1500-luvun kastajaliike ja alkuseurakunnan kasteopetus

Kirjoittanut Raimo Poutiainen  •  Julkaissut Petteri Haipola

Tämä teksti on kokonaan lainausta Raimo Poutiaisen kirjoittamasta artikkelista "Uskon puhdistajista, mitä heistä?" Artikkeli on julkaistu osoitteessa http://koti.mbnet.fi/rape1941/arffman.htm. Tästä lainauksesta puuttuu pitkä pätkä artikkelin alkuosaa mutta loppuosa on tässä lyhentämättömänä kokonaisuudessaan.

Hakemisto

Väliotsikoiden, tärkeiden tapahtumien ja henkilönnimien mukaan (pääjakso henkilöesittelystä)

Lutherin haastajat.

Saksissa Lutherin kilpailijaksi nousi Thomas Müntzer- niminen pappi. Hänen mielestään pelkkä köyhien auttaminen ei riittänyt, vaan pappien piti puuttua köyhyyden syihin. Tällainen vaatimus sai helposti vasta- kaikua, koska rikkaat ja mahtavat elivät ylellisyydessä, köyhimmät kerjäläisinä nälkäkuoleman partaalla. Müntzer ymmärsi ajan tapahtumat toisella tavalla kuin Luther. Hän uskoi - samoin kuin Böömin radikaali-hussilaiset sata vuotta aikaisemmin - että tuhatvuotisen valtakunnan aika oli alkamassa. Silloin vallan saisivat ne, jotka olivat valmiit seuraamaan Jeesusta kärsimyksen tielle. Käytännössä tämä tarkoitti väärän järjestyksen kumoamista väkivalloin.

Müntzer uskoi, että Jumala itse taistelisi hurskaittensa puolesta. Siksi hän liittyi keväällä 1525 alkaneeseen suureen talonpoikien kapinaan ja ryhtyi johtamaan THuringenissä alkanutta kansannousua. Ympäristön ruhtinaat voittivat kuitenkin kapinalliset. Müntzer teloitettiin, ja voittajat kostivat hänen kannattajilleen verisesti. Monet olivat pettyneet syvästi Lutheriin, koska tämä katsoi, että esivaltaa oli toteltava ja ruhtinaat siksi olivat toimineet oikein. Usko tuhatvuotisen valtakunnan tulemiseen jäi elämään. Luther kannattajineen taas sai uusia tukijoita vallanpitäjien piiristä.

Monet humanistit olivat aluksi tukeneet Lutheria: he tarkastelivat kuitenkin asioita kristikunnan kokonaisuuden kannalta eivätkä hyväksyneet sitä, että Lutherin toiminta näytti johtavan kirkon hajoamiseen. Baselissa vaikuttanut Erasmus Rotterdamilainen katsoi Lutherin sanoman johtavan myös vastuuttomaan elämäntapaan ja sanoutui vuonna 1524 irti hänestä. Erasmuksen ja hänen kannattajiensa mielestä epäkohdat olisi pitänyt korjata kirkolliskokouksen avulla, palaamalla varhaisen kirkon pohjalle.

Samaan aikaan Luther joutui riitaan myös Zürichin kirkolliseksi johtajaksi nousseen Ulrich Zwinglin ja tämän kannattajien kanssa. Sveitsin ja Lounais-Saksan vauraiden kaupunkien evankeliset papit ymmärsivät uskon toisella tavalla kuin Luther. He katsoivat skolastisen teologian vanhemman suunnan (via antiquan) mukaisesti, että uskon oli oltava sopusoinnussa parhaan saatavilla olevan tiedon kanssa. Lisäksi he olivat saaneet vaikutteita Italian platonilaisuudesta ja katsoivat sen tavoin, että usko oli pelkästään henkistä suhdetta Jumalaan, Hänen näkymättömän sanansa ja omantunnon kuulemista. Tältä pohjalta sveitsiläisistä oli selvää, että ehtoollisleipä ja -viini olivat pelkästään Jeesuksen ruumiin ja veren vertauskuvia. Ne kokosivat kristityt yhteen, mutta usko ei perustunut niihin, vaan ainoastaan Jumalan sanaan ja hänen Henkensä toimintaan ihmisen sydämessä. Luther ei hyväksynyt tällaista käsitystä kristinuskosta. Hän oli saanut occamilaisen koulutuksen ja katsoi, että Jumalan ilmoitus sisälsi myös paljon sellaista, mitä ihmisen ei tarvinnut ymmärtää. Jumala oli henki, mutta samalla hän oli kaikkialla. Siksi hän saattoi olla myös ehtoollis- leivässä ja -viinissä. Oikea usko oli uskoa sanassa ja sakramenteissa toimivaan Kristukseen. Kiista repi evankelisen liikkeen kahtia.

Eikä tämäkään riittänyt. Zürichin evankelinen liike alkoi vuoden 1524 kuluessa hajota. Kaupunkien kauppias- ja käsityöläispiireissä kaivattiin parempaa, kaikkien kaupunkilaisten sisäistämää moraalia. Zürichissä evankelisen liikkeen kannatus perustui paljolti siihen, että sen tavoitteena oli muuttaa Zürich "todella kristilliseksi kaupungiksi", jossa kaikki ihmiset pyrkisivät elämään korkeiden ihanteiden mukaisesti. Osa liikkeen kannattajista katsoi kuitenkin, että muutos oli aivan liian hidas. Heidän mielestään syynä oli se että kaikki ihmiset kastettiin vastasyntyneinä lapsina kirkon jäseniksi. Todella uskovat eivät siksi voineet erottua niistä, jotka eivät ottaneet uskoaan kovin vakavasti. Evankelisen liikkeen radikaalien mielestä lasten kastamisesta oli luovuttava, koska vanha kirkko ei heidän käsityksensä mukaan ollut tuntenut tällaista käytäntöä.

