Mitä lännen tulisi tietää?

Tämä on suora lainaus artikkelista Islamin perusteet, Mitä lännen tulisi tietää.

2.4. Taqiyya – uskonnollinen petos

Dar al-islamin ja dar al-harbin välisen sotatilan johdosta ruses de guerre syste­maattinen valehte­leminen vääräuskoisille on erottamaton osa islami­laista taktiikkaa. Sitä, kuinka muslimijär­jestöt toistavat kaikkialla dar al-har­bissa, että “islam on rau­han uskonto” tai että muslimien väki­valta johtuu tiet­tyjen yksittäisten “fanaatikkojen” epätasapainoisesta psyy­kestä, on pidettävä ta­hallaan harhaanjohtavana informaationa, jonka tarkoituksena on houkutella vääräuskoista maa­ilmaa höllentä­mään suojaustaan. Tietenkin yksittäiset mus­limit voivat aidosti pitää us­kontoaan “rauhanomaisena”, mutta vain sikäli kuin he ovat tietämättö­miä sen todellisista opetuksista tai siinä mie­lessä kuin asian muotoili egyptiläi­nen teoreetikko Sayyid Qutb, joka totesi kirjassaan “Is­lam ja universaali rauha”, että to­dellinen rauha vallitsee maailmassa heti, kun islam on val­loittanut sen.

Paljon kertovaa on se, että siinä missä dar al-harb on tulvillaan musli­meja, jotka ku­vaavat us­kontoaan rauhanomaiseksi, dar al-islamissa näitä on tuskin lainkaan. Eräs islamin hylän­nyt mus­limi ehdotti kerran lak­mustestiä länsi­maalaisille, jotka uskovat, että islam on “rauhan” ja “su­vaitsevaisuuden” us­konto: yritä käydä esittämässä tuo näkökanta kadun­kulmassa Ramallahissa tai Riadissa tai Islamabadissa tai missä päin ta­hansa muslimimaail­maa. Hän vakuutti minulle, että et eläisi viittäkään mi­nuuttia.

Eräs laillista yhteiskuntajärjestystä koskeva ongelma {mitä tulee musli­meihin dar al-harbissa} aiheutuu muinaisesta islamilaisesta lakiperiaat­teesta: taqiyy­asta. Tä­män sanan juurimerkitys on “pysytellä uskolli­sena” mutta oikeastaan se merkit­see “valheelli­suutta”. Sillä on Koraa­nin (3: 28 ja 16:106) täysi valtuutus, ja se sallii muslimien mu­kautua ul­koisesti epä- tai ei-islamilaisen hal­litusvallan vaatimuk­siin samaan ai­kaan kun sisäi­sesti “pysyttelee uskollisena” sille, mitä pitää todelli­sena islamina, odo­tellessaan käännekohdan tapahtumista. (Hiskett: “Some to Mecca Turn to Pray”, 101.)

Sahih al-Bukhari 4:52:269; Jabir bin ‘Abdullah on kertonut: Profeetta sa­noi: “Sota on petosta.”

Historiallisesti esimerkit taqiyyasta sisältävät muslimille luvan hylätä itse islam oman nah­kansa pelastamiseksi tai vihollisen suosioon pääse­miseksi. Ei ole vaikea nähdä, että ta­qiyyan seuraa­mukset ovat äärimmäi­sen salakavalat: pohjimmiltaan ne tekevät mah­dotto­miksi neu­vottelurat­kaisut ja itse asiassa kaiken totuu­teen pohjautuvan kommunikaa­tion dar al-islamin ja dar al-harbin vä­lillä. Ei pitäisi kuitenkaan olla yllät­tävää, että so­dan osapuoli pyrkii harhautta­maan toista osapuolta menetelmis­tään ja aikeistaan. Jihad Wat­chin johtokun­nan varapuheenjohtaja Hugh Fitzgerald esittää lyhyesti, mistä taqiyy­assa ja kitmanissa, petollisuuden kahdessa eri muodossa, on ky­symys.

