Meidän ei tule siis olla alamaisia ihmisille heidän asemaansa (virkaansa) perustuen, mutta meidän tulee olla alamaisia Kristukselle, joka on seurakunnan pää ja ainoa Herra. (Efe 1:22-23.) Alamaisuus tarkoittaa lisäksi ja ennen kaikkea toinen toisensa palvelemista samanarvoisena Jumalan lapsena.

Meidän tulee seurata ohjaajiemme ja sielujemme paimenten eli seurakuntien vanhinten esimerkkiä vain siinä määrin kuin he ovat seuranneet Jeesusta Jumalan tahdossa. (1Kor 11:1-3; Fil 3:11-17; Hebr 13:7, 17.) Ketään johtajaa ei tarvitse totella sen vuoksi, että hän on korkeammassa virka-asemassa Jumalan seurakunnassa, sillä seurakunta ei ole organisaatio vaan se on perhe, jossa vanhempia sisaruksia ja hengellisiä vanhempia totellaan vain sen vuoksi, että he tuntevat paremmin Jumalan tahdon ja osaavat ohjata meitä totuuden sanalla oikeaan suuntaan elämässämme. Jos vanhemmat erehtyvät itse pois Jumalan tahdosta, niin me emme saa seurata heidän tottelemattomuutensa esimerkkiä.

Apostolit toimivat apostolisen ajan seurakunnissa tilanteen mukaan myös opettajina, (profeettoina) ja vanhimpina. (Apt 13:1; 1Piet 5:1-4; 2Joh 1; 3Joh 1.) Tämä todistaa sen puolesta, että Jumalan tahdon mukaan järjestyneessä seurakunnassa ei ole eriarvoisia palvelutehtäviä hierarkkisen mallin mukaan. Apostolit, profeetat, evankelistat, paimenet ja opettajat ovat samanarvoisia palvelijoita, eivät hierarkkiseen eriarvoisuuteen järjestyneitä virkamiehiä niin kuin laitoskirkoissa. (Efe 4:11.)

Uuden testamentin paimenet (poimen), kaitsijat (episkopos) ja vanhimmat (presbyteros) eivät olleet järjestyneet hierarkkisesti katolisen kirkon ja sen tyttärien mallin mukaan eriarvoisiin virka-asemiin. (Apt 14:23; 20:28; 1Tim 3:1-7; Tiit 1:5-9; 1Piet 5:1-4.) Nämä sanat ilmaisevat saman palvelustehtävän eri puolia ja laatua.

Johannes piti erityisen pahana sellaista mallia, jossa joku pyrkii nousemaan seurakunnassa "ensimmäiseksi" eli muiden yläpuolelle ja perustaa valtansa virka-asemaan eikä kutsumukseen ja Jumalan valintaan. (3Joh 1-12.) Uuden liiton palvelustehtävät ja vallan (eksusia) käyttö eivät saa perustua virka-asemaan vaan hengelliseen vanhemmuuteen ja palvelutehtävään. (2Kor 13:10; 10:1-8; 1Tess 2:1-12.) Silloin se, joka on "johtaja" (oikeammin "ohjaaja") seurakunnassa, on kaikkien muiden palvelija. (Matt 20:25-28; 23:5-12.)

Tämä ei tarkoita sitä, että paimenten ja kaitsijoiden tulisi siivota seurakuntien saniteettitiloja tai olla vahtimestareina tahi naulakonhoitajina. Se tarkoittaa sitä, että vanhimmat ovat valmiita uhraamaan itsensä ja antamaan vaikka henkensä lampaiden edestä. (Joh 10:1-14; 1Tess 2:1-12; 2Kor 12:13-17.) He eivät pyri hyötymään seurakunnasta, eivätkä etsi omaa kunniaansa, vaan he toimivat toisten hyväksi ja palvelevat heitä tarvittaessa vaikka ilman palkkaa. (2Tess 2:9-12; 3:5-16; Apt 20:33-35; 2Kor 12:13-17.)

Vanhinten ja vastuuhenkilöiden saama kunnioitus ja arvonanto ovat seurausta heidän jalosta luonteestaan ja itsensä uhraavasta palvelualttiudesta. Se ei saa perustua virka-asemaan, jolloin heitä pidettäisiin muiden esimiehenä tai "johtajana" maailman organisaatioiden ja laitoskirkkojen mallin mukaan. Jumalan seurakunnassa ei pidä hyväksyä pyrkijyyttä ja lihanmielistä kiipeilemistä hierarkkian tikapuilla aina vain korkeampaan johtajan asemaan.

Sanan ekkleesia moninainen käyttö ja seurakunnan nimi

Sanaan ekkleesia on liitetty Uudessa testamentissa erilaisia määritteitä (attribuutteja), jotka kertovat seurakunnasta erilaisia asioita. Nämä määritteet voivat kertoa sen, [1] missä seurakunta kokoontuu (paikka), [2] keitä seurakunnassa kokoontuu (pyhien seurakunta) ja [3] kenelle seurakunta kuuluu (Jumalan ja Kristuksen seurakunta/ seurakunnat). Seurakuntaa ei tulisi kutsua epäraamatullisilla nimillä perustajansa tai jonkin opin painotuksen mukaan, niin kuin nyt tehdään. Sen sijaan tulisi palata raamatulliseen tapaan kutsua seurakuntaa Uudessa testamentissa kuvatuilla määritteillä, joiden lisäksi ihmisille voidaan tietysti kertoa seurakunnan osoite ja yhteystiedot, joiden avulla seurakunnan kokouspaikka ja yhteyshenkilöt löytyvät.

Seuraavassa on esimerkkejä sanan ekkleesia käytöstä sen eri merkityksissään.