Tammikuussa 1525 joukko radikaaleja kastoi itsensä uudelleen. Nain syntynyt "kastajaliike" levisi pian Zürichistä muuallekin Sveitsiin ja Etelä- Saksaan. Zwingli ja hänen kannattajansa koettivat osoittaa, että myös vanhin kirkko oli kastanut lapsia. Zwinglin perusteet eivät kuitenkaan vakuuttaneet kastajia. Kun liikkeen johtajat eivät suostuneet luopumaan kannastaan, Zürichin raati leimasi kastajat uuden lahkon perustajiksi ja ryhtyi tukahduttamaan liikettä tuomitsemalla sen johtajat vuonna 1527 kuolemaan. Muut raadit ja ruhtinaat seurasivat pian esimerkkiä. Kastajat vastasivat vainoon perustamalla maanalaisia seurakuntia. Samalla liike hajosi moniin keskenään kiisteleviin suuntauksiin. Tällaisia olivat esimerkiksi Määrin hutteriitit, jotka hyväksyivät vain yhteisomistuksen, ja Luoteis-Saksan mennoniitat. Useimpien tavoitteena oli elvyttää alkuperäinen kristinusko uudelleen.

Toinen radikaali virtaus olivat spiritualistit. Heidän mielestään Zwingli ei ollut uskaltanut tehdä kaikkia johtopäätöksiä uskon henkisestä luonteesta, hänhän esimerkiksi oli säilyttänyt kasteen ja ehtoollisen. Spiritualistien mielestä tällaisilla "ulkonaisilla" asioilla ei voinut olla uskossa minkäänlaista merkitystä. Myös Raamattu oli ymmärrettävä tältä pohjalta. Sakramentit oli – jos ympäristö sen salli - hylättävä kokonaan. Ihmisten oli irrottauduttava menneisyydestä ja katsottava rohkeasti eteenpäin. Koska ulkonaisella kirkolla ei spiritualistien mielestä ollut merkitystä, he eivät edes yrittäneet perustaa omia seurakuntia. Spiritualismi levisikin pienten ystäväpiirien välityksellä. Spiritualistisista vaikuttajista tunnetuin oli Sleesiasta kotoisin ollut aatelismies Kaspar von Schwenckfeld.

Luterilainen tunnustuskunta muotoutuu.

Talonpoikien kapinan jälkeen Lutheria kannattavat ruhtinaat ryhtyivät luomaan alueilleen uudenlaista kirkollista järjestystä. Piispat työnnettiin syrjään, ja ruhtinaat alkoivat säätää, miten seurakuntien toiminta oli järjestettävä Koska köyhäinhoitoa ja kouluja pidettiin edelleen kirkon tehtävänä, ohjeet koskivat niitäkin. Samalla ruhtinaat saivat päätösvallan myös kirkon omaisuuteen ja monet heistä ryhtyivät ottamaan sitä omiin tarkoituksiinsa. Aluksi spontaanisti levinnyt evankelinen liike muuttui maallisen esivallan johtamaksi ja valvomaksi kirkolliseksi toiminnaksi."

Sitten hiukan faktoja edellisten kirkkohistorian lainausten perustalta:

Historiallinen totuus on, että kyseinen kuuluisa talonpoikaiskapinan johtaja, Müntzer, sai surmansa hävityn taistelun jälkeen tapahtuneessa teloituksessa vuonna 1525.

Samana vuonna (1525), tammikuussa, mutta aivan toisessa maassa ja toisella paikkakunnalla eli Zürich:issä, alkoi puolestaan tuo Arffmanin tarkoittama kastajien herätysliikkeen julkinen toiminta kasteita toimittavana seurakuntana.

Tämän herätyksen vaiheet, voitot ja tappiot, elettiin kaikkineen todeksi pääasiassa vasta sen jälkeen, kun tuo kyseinen kapinajohtaja oli jo teloitettu.

Saman vuoden 1525 pääsiäisenä, paikkakunnalla missä Hubmaier tällöin oli vaikuttanut jo vuodesta 1521 asti, eli Itävallan Waldshut:issa, Sveitsin rajan ja Reinin toisella puolella, alkoi sielläkin vapaan seurakunnan kastetoiminta Hubmaierin johdolla.

Hubmaier näet seurasi siellä omalla paikkakunnallaan Zürich:in veljien esimerkkiä, ja antoi kastaa itsensä pääsiäisenä 1525.

Zürichistä karkotettu Röubli toimitti Hubmaierin kastamisen, ja sen jälkeen Hubmaier kastoi noin 300 seurakuntalaistaan.

Saman vuoden joulukuun alussa 1525 Waldshut valloitettiin katolilaisten toimesta, mutta Hubmaier onnistui pääsemään sieltä pakoon, ja meni Zürichiin. Siellä hänet kuitenkin vangittiin ja hän joutui rääkkäyksen kohteeksi. Kerrotaan hänen luhistuneen ja kirjoittaneen kuoleman uhan alaisena uskonsa peruutuksen. Tämän tehtyään hän onnistui vapautumaan ja poistumaan kaupungista, ja hän lähti Etelä-Saksan Augsburgiin, jossa jonkin aikaa oleskeltuaan jatkoi matkaansa Määriin.