Taqiyya on uskonnollisesti pyhitetty doktriini, jonka alkuperä on shii­alai­suu­dessa mutta jota harjoittavat nyt myös muut kuin shiiat.[11] Se tar­koit­taa uskon­nolli­sia asioita koskevaa tahallista valheellisuutta (tees­kente­lyä, todellisten in­ten­tioi­den kätkemistä), johon voidaan ryhtyä is­lamin ja uskovien suojelemiseksi. Toi­nen samansukuinen termi, jonka sovellusala on laajempi, on “kitman”, ja se mää­ritellään “mentaaliseksi varauk­seksi”. Esimerkkinä taqiyyasta voisi olla se, kun islamia puolusteleva muslimi väittää, että “tie­tenkin” islamissa on omantunnonva­paus, ja si­teeraa sitten Ko­raanin jaetta (2:256): “Ei uskontoon pakoteta.” An­nettu vaiku­telma on kuitenkin väärä, sillä sen yhteydessä ei mainita islamin doktriinia nask­hista eli kumoamisesta, jonka mukaan Koraanin myö­hemmin annetut jakeet, jotka ovat paljon suvaitsemattomampia ja jul­mempia, kumoa­vat sellaiset varhai­semmat jakeet, kuten “ei uskontoon pakoteta”. Historia joka ta­pa­uksessa osoit­taa, että islamin sisällä on ja on aina ollut “uskon­non­pakko” niin musli­meille kuin muillekin.

“Kitman” on taqiyyaa muistuttava käytäntö, mutta suoranaisen valeh­te­lemisen sijaan se viittaa puolittaisen totuuden kertomiseen tietyllä “men­taalisella vara­uksella”, joka oi­keuttaa loppuosan poisjättämisen. Yksi esimerkki riittää. Kun muslimi väittää, että “ji­had” merkitsee todel­lisuu­dessa “henkistä kilvoittelua”, eikä tule lisänneeksi, että tuo määri­telmä on islamissa kehitelty vasta äskettäin (hieman yli sata vuotta sit­ten), hän johdattaa harhaan salaamalla tuon tiedon ja harjoittaa täten “kitmania”. Kitmanin harjoittamisesta on kyse myös silloin, kun hän tuon arvelutta­van väitteensä tukemi­seksi esittää hadithin, jossa (tietyn to­distajaketjun eli isnadin perusteella) Muhamma­din mainitaan eräältä lukui­sista sota­retkiltään palatessaan sanoneen palaavansa pie­nem­mästä jihadista ryh­tyäk­seen suurempaan jihadiin, ja kun hän ei lisää tä­hän sitä to­deksi tietä­määnsä seik­kaa, että tämä on “heikko” hadith, jota useimmat arvos­tetut mu­haddithinit pitä­vät alkuperältään epäilyttävänä. [12]

Aikoina, jolloin dar al-harbin suurempi voima tekee välttämättömäksi sen, että jihad omaksuu epäsuoran lähestymistavan, petollisuus ja puoli­totuuksien ker­tominen ovat muslimin luonnolli­sia velvollisuuksia suh­teessa vää­räuskoiseen maail­maan. Olisi strate­gista tyhmyyttä paljastaa vilpittömästi, että dar al-isla­min perim­mäisenä päämääränä on valloittaa ja rosvota dar al-harb, kun jäl­kimmäisellä on soti­laalliset valttikortit kä­sissään. Jihadistien on­neksi useim­mat vääräus­koiset eivät ym­märrä, kuinka lukea Koraania, ei­vätkä he vaivaudu ottamaan selvää siitä, mitä Mu­hammad tosi asiassa teki ja opetti, ja tä­män johdosta on helppoa tiet­tyjen valikoitujen sitaat­tien ja poisjät­töjen avulla antaa vai­kutelma, että “islam on rauhan uskonto”. Jokainen vääräuskoi­nen, joka ha­luaa uskoa sel­laiseen fantasiaan, pitää onnessaan tiukasti kiinni väärinkäsi­tykses­tään, kun hänelle sitee­rataan kourallinen Mekan kauden ja­keita ja ker­rotaan, että Mu­hammad oli suuresti hurs­kas ja jalomielinen ihmi­nen. Tällai­sen valheellisen kuvan hälventämi­seksi riittää, että kai­vaa asioita hieman pintaa syvem­mältä.

2.5. Jihad kautta historian

Vuonna 622 (v. 1 islamilaisessa kalenterissa, AH 1) Muhammad lähti Me­kasta Medinaan (Yathribiin), joka sijaitsee noin 300 kilo­metriä poh­joiseen Ara­bian niemi­maalla. Medi­nassa Muhammad perusti puolisotilaallisen järjestön, joka tuli levittämään hänen ja hänen us­kon­tonsa vaikutuspiiriä läpi Arabian. Koska islamissa ei ole koskaan tehty eroa poliittis-sotilaal­lisen ja us­konnollisen välille, tämä kehitys­kulku oli islamilais­ten periaatteiden mu­kaan aivan luonnollinen. Kuolemaansa men­nessä (v. 632) Muham­mad oli laajenta­nut ryöstö- ja taistelu­retkillä kontrolliaan suurimpaan osaan eteläistä Ara­biaa. Näiden aluei­den vallat­tujen kansojen oli joko alistuttava muslimival­taan ja makset­tava suojelu­vero tai käännyttävä islamiin.