  1. Paikka
    1. "Matin ja Liisan" (nimet on keksitty) luona (tai kodissa) kokoontuva Jumalan seurakunta. (Room 16:3-5, 14; 1Kor 16:19; Kol 4:15.)
    2. Jyväskylän seurakunta, johon kuuluvat kaikki Kristuksen ruumiin jäsenet Jyväskylän kaupungin alueella.
      1. Jokainen pienryhmä tai suurempi uskovien yhteisö Jyväskylässä on myös "seurakunta", mutta ei koko kaupungin seurakunta. Jos kaikki paikkakunnan uskovaiset kokoontuisivat yhteen, niin silloin "koko seurakunta" olisi koolla yhtä aikaa samassa paikassa. (1Kor 14:23.) Näin ei käytännössä koskaan tapahdu, koska kaikkien on mahdotonta osallistua yhtä aikaa johonkin tilaisuuteen terveydentilaan ja elämäntilanteeseen (työ, koulu, matkat) liittyvistä syistä.
      2. Jumalan silmissä kaikki Jyväskylän uskovaiset muodostavat yhden "Jyväskylän seurakunnan" (Apt 8:1; 13:1.) – "Jumalan seurakunnan Jyväskylässä" (1Kor 1:2.) – joka on osa maailmanlaajuista yhtä "Kristuksen ruumista". (Kol 1:18; Efe 4:4.) Silti myös jokaisesta ryhmästä ja yksittäisen ryhmän kokouksesta voidaan sanoa, että kyse on seurakunnasta ja seurakunnan kokoontumisesta. (Room 16:3-5; 1Kor 16:19; vrt. 14:23; Apt 2:46.)

        "Kristuksen ruumis" on kielikuva seurakunnasta ja kertoo sen, miten jokainen ruumiin jäsen on elimellisesti yhtä ja yhteydessä toisiinsa Hengen kautta. (Efe 1:1, 22-23; 2:19-22; 4:15-16.) Tästä ei ole lupa muodostaa sellaista oppia, että jokaisen uskovaisen tulisi opetella tuntemaan kaikki muut uskovaiset omalla paikkakunnallaan, tai että paikkakunnan kaikkien uskovien pitäisi kokoontua yhteen paikkaan yhtä aikaa. Hengen yhteys ja yhteenliittyminen rakkaudessa tarkoittaa sitä, että meillä on Hengestä syntymisen ja yhteisen Jumalan lapseuden kautta mahdollisuus tuntea yhteyttä muihin uskoviin, ja rakentua heidän kanssaan toisiamme tavatessamme.

        On luonnollisestikin selvää, että jokainen uskovainen ei osallistu jokaisen pienryhmän kokouksiin, vaikka olisi suotavaa, että ryhmien jäsenet kävisivät välillä muissakin ryhmissä, ainakin, mitä erityisillä lahjoilla varustettuihin sanan palvelijoihin tulee (apostolit, profeetat, vanhimmat, opettajat, evankelistat, diakonit). Lisäksi olisi hyvä, jos eri ryhmät verkostoituisivat keskenään ja voisivat halutessaan kokoontua myös suurempana kokonaisuutena, esimerkiksi paikkakunnan kaikki uskovat yhtä aikaa.

        Suuressa kaupungissa ja isolla paikkakunnalla voi olla monta pienryhmää, jotka kokoontuvat kodeissa tai tarkoitusta varten omistamissaan tai vuokraamissaan kokoustiloissa. Niinpä Jyväskylän keskustassa voi olla monta uskovien ryhmää, jotka ovat kaikki seurakuntia Jyväskylässä, ja Jyväskylässä on silti vain yksi Jumalan seurakunta. Nämä erilaiset tavat käyttää sanaa ekkleesia (seurakunta) Uuden testamentin esimerkin mukaan eivät johda vielä hajaannukseen: puolueisiin, lahkoihin ja eri seuroihin. Lahkolaisuus on aina osoitusta ihmisen väärästä sydämen asenteesta ja se on erottautumista muista epäraamatullisten oppien ja uskonkäytäntöjen ja synnillisen elämän vuoksi. Jos joku sanoutuu irti vääristä opettajista, vääristä profeetoista ja vääryyden harjoittajista seurakuntakurin vuoksi, niin se ei ole väärää seurakunnan hajottamista lahkoihin ja eri seuroihin, vaan se on itsensä ja lauman suojelemista ja varjelemista pahuuden henkiolentoja vastaan.

        Ei ole siis ole väärin sanoa, että Jyväskylän keskustassa on monta Jumalan seurakuntaa, ja että sen lisäksi kussakin asumalähiössä voi olla monta seurakuntaa eli uskovien ryhmää. Väärin on sellainen sydämen asenne, että pidetään osaa Kristuksen ruumiiseen kuuluvista ruumiiseen kuulumattomina, tai että erottaudutaan muista väärillä perusteilla. On oikeita perusteita sanoutua irti eri tavalla uskovista, ja on vääriä perusteita sanoutua irti muista kristityistä. (Apt 19:9; Room 16:17-20; 2Kor 6:14-18; 1Timn 1:18-20; 2Tim, 2:14-18; 4:14-17; Tiit 3:9-11; 1Joh 2:18-23; 4:1-7; 2Joh 1:6-11.) Meidän tulee löytää kussakin tilanteessa ja tapauksessa Jumalan tahto, jolloin voimme käyttää toiminnassa apuna niitä apostolisia käytäntöjä ja Raamatun opetuksia, jotka soveltuvat kuhunkin asiaan: johonkin tiettyyn väärään opetukseen tai syntiin, jotka ovat erottamisen perusteita, tai johtavat lievempiin kurinpidollisiin toimiin. (2Tess 3:5-16; 1Kor 5.)