Hubmaierin ei siis ollenkaan toiminut edes Zürichin uskovien kastajien järjestäytyneen seurakunnan johdossa, joka toiminta alkoi jo vuonna 1524, vaan Hubmaier toimi Waldshutin seurakunnan johdossa.

Näiden seurakuntien jäsenet olivat kuitenkin kummallakin paikkakunnalla sitoutuneet niin kokosydämisesti Vuorisaarnan sanatarkkaan noudattamiseen, että on täysin `mieletön väite´ samaistaa kumpaakaan joukkoa tasavallan rajoilla riehuneeseen evankelis-radikaalisten talonpoikien kapinajoukkoon.

Hubmaierilla ja kastajien seurakuntien jäsenillä oli vankkumattomana periaatteena, että tosikristittyjen kuului henkilökohtaisella tasolla pidättäytyä kaikesta väkivallasta edes pahalle vastarintaa tekemisen tarkoituksessa. He eivät siis saaneet missään olosuhteissa turvautua väkivaltaan edes itsensä puolustamisen tarkoituksessa, vaan heidän oli elettävä tässä maailmassa kirjaimellisesti `niin kuin lampaat susien keskellä´.

Se on totta, että Hubmaierilla oli ollut aikaisemmin pyrkimys vaikuttaa joihinkin talonpoikiin omalla rauhoittavalla esimerkillään. Näin hän tekikin, yrittäen kirjeillään `toppuutella` heitä pysymään erossa siitä väkivallasta, jota nuo kapinajohtajat saarnasivat.

Kun Hubmaier huomasi rauhoittamisyrityksensä turhiksi, hän katkaisi suhteensa heihin, sanoutuen heistä ja heidän linjastaan täysin irti.

Siksi on törkeää valhetta leimata Hubmaier kapinajohtajaksi ja myöhemmän polttoroviokohtalonsa muka ansainneeksi.

Saattaa tosin olla niin, että jotkut ovat sotkeneet Hubmaierin henkilön erääseen toiseen. Lutherin professorikollega Karlstad näet asettautui radikaaliuskonpuhdistuksen väkivaltaisen siiven agitaattoriksi siinä vaiheessa kun Luther, heidän Wittenbergiin tultuaan, asettui heitä vastustamaan.

Lainaan vielä muutaman rivin Holmquistin ja Westinin kirkkohistorioiden teksteistä, ensin Holmquistin toisen osan sivulta 64:

"Hubmaier puuttui tähän kansanomaisella johtajakyvyllään ja lienee tehnyt talonpojille huomattavan palveluksen edellä mainittujen 12:n artikkelin sepittämisellä.

Sitä vastoin hän hylkäsi Münzerin verisen vallankumousohjelman. Kun tätä kuitenkin seurattiin, hän erosi talonpoikaisliikkeestä. Sen sijaan hän liittyi kastajiin ja tuli heidän päätaistelijakseen, julkaisemalla kirjan `Avoin vetoomus kaikille uskoville kristityille´ v.1525."

Mitä taas Arffman on sillä kirjansa maininnalla tarkoittanut, kertoessaan Hubmaierin puoltaneen evankeliumin asian aseellista puolustamista, se selviää Gunnar Westinin ”Vapaan kristillisyyden historia” - kirjan sivujen 138 - 139 seuraavista maininnoista:

"...Hubmaier erosi selvästi muista kastajajohtajista siinä, ettei hän ollut torjuvalla kannalla esivaltaan ja miekkaan. ... ”

”...hän oli tässä kysymyksessä kulkenut toista tietä kuin ne, jotka joutuivat määräämään radikaalin pasifistisen liikkeen kehityksestä. ..."

"Hubmaierin oli pakko Waldshutissa todeta, että kaupunkia voidaan laillisesti puolustaa, vaikka ylivoima siellä olikin liian suuri.”

”Määrissä hän oli von Liechtensteinin herrojen luona oppinut ymmärtämään, että kristitty esivalta saattaa palvella myös evankelista asiaa."

"Esivallan täytyy ottaa kanta myös sodan ja rauhan kysymykseen, ja tosi kristitty alamainenkin voi olla esivallan palveluksessa. Sotaa hän piti pahan rangaistuksena, ja jos niin piti olla, kristitty saattoi osallistua siihen. ..."

Selvennystä edelliseen:

Edellä esitetyillä näkemyksillään Hubmaier ”erottui” omassa seurakunnassaan vallitsevasta ”pasifistisesta” linjasta siihen määrään, ettei häntä myöhemmin edes tahdottu tunnustaa ”omaksi mieheksi”.

Ei kuitenkaan ole syytä antaa hetkeksikään myöten väärietelijöiden yrityksille tulkita tämä Hubmaierin antama ”miekankäyttömyönnytys” nurinkurisesti ja väärin, eli siis tarkoittamaan muka Müntzerin persoonan ja Müntzerin omaksuman näkemyksen kaltaista alttiutta väkivaltaisiin kapinatoimiin ryhtymiseen, silloin kun Hubmaierin persoonasta ja Hubmaierin näkemyksistä on kyse.

Hyväksyessään evankeliumin asian puolustamisen `miekalla´, Hubmaier tietenkin tarkoitti Waldshut:in kaupungin puolustamista katolilaisia hyökkääjiä vastaan sodassa ja sodan asein. Määrissä myöhemmin asia kävi Hubmaierille entistäkin selvemmäksi.

Kaikki yritykset samaistaa Hubmaier Münzerin kaltaiseen kapinajohtajaan ovat siis tuomitut epäonnistumaan.