2.5.1. Jihadin ensimmäinen suuri aalto: arabit, v. 622–750

Elämänsä loppuvaiheessa Muhammad lähetti kirjeitä Lähi-idän suurille hallit­sijoille vaa­tien näitä alistumaan määräysvaltaansa. Tämä poistaa sen väärin­käsityksen, että profeetta olisi aikonut pysäyttää islamin laa­jenemisen Arabi­aan. On vain loogista, että yhdellä ja ainoalla totuuden us­konnolla, jonka on paljastanut lopullinen ja voi­mallisin profeetta, tulisi olla maailmanlaajuinen valta. Niinpä kun Muhammad oli taistellut Ara­bian niemi­maan kansoja vas­taan ja alistanut nämä, hänen seuraajansa Abu Bakr, Umar, Uthman ja Ali (jotka tunnetaan neljänä “oikeaanjoh­det­tuna” kalifi­nia) ja muut kalifit taistelivat Lähi-idän, Afrikan, Aasian ja Euroopan kansoja vas­taan ja alistivat nämä Al­lahin nimessä.

Sahih al-Bukhari 4:53:386; Jubair bin Haiya on kertonut: Umar {toinen ka­lifi} lä­hetti muslimit suurin maihin taistelemaan pakanoita vastaan. Kun saavuimme vihollismaa­han, Khosraun {Persian} edustaja tuli 40 000 taistelijan kanssa ja tulkki nousi ylös sa­noen: “Puhukoon yksi teistä kanssani!” Al-Mughira vastasi: “Profeettamme, Herramme lähet­tiläs, on määrännyt meidät taistelemaan teitä vastaan, kunnes palvotte yksin Al­lahia ja maksatte jizyaa (ts. veroa); ja profeet­tamme on ilmoitta­nut meille, että Her­ramme sanoo: “Jokainen, joka joukos­tamme tulee tape­tuksi (ts. marttyyriksi), pääsee paratiisiin elämään sellaista ylel­listä elä­mää, jollaista ei ole koskaan nähty, ja jokaisesta, joka meistä jää hen­kiin, tulee herrasi.”

Harjoittaen oman aikakautensa salamasotaa islam levittäytyi Muham­madin kuolemaa seu­rannei­den vuosikym­menten aikana nopeasti Bysan­tin, Per­sian ja Länsi-Euroopan alueille. Natisevista Bysantin ja Persian valtakunnista, jotka oli­vat heikentyneet keskinäi­sissä tais­teluissa, ei ol­lut paljon vastusta tälle odot­tamattomalle hyökkäyk­selle. Ara­bimusli­miar­meijat hyökkäsivät Py­hään maa­han, valloittivat nykyisen Irakin ja Iranin alueet, pyyhkäi­sivät sitten yli Pohjois-Afrikan Es­panjaan ja lo­pulta Rans­kaan. Mus­limien hyökkäys saa­tiin lopulta pysäytettyä Poitier­sin/Toursin taistelussa lähellä Pa­riisia v. 732. Idässä jihad tun­keutui sy­välle Keski-Aasiaan.

islam-aalto-arabit11.jpg

 

Samoin kuin Muhammad oli ryövännyt vihollisensa, hänen seuraajansa ryös­tivät valloi­tetut alu­eet puhtaiksi vauraudesta ja työvoimasta; nämä alueet oli­vat Arabian ankeita hiekkoja verratto­masti rik­kaampia niin ma­teriaalisesti kuin kulttuurillisestikin. Lä­hes yh­dessä yössä Lähi-idän, Pohjois-Afrikan, Per­sian ja Iberian edis­tyneemmät sivi­lisaatiot nä­kivät maanviljelyksensä, kan­sal­listen uskontojensa ja vä­estöjensä tuhoutu­van ja tulevan rosvotuiksi.

Lukuun ottamatta kourallista muurien suojaamia kaupunkeja, jotka on­nistuivat neu­vot­telemaan ehdollisesta antautumisesta, nuo maat kärsivät lähes täydel­lisen katastro­fin.


Lähde: Islamin perusteet, Mitä lännen tulisi tietää.

Sivun alkuun