    3. Kristuksen seurakunnat Keski-Suomessa tai Suomessa. (Apt 15:41; 1Kor 16:1, 19 ; Gal 1:2.) Suomalaisten ja muiden pakanoiden seurakunnat erotuksena syntyperältään israelilaisten seurakunnista. (Room 16:4.)
    4. Jumalan seurakunta maailmassa. (Matt 16:18; 1Kor 12:28.)
    5. Jumalan seurakunta taivaissa. (Hebr 12:23.)
  2. Omistaja
    1. Jumalan seurakunta Jyväskylässä. (1Kor 1:2.)
    2. Kristuksen seurakunnat Keski-Suomessa tai Suomessa. (Room 16:16.)
  3. Ketkä tai millaiset ihmiset kokoontuvat
    1. Pyhien seurakunnassa noudatetaan Jumalan sanan ohjeita eikä suvaita epäjärjestystä. (1Kor 14:33; vrt. Kol 2:5.)
    2. Jyväskylässä ja Keski-Suomessa olevat kutsutut ja pyhät ja uskovat Kristuksessa Jeesuksessa. (Efe 1:1; 1Kor 1:2.)
    3. Pakanoiden seurakunnat erotuksena israelilaisten ja juutalaisten synagoogista. (Room 16:4.)

Seuraavassa on vielä tarkemmin eritelty niitä kohtia ja tapoja, joilla sanaa ekklesia (seurakunta) on käytetty uuden liiton kirjoituksissa.

  1. Paikka
    1. Koti tai vuokratila tai temppeli
      1. Kodit (1Kor 16:19; Room 16:3-5, 14; Kol 4:15; Fmn 1:2; Apt 2:46; 20:20-21; 28:30-31; 2Kor 11:28.)
        1. Pienryhmiä, jotka kokoontuivat Jeesuksen nimessä yhteen, saattoi olla monia kullakin paikkakunnalla. Nämä ryhmät olivat yleensä tietoisia toisistaan, niin että olivat verkostoituneet yhteen, ja saattoivat kokoontua kaikki yhtä aikaa jonkun kotiin tai julkiseen tilaan. (1Kor 14:23; Room 16; Apt 2:46.)
        2. Kodeissa ja muissa tiloissa kokoontuvista pienryhmistä on lupa käyttää nimitystä "seurakunta" ja "seurakunnan kokoontuminen", vaikka kaikki saman paikkakunnan tai asumalähiön uskovat eivät olisi yhtä aikaa koolla samassa paikassa.
      2. Vuokratila (Apt 19:9 "Tyrannuksen koulu") tai muu julkinen opetus (Apt 20:20-21; 17:19ss.)
      3. Herodeksen temppeli (Apt 2:46.)
    2. Kaupunki tai paikkakunta
      1. "Jerusalemin seurakunta" (Apt 8:1; 11:22.), "Antiokian seurakunta" (Apt 13:1.), "Efeson seurakunta" (Apt 20:17, 28.), "Kenkrean seurakunta" (Room 16:1.), "Korinttossa oleva Jumalan seurakunta" (1Kor 1:2.), "kaikki pyhät Kristuksessa Jeesuksessa, jotka ovat Filippissä", "filippiläisten seurakunta" (Fil 1:1; 4:15.) "tessalonikalaisten seurakunta" (1Tess 1:1; 2:1), "Laodikean seurakunta" (Kol 4:16.) ja Aasian seitsemän seurakuntaa: Efeso, Smyrna, Pergamo, Tyatira, Sardes, Filadelfia ja Laodikea. (Ilm 1:11 ym.)
    3. Maakunta tai maa
      1. Maakunnan tai maan nimen mukaan kutsutut seurakunnat: "seurakunta Juudeassa, Galileassa ja Samariassa" (Apt 9:31.), "seurakunnat Syyriassa ja Kilikiassa" (Apt 15:41.), "Galatian seurakunnat" (1Kor 16:1; Gal 1:2.), "Aasian seurakunnat" (1Kor 16:19; Ilm 1:4: Aasia oli Rooman valtakunnan provinssi nykyisen Turkin itärannikolla), "Juudean seurakunnat" (Gal 1:22.) ja "Jumalan seurakunnat Juudeassa" (1Tess 2:17.).
      2. Kaikki "pakanoiden seurakunnat" (Room 16:4) erotuksena syntyperältään "israelilaisten seurakunnista" ennen (vanhan liiton aikana) ja nyt (uuden liiton aikana). (Apt 7:38, vanhan liiton aika, Apt 11:21-26 uuden liiton aika). Tälla tavalla kutsua seurakuntia etnisen taustan mukaan ei saa tehdä hajaannusta aiheuttavaa jakoa seurakunnassa, sillä Kristuksessa ei ole tiettyyn kansaan kuulumiseen tai yhteiskunnalliseen asemaan perustuvaa eriarvoisuutta. (Gal 3:28.) Näitä ilmaisuja käytettiin ja käytetään vain sen vuoksi, että on tarve kertoa tarkemmin, mikä osa tai ryhmä Jumalan yhdestä seurakunnasta jotakin sanoo tai tekee. Tarve on siis käytännöllinen ja tilannekohtainen, ei muista erottautumiseen ja hajaannukseen pyrkivä.
    4. Jumalan seurakunta maailmassa. (Matt 16:18; 1Kor 12:28; Efe 1:22; 3:10; 5:23.)
    5. Jumalan seurakunta taivaissa. (Hebr 12:23; myös Efe 3:21; 5:25-32.)
  2. Omistaja
    1. "Jumalan seurakunta" (1Kor 1:2; 10:32; 11:22; 15:9; 2Kor 1:1; Gal 1:13; 1Tim 3:5, 15.) ja "Jumalan seurakunnat" (1Kor 11:16; 1Tess 2:14; 2Tess 1:4.)
    2. Kristuksen seurakunnat (Room 16:16.)
  3. Ketkä tai millaiset ihmiset kokoontuvat
    1. Pyhien seurakunnassa tuli noudattaa Jumalan sanan ohjeita Korinttossa ja Kolossassa, eikä siellä saanut suvaita epäjärjestystä. (1Kor 14:33; Kol 2:5.)
    2. "Efesossa oleville pyhille ja uskoville Kristuksessa Jeesuksessa..." (Efe 1:1.)
    3. "Korintossa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät,..." (1Kor 1:2.)