Kastajilla oli näet helmikuussa 1527 kokous Schaffhausenin Schleitheimissa, ja siellä laadittiin eräänlainen ”uskontunnustus” joka sisälsi seitsemän eri artiklaa. Hubmaier oleskeli jo tuolloin Määrissä, ja liikkeen vanhemmista johtajista Grebel ja Manz olivat jo tuolloin kuolleet. Westinin kirkkohistorian sivuílta 98 ja 99 ilmenee, että Michael Sattler näyttää toimineen tämän kastaja-synodin johtajana, ja mukana olivat todennäköisesti myös miehet Röubli, Blaurock ja Brötli.

Artiklojen alkusanoista ilmenee, että liikkeen sisäiset vastakohtaisuudet olivat kokouksen ja artiklain kirjoittamisen syynä. Tämän kastajaliikkeen maltilliset ja harkitsevat johtajat olivat ottaneet asiakseen artiklojen kirjoittamisen keinoin torjua spiritualistiset eksytykset.

Westinin kirjan sivuilla 100 ja 101 selostetaan näitten artiklojen sisältöä, ja artiklat 4 ja 6 ovat `miekan käytön´ oikeutuksen suhteen mielenkiintoisia ja valaisevia.

Neljännen artiklan selostuksessa mainitaan muun muassa:

”Tosi uskovien on lähdettävä Baabelista ja maallisesta Egyptistä, ja heidän pitää inhota ja karttaa kaikkea, mikä ei liity Jumalaan jaKristukseen.

Kristitty ei silloin saa käyttää myöskään miekkaa – `die teufelischen waffen des gewalts´ (väkivallan perkeleellisiä aseita). Kristus on sanonut, ettei tule tehdä pahalle vastarintaa.”

Tämä neljäs artikla, jonka myös Hubmaier on liikkeen linjaksi hyväksynyt, kieltää selvin sanoin kristityltä ytksilölinjalla väkivallan keinoihin turvautumisen. Asia on aivan selvä ja yksiselitteinen.

Sen sijaan kuudes artikla käsittelee suhdetta esivaltaan ja valtioon.

Tämän sisältöä Westin selostaa seuraavin sanoin:

Siinä sanotaan, että `miekka´ on Jumalan järjestys Kristuksen valta-kunnan ulkopuolella olevaa maailma varten, jotta esivalta rankaisisi tarpeen vaatiessa jopa kuolemalla sitä, joka tekee pahaa, mutta suojelisi sitä, joka tekee hyvää.

Mutta niille jotka elävät Kristuksen täyteydessä, kuuluu seurakunnan pannarangaistus, eikä kukaan sen jäsenistä saa kuulua esivaltaan. he käyttävät rangaistessaan ainoastaan Jumalan sanaa, heidän aseistuksenaan on totuus, vanhurskaus, rauha, usko ja pelastus.”

Tämä kuudes artikla hyväksyy miekan käytön esivallan aseeksi seurakunnan ulkopuolisen maailman hallitsemiseksi, mutta tämäkin painottaa, ettei seurakunnan jäsen saa kuulua esivaltaan joka tuota `miekka´ - asetta käyttää.

Kaikkien seurakunnan jäsenten aseistuksena ovat nuo viisi lueteltua: totuus, vanhurskaus, rauha, usko, pelastus, ja kuudentena pannan käyttö eli yhteydestä erottaminen rikkoneita seurakunnan jäseniä kohtaan.

Lienee nyt vihdoinkin selvää, ettei ketään täysjärkistä ja rehellistä uskovaa pitäisi enää saada omaksumaan noita valheellisia ja herjaavia väitteitä, joilla Hubmaieria ja hänen seurakuntayhteyksiensä muitakin jäseniä on yritetty väkivaltaa käyttäneiksi kapinallisiksi mustata.

Tuollaiset yritykset eivät silti tule loppumaan. Kyllä ne jatkuvat, koska ne johtuvat kristillisen historian tarkoitushakuisesta vääristelemisen halusta.

Näitten luterilaisten sylilapsien kasteopin kannattajien perään antamattomana ja luovuttamattomana ”pakkomielisenä tarpeena” näyttää olevan, että heidän täytyy keinolla millä hyvänsä päästä samaistamaan myös Hubmaier samaan ”pahojen poikien kastiin” Müntzerin kanssa.

Ilmeisesti heidän mielenrauhansa muussa tapauksessa järkkyisi liikaa, jos he joutuisivat myöntämään `totuuden´ siitä, mikä tosiasiassa oli Lutherin arvo todellisena uskonpuhdistajana verrattuna Hubmaierin.”

Lopuksi:

Suosittelen luettavaksi Holmquistin kirkkohistorian toisesta osasta tekstit sivulta 47 alkaen sivulle 66.

Suosittelen samoin luettavaksi Christensen – Göransson:in kirkkohistorian toisesta osasta tekstit alkaen sivulta 142 sivulle 161.

Suosittelen luettavaksi Kaarlo Arffman:in Kirkon historia- teoksesta tekstit alkaen sivulta 133 sivulle 136.

Edelleen suosittelen luettavaksi Kaarlo Arffmanin koko kirjan ”Reformaatio vai restituutio?”

Suosittelen luettavaksi Gunnar Westinin ”Vapaan kristillisyyden historia” – kirjan sivut 58 – 178.

Suosittelen luettavaksi Juhani Kuosmasen kirjasta ”Herätyksen historia” sivut 78 – 84.

Suosittelen lukemaan Alister NcGrath:in kirjan "Ateismin lyhyt historia.". Varsinkin kirjan sivut 211- 217.