Jokainen Jumalan lapsi on pyhitetty eli erotettu tästä maailmasta ja synnistä Kristuksen Jeesuksen ruumiin uhrin ja veren kautta kertakaikkiaan, kun hän on uskonut evankeliumin sanan ja ottanut vastaan Jumalan armon. (Hebr 10:8-24; 13:12; Room 3:19-5:11; 2Kor 5:18-6:2.) Seurakunta ei saa olla vain uskossaan pitkälle ehtineiden ja täysi-ikäisten pyhien eli vanhurskaasti elämään kykenevien uskovien kerho tai elitistinen klubi, jonne uskossaan nuoret ja lihallisuutensa vuoksi lankeilevat uskovat eivät olisi tervetulleita. Pyhien yhteyteen tulemiselle ei saa myöskään asettaa epäraamatullisia minimivaatimuksia oikean opillisen ymmärryksen suhteen, mutta ei ole myöskään väärin edellyttää uskossaan jo vähän kasvaneilta joidenkin perustotuuksien uskomista eli totena pitämistä ja niiden mukaan elämistä. (ks. kuitenkin 1Joh 2:18-23; 4:1-8; 2Joh 1:6-11.) Seurakuntakurista ja opin puhtaana pitämisestä ei tule luopua yhteyden kustannuksella, vaan niitä tulee vaalia nimenomaan yhteyden säilyttämisen vuoksi.

Kaikki Jumalan lapset ovat tervetulleita Jumalan seurakuntaan ja pyhien kokoontumisiin: on väistämätöntä, että hengelliseltä kasvultaan eri vaiheessa olevat uskovaiset kokoontuvat yhteen ja rakentuvat yhdessä Jumalan asumukseksi Hengessä. (1Joh 2:12-14; Fil 3:11-17.) Vaikka uskossaan nuorilta ei voida vielä edellyttää samankaltaista pyhää vaellusta ja vanhurskasta elämää kuin esikuviksi kelpaavilta vanhemmilta sisaruksilta, niin heidän kasvamattomuutensa ja vajavaisuutensa ei saa silti olla lupalappu synnin tekemiselle. (1Kor 2:6-3:17; Gal 5:13-26.) Heitä tulee kuitenkin kärsiä enemmän kuin kauan uskossa olleita, jos he toimivat lihallisesti ja lankeavat synteihin.

Oikeita ja vääriä tapoja puhua seurakunnasta

Koska seurakunta on Jumalan ja Kristuksen seurakunta, niin on väärin puhua "Israelin seurakunnasta". Israel ei omista seurakuntaa, vaan Jumala omistaa sen.

On väärin sanoa "Israelin seurakunta Suomessa", kun sillä tarkoitetaan suomalaisia tai yleensä kaikkia kristittyjä Suomessa. Sen sijaan tulee sanoa: "Jumalan seurakunta Suomessa". Myös muihin kansoihin kuuluvat kristityt kuin suomalaiset ovat osa Jumalan seurakuntaa Suomessa, kun heidän asuinpaikkansa on Suomessa. Vastaavasti tulee sanoa "Jumalan seurakunta Israelissa", kun tarkoitetaan kaikista uskovista koostuvaa Jumalan seurakuntaa Israelin valtion alueella ja Israelin kansan keskellä.

On oikein puhua "Suomen seurakunnista" ja "Israelin seurakunnista", kun sillä tarkoitetaan valtion alueella sijaitsevia seurakuntia, eikä tarkoiteta sitä, että Suomen tai Israelin kansa omistaisi seurakunnan. Genetiivi kuvaa tällaisissa ilmaisuissa paikkaa, ei omistajuutta. Niinpä minä olen tällä hetkellä Jyväskylän seurakunnassa, mutta jos muuttaisin Lontooseen, niin olisin silloin Lontoon seurakunnan jäsen. Ja siellä voisin olla Greenwichin (kaupunginosa Lontoossa) seurakunnan jäsen ja kokoontua vaikkapa veli Smithin luona kokoontuvan seurakunnan kanssa.

Kun Suomessa asuvat israelilaiset kokoontuvat yhteen, niin heistä voidaan käyttää nimitystä "israelilaisten seurakunta", mutta tällaista puhetapaa tulisi välttää, jotta se ei johtaisi etniseen erotteluun ja kansojen eriarvoiseen asemaan laittamiseen Kristuksen ruumiissa. (Gal 3:28.) Samasta syystä kannattaa välttää muista kansalaisuuksista puhumista, vaikka periaatteessa ei ole väärin puhua "suomalaisten seurakunnista Floridassa tai Australiassa", kun suomalaiset ja suomenkieliset kokoontuvat siellä yhteen. Tällöin ei ole tarkoituksena kuitenkaan hajottaa Kristuksen ruumista epäraamatullisin perustein.

Omaksi etniseksi ryhmäksi erottautuminen on perusteltavissa Jumalan tahdoksi kielellisten rajoitusten ja kansallisen yhteenkuuluvuuden vuoksi. Etenkin äsken maahan muuttaneilla voi olla vaikeuksia rakentua yhdessä Jumalan huoneeksi alkuperäisväestön kanssa. Silloin kansallinen seurakunta toisen maan sisällä auttaa häntä eteenpäin uskon tiellä. Kansalliset seurakunnat eivät saa kuitenkaan käyttää erottautumistaan väärällä tavalla lahkohengen herättämiseksi. He voivat ja heidän tuleekin harjoittaa yhteyttä myös alkuperäisväestön uskovien kanssa, eivätkä kielelliset rajoitukset ole sille esteenä, kun on ensin kieli opittu.

Vaikka samassa kaupungissa tai samalla paikkakunnalla voi toimia monta pienryhmää, jotka ovat kukin oman paikkakuntansa yhden seurakunnan osia, ja niitä voidaan kutsua myös yksinään "seurakunniksi", niin silti ei ole oikein sanoa, että joku toisen ryhmän jäsen ei kuuluisi "meidän seurakuntaamme". Tällaisessa kielenkäytössä ja ajattelutavassa on tunnustuksien ja lahkojen siemen, koska erottaudutaan toisista väärin perustein. Se toinenkin ryhmä on osa oman paikkakunnan Jumalan seurakuntaa, ja se toinenkin uskovainen kuuluu Kristuksen ruumiiseen, joten ei ole oikein sanoa, että hän ei kuulu "meidän seurakuntaamme". Seurakunta ei ole ensinkään "meidän" vaan se on "Kristuksen" ja Kristuksen kautta "Jumalan" seurakunta. Toiseksi, se ei tee toisesta uskovaisesta "seurakuntaan kuulumatonta" tai "seurakunnatonta", jos hän ei kokoonnu pääsääntöisesti samassa ryhmässä kuin missä itse kokoonnumme. Jokaisen ryhmän jokainen jäsen on seurakunnan jäsen, jos hänessä on Kristuksen Henki ja Jumalan Henki asuu hänessä. (Room 8:9.)

Puheessa ei ole väärin kertoa tarkemmin siitä, mihin ryhmään itse kuuluu, tai kenen kotona pääsääntöisesti kokoontuu. Jos puhutaan aina seurakunnasta siten, että se tarkoittaa yhden paikkakunnan kaikkia uskovaisia, niin se johtaa helposti väärinymmärryksiin. Siksi ei ole väärin sanoa, että kokoontuu jonkun kodissa tai seurakunnassa, joka kokoontuu jossakin tietyssä paikassa, eikä puhu pelkästään siitä, että kuuluu jonkin paikkakunnan yhteen seurakuntaan.

Yhdellä paikkakunnalla voi olla tässä esitetyllä tavalla monta eri paikassa kokoontuvaa ryhmää, joita on lupa ja joita tuleekin kutsua seurakunniksi. Tämä tapa puhua seurakunnasta ja ajatusmalli ei ole vielä väärämielistä seurakunnan hajottamista eri puolueisiin ja lahkoihin. Lahkolaisuus asuu aina ihmisen sydämessä ja näkyy sitten Jumalan tahdon vastaisena väärämielisenä erottautumisena muista, tai muiden halveksumisena ja lahkolaiseksi haukkumisena, niin että pidetään vain omaa pientä ryhmää tai ryhmittymää Jumalan seurakuntana, ja kaikkia muita uskovien ryhmiä ja ryhmittymiä lahkoina. Sekin on lahkolaisuutta tai ainakin johtaa siihen, kun ajatusta viedään hieman pidemmälle.

Miten hajaannuksesta päästään yhtenä seurakuntana elämiseen?

Vaikka Jyväskylässä on Jumalan silmissä vain yksi seurakunta, niin Jumala näkee silti myös jokaisen yksittäisen ryhmän seurakuntana, niin että samalla paikkakunnalla voi olla monta "seurakuntaa". Tätä ei saa kuitenkaan käyttää nykyisen hajaannuksen puolustuksena vaan uskovien tulee pyrkiä olemaan yhtä keskenään ilman erottavia väliseiniä ja raja-aitoja. Tähän ei päästä ekumenian avulla, jossa eri tunnustusten ja ryhmien sisältä tunnustetaan muut tunnustukset ja ryhmät kristityiksi, mutta pidetään kiinni erottavista raja-aidoista ja tunnustuksista.

Erottavista raja-aidoista ja hajaannuksesta päästään eroon vain sillä tavalla, että jokainen uskovainen ottaa vastaan rakkauden totuuteen. Se tarkoittaa sitä, että ojentaudumme omassa elämässämme Jumalan sanan opetusten ja ohjeiden mukaan. Meidän on korjattava opetustamme ja elämäämme aina, kun havaitsemme olleemme väärässä. Kun jokainen toimii vuorollaan samalla tavalla, niin pääsemme yhä lisääntyvään yksimielisyyteen myös opissa, eikä yhteytemme jää vain sille tasolle, että tunnustamme toinen toisemme uskoviksi karsinoistamme käsin, erottavien raja-aitojen takaa.

Yhteyteen pääsemisen ja yhteyden säilyttämisen kannalta ei ole tärkeintä se, että meillä on riittävästi tietoa erilaisista opetuksista, ja uskomme asioista oikealla tavalla, Jumalan tahdon mukaan. Tärkeintä on rakastaa totuutta eli Jeesusta Kristusta ja Jumalan sanan opetuksia, Raamatun pyhiä kirjoituksia. Jos meillä on rakkaus totuuteen, niin me kasvamme yhä lisää tässä rakkaudessa, ja voimme elää yhä paremmin todeksi niitä opetuksia, joiden johtoon meidät on annettu Raamatun kirjoitusten mukaan. (Room 6:17.)

On totta, että ihmiset aiheuttavat hajaannuksen ja muodostavat erottavia raja-aitoja Jumalan yhden seurakunnan sisälle, eivätkä sitä tee opit itsessään. Ihmiset tekevät näitä raja-aitoja ja aiheuttavat hajaannusta kuitenkin sillä tavalla, että käyttävät virheellistä Raamatun tulkintaa ja virhetulkintojen mukaista elämää syynä erottautua muista. Tai sitten meidän on omantunnon vuoksi erottauduttava heistä, koska omatuntomme ei anna myöten osallistua heidän epäjumalanpalvelukseensa (vääriin rituaaleihin, vääriin opetuksiin, synnissä elämiseen väärien opetusten mukaan, jne.). Näin ollen emme voi jättää huomiotta virheellisiä opetuksia ja vääriä tulkintoja Raamatusta, kun pyrimme eroon hajaannuksesta.