Lukeminen olisi kuitenkin suoritettava ilman vääristäviä silmälaseja, sillä luterilaisuuden opin silmälasien läpi luettaessa, lopputulos ilman muuta vääristyy, eikä lukeminen koidu hyödyksi.

Kirjojen arvosta:

Sitten hiukan edellä mainitsemieni kirjojen lähdearvosta, joiden sisällön arvoa jotkut teologian opiskelijat ovat yrittäneet nettikeskustelun palstoilla kommenteissaan mitätöidä ja halventaa.

Juhani Kuosmasen kirjassaan kertoo, juuri Westinin kirjan mainiten ja Westinin kirjaan vedoten, että Kuosmanen `tyytyi´ itse käsittelemään otsikon `Anabaptistit´ alla kastajia vain kolmella kirjansa sivulla (sivut 78, 79 ja 80).

Seuraavilla kirjansa sivuilla (sivut 81, 82, 83 ja 84) Kuosmanen kertoo kastajien myöhemmistä vaiheista `Mennoniitat” – otsikon alla.

Kun siis eräät ovat olleet valmiita `heittämään tämän kirjan roskiin´, osoittaa se ainoastaan sen, miten vastuuttomasti he ovat omaksuneet toimintaperiaatteen, jonka mukaan ”tarkoitus pyhittää keinot jopa äärimmäisyyksiin asti”.

Heidän `rohkeutensa´ Kuosmasen kirjaa kohtaan ilmeisesti perustuu siihen, kun kirjan tekijä takakannessa tunnustaa, ettei tämä teos ole ”tieteellinen tutkimus” eikä Juhani Kuosmanen ilmeisestikään ole sen enempää teologian tohtori kuin professorikaan.

Tällöin nämä roskiin heittäjät eivät ota huomioon sitä, että vaikka kirja ei ole ”tieteellinen tutkimus” sen tiedot perustuvat silti ”aikojen kuluessa aiheesta tehtyihin tieteellisiin tutkimuksiin´. Tämäkin näet sanotaan kirjan takakannessa.

Kun Westin oli muistaakseni Lundin yliopiston oppineita1, ei Kuosmasen kirjan halveksijoilla sentään taida olla rohkeutta julistaa tätä Westinin teosta samaan roskakoriin kuuluvaksi, johon he tuomitsivat tuon Kuosmasen kirjan. Westinin kirja on sen sijaan näiden halveksijoiden mielestä muka `tarkoitushakuinen´ ja ´tiedoiltaan vanhentunut´, kuten heidän käyttämänsä ilmaisut kuuluivat.

Lienee syytä huomauttaa, että vuonna 2004 ilmestynyt Kaarlo Arffmanin ”Kristinuskon historia” mainitsee kirjallisuusviitteissään myös tämän Westinin ”Vapaan kristillisyyden historia” – teoksen, joten Arffman antaa täyden arvon Westinin teoksen sisällölle, toisin kuin mainitut arvostelijat.

Arffman mainitsee saman kirjansa kirjallisuuslähteissä myös Christensen – Göranssonin Kirkkohistorian, joten tuonkaan lainaamani kirjan antamia tietoja on turha tarkoitushakuisesti yrittää väheksyä, Holmquistin kirkkohistoriasta puhumattakaan.

Alister NcGrath:in kirjan "Ateismin lyhyt historia" suosittelen lukemaan seuraavasta syystä.

Varsinkin kirjan sivut 211- 217 kertovat näet helluntailaisuudesta, ja niissä mainitaan muun muassa:

"...helluntailaisuus on jo nyt roomalaiskatolilaisuuden jälkeen merkittävin kristillinen vaihtoehto. Se on jättänyt taakseen valtakirkkoina itseään pitävät protestanttiryhmät" (sivu 215)

Ja sivulla 214 sanotaan:

"Nykyhetkellä arvioidaan maailmassa olevan 500 miljoonaa helluntailaista maailman eri kolkissa."

Sivulla 215 sanotaan:

"On helppo havaita myös, mikä merkitys helluntailaisuudella on ateismin kohtalon kannalta. Kristinusko pystyy keksimään itsensä uudestaan - vaikka tästä mielellään puhutaankin uudistuksena tai apostolisen kristinuskon kadonneiden tai unohdettujen piirteiden palauttamisena. Uusi kristinuskon muoto on yhteiskunnallisesti aktiivista, eikä sitä vaivaa turha kirkko-byrokratia."

Tämän kirjan kirjoittaja on sama mies joka on toimittanut myös kirjan nimeltään "Modernin Teologian Ensyklopedia", joten ei ole kysymys mistään `turhasta hepusta` jonka kirjoituksille joidenkin teologian opiskelijoiden sopisi vain ylemmyyden-tuntoisesti hymähdellä.

Eli, luterilaistenkin pitäisi havahtua tosiasioiden edessä. Täällä Suomessa luterilaisuus on kansan- ja valtionkirkko- asemansa tähden valtakirkko, mutta niin ei suinkaan ole muualla maailmassa.

Maailmanlaajuisesti luterilaisuus on melko pieni vähemmistö, ja tämä tosiasia tulisi kaikkien täälläkin tiedostaa. Ehkä se auttaisi totuuden omaksumista, kun oivallettaisiin, että juuri se uskonpuhdistuksen aikainen kastajaliike, joka kastenäkemyksiensä tähden hävitettiin Euroopasta väkivallalla pois, kantaa tänäänkin kaikkialla maailmassa todellista hedelmää Herrallemme.

Luterilaisuudesta sen sijaan voisimme todeta, kuten sananlasku sanoo:

"Pieniä ne silakat ovat joulukaloiksi".