Me elämme todeksi uskoamme niiden opetusten mukaan, joita pidämme Jumalan tahdon mukaisina. Koska ero aiheutuu jopa saman Isän lapsien välille siitä, että ymmärrämme eri tavalla Raamatun keskeisiä opetuksia, on eron poistamisen kannalta välttämätöntä ojentautua Jumalan tahdon mukaiseen elämään opin pääkohdissa ja Kristuksen opin alkeissa. Me voimme kyllä tunnustaa jokaisen veljen Jumalan lapseksi, mutta emme voi välttämättä elää yhtenä laumana heidän kanssaan, koska he jatkavat epäraamatullisten opetusten levittämistä ja niiden mukaan elämistä (esim. kaste ja ehtoollinen). Kun tunnustamme heidät veljiksi ja Jumalan lapsiksi, mutta emme voi elää yhtenä laumana esimerkiksi samassa kodissa kokoontuvana seurakuntana heidän kanssaan, niin tällainen tunnustaminen on samanlaista tunnustamista kuin mitä ekumeniassa ja kaikkialla seurakunnissa jo nyt tällä hetkellä harjoitetaan. Jokainen on kyllä valmis tunnustamaan toisen Jumalan lapseksi, mutta erilaiset opetukset ja uskonkäytännöt (elämä) aiheuttavat sen, että emme voi omantunnon vuoksi elää yhtenä ryhmänä (ekklesia) heidän kanssaan.

Hajaannus ei poistu siten, että kielletään raja-aitojen olemassaolo, ja eletään niin kuin niitä ei olisi olemassakaan. Hajaannus poistuu siten, että ne henkilöt, jotka ovat rakentaneet raja-aitoja, poistavat nämä rakentamansa raja-aidat. Kun raja-aitana toimii virheellinen tulkinta Raamatun kirjoituksista ja se johtaa Jumalan tahdon vastaiseen elämään, niin tämä raja-aita poistuu vain siten, että Raamattua väärin tulkinneet henkilöt ja ryhmät hylkäävät virhetulkinnat, ja ojentautuvat elämässään Jumalan tahtoon Jumalalta saamansa oikean ymmärryksen mukaan. Jos näin ei tehdä, niin raja-aidat eivät kaadu ja hajaannus jatkuu.

Yksittäiset uskovaiset voivat tietysti elää ikään kuin näitä raja-aitoja ei olisi olemassakaan. Meillä on oikeus kulkea ryhmästä toiseen ja osallistua niiden toimintaan, koska olemme saman Isän lapsia kuin ne, jotka kokoontuvat eri tunnustusten ja nimikylttien alla. Me voimme myös osaltamme kutsua luoksemme ketä tahansa uskovia mistä tahansa uskovien ryhmistä ja toivottaa heidät tervetulleiksi kokouksiimme. (Seurakuntakurin alla olevat ovat tässä kohdassa poikkeus.) Me emme saa sulkea ketään ennakkoasenteisesti ja edeltä määriteltyjen opin kappaleiden erilaisen tulkinnan vuoksi yhteytemme ulkopuolelle. Pyhien yhteys on paras paikka uskossaan harhaan joutuneelle vapautua niistä harhoista, joiden mukaan hän on erehdyksessä ja vilpittömästi elänyt. Jos sitten ajan kanssa käy ilmi, että pyhien yhteyteen tullut henkilö ei ole vilpitön, ja aiheuttaa paheennusta, riitaa tai hajaannusta epäraamatullisten opetusten ja niiden mukaan elämisen kautta, niin sitten tulee toimia tilanteen vaatimalla tavalla ja harjoittaa seurakuntakuria sanan ohjeiden mukaan. (Apt 19:9; Room 16:17-20; 2Kor 6:14-18; Tiit 3:9-11; 2Joh 1:6-11; 1Tim 1:18-20; 2Tim, 2:14-18; 4:14-17.)

On joitakin vääriä opetuksia, joissa hyvin harvat vuosia ja vuosikymmeniä uskossa olleet veljet ovat valmiita enää muuttamaan mieltään. Meidän tulee suhtautua jokaiseen uskovaiseen yksilöinä ja ottaa huomioon hänen kasvunvaiheensa, kun harjoitamme seurakuntakuria, ja ohjaamme muita syvempään Kristuksen rakkauteen ja Jumalan Pojan tuntemiseen. Tähän ohjaamiseen kuuluu olla pitkämielinen ja kärsivällinen joidenkin uskossaan nuorten, mutta harhaan joutuneiden kanssa, mutta paatuneiden ja erityisen paljon seurakunnalle vahinkoa aiheuttavien veljien suhteen on syytä toimia nopeammin, ja estää heitä vaikuttamasta turmiollisilla harhaopeillaan samassa pyhien yhteydessä, jossa pääsääntöisesti elämme ja kokoonnumme yhteen Jumalan ekkleesiana. (2Tim 2:14-4:4; Tiit 3:9-11.)

Yksikään uskovainen ei ole vapaa niistä opetuksista, joiden mukaan meidän tulee elää uuden liiton Jumalan seurakuntana ja seurakunnassa. Meidät on annettu niiden opetusten johtoon. (Room 6:17; 16:19.) Meidän tulee olla kuuliaisia kaikessa ja johdattaa toinen toistamme yhä pitemmälle vapaaehtoisessa Jumalan tottelemisessa Raamatun kirjoitusten eli Jumalan sanan antamien opetusten ja ohjeiden mukaan. Raamatussa on annettu yksityiskohtaista opetusta ja yleisiä suuntaviivoja sen suhteen, miten meidän tulee toimia kussakin tilanteessa ja itse kunkin ihmisen kanssa. (esim. 1Joh 2:18-23; 4:1-8; 2Joh 1:6-11; 2Tim, 2:14-18; 2Tess 3:5-16; 1Kor 5:1-13; 2Kor 2:1-11.)