Aihetta koskeva päivityslisäys.

Kuulumatta itse adventisteihin, olen silti juuri aloittanut adventistipastori Olavi Rouheen kirjoittaman ja Kirjatoimen julkaiseman melkein uunituoreen (2005) kirjan "Uskontunnustuksen perillisiä" lukemisen. Olen ehtinyt jo lukea myös kirjan sivulta 49 alkavan 12 sivuisen luvun, nimeltään "Protestantit protestanttien vainoojina". Luvun luettuani iloitsin siitä, kun havaitsin tämän kirjan luvun valaisevan totuudenmukaisesti uskonpuhdistusajan todellista historiaa.

Koska tuo lukemani kirjan luku valaisee aivan samaa aihetta kuin mitä tämän artikkelini otsikossa olen artikkelini aiheeksi nimennyt, rohkenen lainata koko tuon kirjan luvun tähän artikkelini jatkoksi:

4. luku PROTESTANTIT PROTESTANTTIEN VAINOOJINA

Lutherin peruskatsomuksiin kuului uskovien seurakunta. Kun hän kuitenkin vallitsevan poliittisen tilanteen vuoksi ja keskiajalta periytyvän tavan mukaan halusi säilyttää kirkon alueellisena kokonaisuutena, hän joutui tekemään sovitteluratkaisun. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että oli luovuttava uskovien seurakunta- aatteesta Valtionkirkko edellytti lapsikastetta, joka ei sopinut oppiin uskon kautta vanhurskauttamisesta eikä oppiin seurakunnasta uskovien yhteisönä. Uskonpuhdistuksen periaatteet edellyttivät uskovien kastetta ja uskovien seurakuntaa.

Tällöin astuivat esiin ns. anabaptistit eli uudelleenkastajat. Nimi on vastustajien antama, eivätkä nämä uskovien kastetta kannattavat pitäneet sitä oikeana, koska he eivät katsoneet lapsikasteen olevan mikään kaste sanan raamatullisessa merkityksessä. Asiallisempaa olisikin nimittää heitä kastajiksi, kuten nykyään onkin alettu tehdä.

Tämä 1520-luvulla syntynyt kastajaliike aloitti reformiliikkeen, jonka merkitys on vasta viime vuosikymmeninä täydessä laajuudessaan paljastumassa. Yleinen käsitys on varsinkin ns. valtionkirkkojen ja kansankirkkojen piirissä ollut se, että nämä anabaptistit olivat kiihkoilevia hurmahenkiä, jotka hylkäsivät kirjoitetun Raamatun sanan, korostivat vain Henkeä ja ns. 'sisäistä sanaa'ja menivät äärimmäisyyksiin monissa asioissa.

Kirkkohistoriallinen tutkimus ryhtyi vasta viime vuosisadalla vakavammin selvittämään vapaakirkollisten uskonpuhdistusliikkeiden historiaa. Arvovaltaisissakin julkaisuissa esiintyneet yksipuoliset ja usein täysin virheellisetkin tiedot näistä vapaakirkollisista liikkeistä johtuvat useinkin siitä, että vallitsevan kirkon edustajat eivät ole vaivautuneet toisinajattelevien yhteisöjen ominaispirteitä selostaessaan tutustumaan näiden omiin alkuperäislähteisiin, vaan ovat rakentaneet esityksensä vastapuolen poleemisiin lausuntoihin. Näin tietty v ääristynyt käsitys on siirtynyt tutkijalta toiselle jopa sukupolvien ajan joutumatta kertaakaan todella kriittisen tarkistuksen kohteeksi.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hurmahenkiä ja sisäisen sanan miehiä olisi esiintynyt Lutherin aikana. "Jotkut miehet, joihin uskonnollisessa maailmassa esiintynyt kiihtymys oli syvästi vaikuttanut, kuvittelivat saaneensa erikoisia ilmoituksia ja väittivät Jumalan lähettäneen heidät viemään päätökseen sen uskonpuhdistuksen, jonka he sanoivat Lutherin toiminnan kautta päässeen vasta vähäisea alkuun. Todellisuudessa he olivat turmelemassa hänen suorittamaansa työtä. He hylkäsivät uskonpuhdistuksen todellisen perustuksen, sen suuren periaatteen, että Jumalan sana on uskon ja elämän ainoa ja riittävä ohje" (White 1973,184).

Mutta samaan aikaan kun nämä hurmahenkiset liikkeet myllersivät Saksassa, syntyi Sveitsissä rauhallinen ja uskonpuhdistuksen perusperiaatteisiin rakentuva kastajain liike, joka valitettavasti on virheellisesti samastettu edellä mainittuihin hurmahenkiin. Juuri tämä liike on osoittautunut väärinymmärretyksi ja vainotuksi evankeliseksi uudistusliikkeeksi, joka tahtoi käytännössä toteuttaa Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien esittämät periaatteet oikeasta kristillisestä seurakunnasta.

Evankelisen kastajaliikkeen alkuvaiheet

Tämän luvun esitys perustuu pääasiassa kolmelle teokselle, joissa on laajat kirjallisuusluettelot: Gunnar Westin, Den kristna friförsamlin-gen genom tiderna (Stockholm, 1955); Franklin H. Littell,The Ori-1i gins of Sectarian Protestantism (New York, 1964) sekä George H. j j Williamsin laaja yleisesitys The Radical Reformation (London, 1962).

Lauantaita, tammikuun 21. päivää vuonna 1525 voidaan pitää evankelisen kastajaliikkeen syntypäivänä. Silloin nimittäin Conrad Grebel kastoi entisen katolisen papin George Blaurockin Zurichissä Felix Mantzin kodissa viidentoista muun henkilön ollessa todistamassa tapahtumaa. Saatuaan kasteen Blaurock vuorostaan kastoi muut läsnäolevat, heidän sitä pyydettyään,

Liike ei ponnahtanut maasta hetken mielijohteesta. Sekä Grebel että Mantz olivat opiskelleet Baselin yliopistossa. Sieltä palattuaan lokakuussa 1521 he jatkoivat heprean ja kreikan opintojaan yhdessä Zwinglin kanssa.

Keväällä 1522 Grebel oli kokenut syvän hengellisen murroksen, kääntymyksen; humanistista oli tullut evankelinen kristitty. Grebel tuki innokkaasti Zwinglin toimintaa aina syksyyn 1523, jolloin Zwingli hänen mielestään ehtoollisen toimittamista koskevassa neuvottelussa luopui Raamatun opista antaessaan esivallalle oikeuden päättää, miten Herran ehtoollinen on vietettävä.

Sakramenttikiista Zwinglin ja radikaalien välillä siirtyi pian ehtoollisesta kasteeseen. Zwingli oli hyvin lähellä uskovien kastetta, mutta muodollisista syistä, nimenomaan säilyttääkseen keskiajalta perityn valtionkirkkojärjestelmän, hän piti kiinni lapsikasteesta.

Kun viikko oli ennättänyt vierähtää ensimmäisestä kasteesta, alkoi esivallan käsi tuntua jo raskaana kastajien yllä. Mantz ja Blaurock sekä kaksikymmentä viisi muuta vangittiin ja teljettiin yksinäiseen luostariin. Viikon kuluttua päästettiin muut Blaurockia ja Mantzia lukuun ottamatta vapaiksi. Blaurock pääsi vapaalle jalalle hiukan myöhemmin, saatuaan varoituksen olla jatkamatta toimintaansa. Mantz pääsi pakenemaan vankeudesta viimeksi, ja yhdessä Blaurockin ja Grebelin kanssa, joka oli ollut Zürichin alueen ulkopuolella pidätyksen tapahtuessa, he jatkoivat evankeliumin julistamista ja kastamista. Heidän valtakirjansa oli Matt. 28:19,20 eivätkä he voineet tunnustaa esivallan oikeutta pidättää heitä Vapahtajan oman käskyn noudattamisesta.

Vainotoimet eivät kuitenkaan päättyneet tähän, päinvastoin ne olivat vasta alkamassa. Kastajajohtajien vangitseminen vain lisäsi liikkeen intoa, mikä puolestaan pakotti viranomaiset jyrkentämään suhtautumistaan. Katkelma kastajien omasta samanaikaisesta asiakirjasta, joka pitää yhtä Zürichin arkistoissa säilytettävien tietojen kanssa, kertoo tilanteen järkyttävästä pahenemisesta:

"Lopulta vaino yltyi niin pitkälle, että yli 20 miestä, leskeä, neitosta ja raskaana olevaa vaimoa heitettiin surkeisiin pimeisiin torneihin tuomittuina olemaan milloinkaan enää näkemättä auringon tai kuun valoa, niin kauan kuin eläisivät, ja päiviensä loppuun asti elämään vedellä ja leivällä ja näin pimeissä torneissa olemaan yhdessä elossa olevien ja kuolleitten kanssa, kunnes kukaan ei olisi elossa, siellä kuolemaan, haisemaan ja mätänemään."

"Pian julkaistiin ankara määräys - - että jos vielä joku ihminen Zürichin kantonissa uudesti kastettaisiin, kastaja olisi välittömästi ilman edellä käyvää tutkimusta, kuulustelua tai tuomiota heitettävä veteen ja hukutettava."

Mantz oli pari viikkoa vankeudesta pakenemisensa jälkeen toimittanut uuden kasteen, ja yhdessä Blaurockin kanssa hänet pidätettiin joulukuussa ja vietiin Zurichiin kuulusteltavaksi. Mantz myönsi perustaneensa seurakunnan, mutta sanoi, etteivät sen jäsenet suinkaan väitä olevansa synnittömiä - he olivat vain päättäneet totella Jumalan sanaa ja seurata Kristusta,

Tuomio julistettiin 5. tammikuuta 1527. Mantz tuomittiin kuolemaan hukuttamalla. Tuomio pantiin täytäntöön samana päivänä. Rohkein mielin Mantz käveli kohti kaupungin halki virtaavaa jokea ja ylisti Jumalaa. Hänen äitinsä ja veljensä, jotka seurasivat tapahtumaa, rohkaisivat häntä pysymään lujana. Kun hänet työnnettiin jäiseen veteen seiväs työnnettynä köysillä sidottujen kaksin kerroin taivutettujen reisiensä ja käsivarsiensa väliin, hän korotti äänensä ja lausui latinaksi:

"In manus tuas Domine commendo spiritum meum' - sinun käsiisi, Herra, annan henkeni!

Ensimmäinen protestantti marttyyri protestanttien käsissä!

(Williams 1962,145-146.)

Balthasar Hubmaier

Balthasar Hubmaier (1481-1528) oli kastajaliikkeen alkuajan huomattavimpia teologeja. Hän opiskeli aluksi Freiburgin yliopistossa missä John Eck, Lutherin kuuluisa vastaväittelijä, innosti häntä opinnoissa. Hänet vihittiin katoliseksi papiksi, ja Eckin muutettua Ingolstadtin yliopistoon Hubmaier seurasi mukana. Siellä hän sai teologian tohtorin arvon ja pian hänet nimitettiin yliopiston vararehtoriksi.