Jos noudatamme Jumalan sanan ohjeita, niin se johtaa seurakuntakurin ja opetuksen valvomisen (1Tim 4:14-16.) kautta siihen, että myös me joudumme erottautumaan ja sanoutumaan irti joistakin ihmisistä ja ryhmistä, jotka tunnustavat Jeesuksen nimeä. (Matt 7:21-29; Room 16:17-20; Tiit 3:9-11; 1Tim 1:18-20; 2Tim, 2:14-18; 4:14-17; 2Kor 6:14-18; 11:1-23; Fil 3:1-3.) Silloin ei ole tietenkään kysymys "vääristä valinnoista" eli lahkolaisuuden synnistä, eikä väärämielisestä muista erottautumisesta sen vuoksi, että "meillä on raamatullisempi oppi" kuin muilla, mitä esimerkiksi seurakunnan elämään, järjestäytymiseen ja kokoontumiseen tulee. Silti meillä tulisi olla raamatullisempi eli enemmän Jumalan tahdon mukainen oppi kuin monissa opinkohdissa harhaan joutuneilla ryhmillä. Muutenhan me voisimme kokoontua heidän järjestelmiensä ja käytäntöjensä mukaan heidän tunnustustensa sisällä, eikä meidän tarvitsisi kokoontua niiden ulkopuolella, niistä erillään.

On hyvä, jos meillä on raamatullisempi eli enemmän Jumalan tahdon mukainen oppi kuin perinteisillä seurakunnilla, tunnustuksilla ja kirkoilla, mutta me emme saa tehdä opista ja opetuksista erottavaa väliseinää tai raja-aitaa meidän ja muiden välille. Jokainen vilpitön etsijä on tervetullut yhteyteemme, emmekä saa sulkea ketään Jumalan lasta pois yhteydestämme, ellei seurakuntakuri sitä edellytä.

Se ei tee "meistä" erilaisia kuin "heistä", että me sallimme kenen tahansa tulla kokouksiimme, emmekä sulje ketään pois "oppiimme vedoten", sillä niin myös "ne muut" eli tunnustusten ja kirkkojen jäsenet tekevät! Mekin saamme käydä heidän kokouksissaan ja vaikuttaa siellä tiettyyn rajaan asti, kunnes seurakuntakuria aletaan soveltaa siellä meihin. Loppujen lopuksi raamatullisesta seurakunnasta ja elämästä puhuttaessa on aina kysymys siitä, miten me ymmärrämme Raamatun kirjoituksia mistäkin aiheesta. Se, miten me ymmärrämme kirjoituksista Jumalan tahdon, vaikuttaa aina siihen, miten me elämme ja sovellamme kuria seurakunnassa.

Kun puhun "meistä" ja "heistä", niin tarkoitukseni ei ole jakaa Kristuksen ruumista osiin. Puhun tällä tavalla käytännön syistä, jotta asia tulisi ymmärretyksi. Koska nämä raja-aidat ja puolueet ovat kuitenkin olemassa, niin en voi sulkea silmiäni ja korviani ikään kuin niitä ei olisikaan olemassa, enkä voi vaieta siitä, että niitä on olemassa. Tästä johtuen on pakko puhua itsekin välillä muodossa "me" ja "he". Jumalan tahto olisi kuitenkin se, että voisimme lopettaa puhumasta "meistä" ja "heistä", mutta se ei liene mahdollista, elleivät kaikki ojentaudu Jumalan tahtoon eroa ja hajaannusta aiheuttavissa tärkeissä opinkohdissa, ja niiden mukaan elämisessä.

Me emme saa muodostaa Jumalan tahdon mukaisista opetuksista uutta raja-aitaa, niin että erottaisimme yhteydestämme ne, jotka eivät ole keskeneräisyyttään vielä oppineet tuntemaan Jumalan tahtoa jokaisessa tärkeässä opin kohdassa. Sen sijaan meidän tulee sallia vilpittömien ja rauhaa rakastavien uskovien elää yhteydessämme. Uskossaan nuorten tulee saada kasvaa pyhien yhteydessä Jumalan antamaa kasvuvauhtia. Jos joku on kuitenkin pahennukseksi, häiriöksi, riidaksi, eripuraksi ja hajaannukseksi Raamatun vastaisten opetusten ja niiden mukaan elämisen vuoksi, niin hänet voidaan erottaa pyhien yhteydessä kurinpidollisista syistä, tai hänen osallistumistaan seurakunnan toimintaan voidaan rajoittaa. (1Kor 5-6; 2Kor 2:1-11; 2Tess 3:5-16.) Silloin on kyse seurakuntakurista eikä väärästä erottautumisesta ja hajaannuksen aiheuttamisesta. Uskossaan kasvaneita ja vuosikymmeniä vääriä opetuksia kannattavat sanan opettajat eivät ole kovinkaan usein enää halukkaita muuttamaan näkemyksiään, joten heidän kanssaan eläminen samassa pyhien yhteydessä voi muodostua liian hankalaksi, joten se ei ole välttämättä enää Jumalan tahto.

Uskovien ja pyhien yhteyteen ei päästä siten, että ummistetaan silmät vääriltä opetuksilta ja ollaan niin kuin niitä ei olisikaan. Hajaannus ei pääty siihen, että kävellään raja-aitojen lävitse ja eletään niin kuin raja-aitoja ei olisi olemassa. On kuitenkin oikein elää sillä tavalla, että emme tee raja-aitoja omissa sydämissämme, eli että emme erottaudu muista väärin ja epäraamatullisin perustein sen vuoksi, että meillä on raamatullisempi oppi kuin muilla. Tässä on kuitenkin erotettava toisistaan kuri ja väärä hajottaminen. Joissakin tilanteissa on oikein erottautua itse aktiivisesti vääryyttä harjoittavista ja vääristä opettajista. (Apt 19:9; Room 16:17-20; 2Kor 6:14-18; Tiit 3:9-11; 1Tim 1:18-20; 2Tim 2:14-19; 4:14-17.) Jos seurakuntakurista luovutaan kokonaan yhteyden säilyttämisen vuoksi, niin se ei ole Jumalan tahdon mukaista kokoamista, vaan se on yhteyttä väärien kanssa, josta Jumala tahtoisi omansa suojella.

Lahkolaisuus ja oikea erottautuminen

Lahkolaisuus on ihmisen sydämessä asuvaa syntiä. Lahkolaisuus on Jumalan tahdon vastaista väärämielistä erottautumista muista Jumalan lapsista. Kaikki erottautuminen ei ole kuitenkaan Jumalan tahdon vastaista, eikä väärämielistä syntiä. On myös sitä erottautumista, jota kutsutaan Raamatussa pyhitykseksi ja pyhittäytymiseksi. Se on sitä, että erotaan vääryyden harjoittajista ja heidän hallitsemistaan uskonnollisista järjestelmistä.

Lahkolaisuutta ei voida nähdä ulkonaisista seikoista kuten siitä, millä tavalla uskovaiset kokoontuvat yhteen, ja miten heidän ryhmänsä on järjestäytynyt esimerkiksi talouden tai rekisteröitymisen suhteen, joita asioita esivallan laki edellyttää, jos harjoitetaan esimerkiksi varojen keruuta hyvää tarkoitusta varten, tai maksetaan palkkaa evankeliumin työntekijöille. Lahkolaisuutta ei siis nähdä organisaation muodosta tai kirkkorakennuksen muodoista eikä seurakunnan rakennelmista, kun rakennelmilla tarkoitetaan sitä, miten seurakunta on järjestänyt palvelutehtävät, tilat kokouksia varten, seurakunnan nimen tai kokoustilojen nimen, tai jonkin muun käytännön asian, jotka ovat välttämättömiä tai hyvin tarpeellisia toiminnan harjoittamisen kannalta. Nämä asiat kuten erityisesti seurakunnan nimi voivat osaltaan lisätä lahkoajattelua tai johdattaa siihen, mutta yksin niistä ei voida erottaa ja paljastaa lahkolaisuuden syntiä.

Lahkolaisuuden synnissä on mahdollista elää, vaikka opetus ja seurakunnan kokoontumisen käytäntö olisivat muodollisesti täysin Raamatun opetusten mukaiset, samoin kuin seurakunnan järjestäytyminen ja organisaatio, jos sellaista nimitystä nyt edes Jumalan seurakunnasta on lupa käyttää (kaikki kristityt eivät hyväksy puhetta seurakunnan organisaatiosta, koska se muistuttaa nimityksenä maailman organisaatioita; seurakunnasta puhuttaessa organisaatiolla tarkoitetaan kuitenkin uskovien jakaantumista ja toimintaa palvelustehtäviensä mukaan, ja kokousten järjestämisen sekä muun toiminnan käytäntöä, ei hierarkkista tai laitosmaista tai liiketaloudesta peräisin olevaa järjestelmää).

Koska lahkolaisuus on sydämessä asuva synti, joka on väärämielistä erottautumista muista Jumalan lapsista omaan paremmuuteen tai Jumalan tahdon vastaisiin oppeihin perustuvista syistä, niin myös ulkoisesti täysin oikeaa oppia ymmärtävän on mahdollista elää lahkolaisuuden synnissä. Vastaavasti joku ulkoisesti Jumalan tahdon vastaiseen ryhmään tai järjestöön kuuluva ja ohjelmapainotteisessa seurakunnassa elävä uskovainen ja jopa seurakunnan vanhin voi elää vapaana lahkolaisuuden synnistä, koska ei ajattele lahkolaisittain, eikä myöskään käyttäydy sillä tavalla hajaannusta edistämällä.

Lahkolaisuutta ei ole se, että erottaudutaan jumalattomista ja vääräuskoisten ihmisten hallitsemista tai valtaamista uskonnollisista yhteisöistä. Näistä eroaminen ja heistä erottautuminen eli pyhittyminen on Jumalan tahdon mukaan tapahtuvaa oikeaa erottautumista eli pyhittymistä. (Room 16:17-20; 2Kor, 6:14-18; Tiit, 3:9-11; 1Tim, 1:18-20; 2Tim, 2:14-18; 4:14-17; Matt, 18:15-18; 1Kor, 5:9-13; 2Joh, 1:6-11.) Jos joku uskovainen sanoo Jumalan tahdon mukaista erottautumista ja seurakuntakurin harjoittamista lahkolaisuuden synniksi, niin hän tekee itse syntiä, eli "ampuu ohi maalin" ja joutuu harhaan evankeliumin suoralta tieltä. Jumala antakoon hänelle anteeksi, sillä hän ei tiedä sitä, mitä hän tekee. Onneksemme tahattomat synnit saa anteeksi, ja tahallisetkin, kun vain ei jää elämään synnissä ja katuu tekemäänsä pahaa Jumalan antaman mielimurheen mukaan. (Room, 6:1-23; 8:1-16; 2Kor, 7:7-10.)

On siis oikeaa ja väärää erottautumista. Uskovien ja pyhien tulee karttaa väärää erottautumista, mikä on Jumalan tahdon vastaista ja syntiä, mutta heidän tulee erottautua oikealla tavalla väärien yhteydestä ja vääristä eli vääryyden harjoittajista (Matt, 7:21-23.) ja vääristä opetuksista, mikä ei ole syntiä, vaan on Jumalan tahto meihin nähden, jotka kutsuttuja, rakkaita ja pyhiä uskovia olemme.

Petteri Haipola, 20. elokuuta 2009, muokattu 12. joulukuuta 2009.

Aiheesta muualla

Kristinusko-blogissa on kerrottu lyhyesti siitä, millainen seurakunta oli alussa, apostolien aikana.
http://kristinusko.wordpress.com/

Sivun alkuun