Kesällä 1522 Hubmaier tutustui Lutherin kirjoituksiin, jolloin hänen teologinen näkemyksensä alkoi muuttua. Saatuaan Waldshutin kirkkoherran paikan, missä hän voi vapaammin kehitellä evankelisia näkemyksiään, hän ryhtyi kirjeenvaihtoon Zwinglin kanssa kastekysymyksestä. Tämän kirjeenvaihtonsa johdosta Hubmaier myöhemmin kirjoitti:

"Silloin Zwingli oli minun kanssani samaa mieltä siitä, ettei lapsia tulisi kastaa ennen kuin he ovat saaneet opetusta uskossa." (Williams 1962,65.)

Noin viikkoa ennen Zürichissä toimitettua ensimmäistä uskovien kastetta, Hubmaier oli 16. tammikuuta 1525 kirjoittanut Waldshutista Johannes Oekolampadiukselle Baseliin ja selostanut paikallisessa seurakunnassaan omaksumaansa käytäntöä imeväisten kastamisen lykkäämisestä myöhempään ajankohtaan päästäkseen sopusointuun protestanttisen uskonvanhurskauden periaatteen kanssa.

OekolampadiusJoka johti uskonpuhdistusta Baselissa 2winglin esimerkin mukaisesti, ei voinut hyväksyä lapsen siunaamista kasteen asemesta. Oekolampadius vetosi Augustinukseen, jonka mukaan vanhempien tai seurakunnan usko salatulla tavalla korvasi lapsen oman uskon.

Turhaan Hubmaier tämän jälkeen tarjoutui julkisesti osoittamaan kaupunkinsa viranomaisten läsnäollessa, että lapsikasteella ei ollut mitään raamatullisia perusteita. Kun sitten William Reublin saapui sveitsiläisten luota ja kertoi Zürichin tapahtumista, Hubmaier oli valmis liittymään0 samaan rintamaan. Huhti-kuussa, pääsiäispäivänä, Reublin kastoi Hubmaierin ja kuusi muuta henkilöä Waldshutissa, ja seuraavana päivänä vastakastetut viettivät Herran pyhää ehtoollista seuraten kirjaimellisesti Uuden testamentin esimerkkiä (Joh. 13:4,5):

"Pyyhe käsivarrellaan teologian tohtori pesi seurakuntalaistensa jalat"
(Williams 1962,136).

Seuraavina päivinä Hubmaier kastoi yli kolmesataa henkeä.

Hubmaier julkaisi useita teoksia, joissa hän selvitteli teologiaansa. Hubmaier tähdensi erityisesti Raamatun arvovaltaa. "Kirkkoisät, kirkolliskokoukset ja ihmisopit eivät merkitse mitään Raamatun rinnalla, sillä sen mukaan on kaikki arvosteltava." Hubmaier ei puhunut mitään 'sisäisestä sanasta' tai 'sisäisestä valosta', kuten spiritualistit. Hän opetti, että sanaa oli selitettävä sanalla eli Raamatun hämäriä kohtia oli tutkittava selvempien kohtien avulla.

"Pelastusopissa Hubmaier oli yhtä mieltä muiden uskonpuhdistajien kanssa pääkysymyksissä. Vanhurskauttaminen on Jumalan työtä. Usko yksin vanhurskauttaa. Ei sen vuoksi, että se olisi mikään ihmisen ansio, vaan koska Jumala lukee sen vanhurskaudeksi. Usko on nimittäin Jumalan teko, sillä hän on antanut meille Pyhän sanansa, jonka kautta meissä usko herätetään. Vanhurskauttamisessa on Jumala yksin toimivana osapuolena, ihminen on passiivinen ja ottaa ainoastaan vastaan.

"Uudestisyntynyt ja todella uskova ihminen tekee hyviä tekoja; hyvä puu kantaa hyvää elämää. Kristityn elämä on todistusta tosi uskosta, muuten se ei ole mitään uskoa. Kuuliaisuus Jumalan sanalle, uskollisuus jokapäiväisessä elämässä palvelevassa rakkaudessa, uhrimieli kuolemaan asti - kaikki tällainen on Hubmaierin ja muiden kastajaliikkeen edustajien mukaan elävän uskon seurausta" (Westin).

Hubmaier joutui varsin pian - kuten niin monet kastajat ennen häntä ja hänen jälkeensä – lopullisesti osoittamaan uskonsa aitouden. Kesällä 1527 Hubmaier pidätettiin. Kun hän 10. maaliskuuta 1528 seisoi roviollaan ennen tulen sytyttämistä, hän korotti äänensä rukoukseen:

"Oi armorikas Jumala, anna anteeksi syntini suuressa ahdistuksessani. Oi, Isä, kiitän sinua siitä, että tahdot ottaa minut pois tästä murheen laaksosta. Iloiten haluan kuolla ja tulla luoksesi, oi Jumalan Karitsa, joka otat pois maailman synnin!"

Ensimmäisen anabaptistimarttyyrin tavoin hän lopuksi toisti latinaksi sanat:

"Sinun käsiisi, Herrani, minä annan henkeni! "

Muutamia päiviä myöhemmin hänen vaimonsa hukutettiin Tonavaan.
(Williams 1962, 227-229.)

Pilgram Marpeck

Varsinainen anabaptismi,kastajaliike,on erotettava "sisäiseen sanaan"! vetoavista spiritualisteista ja mm. kolminaisuuden kieltävistä rationalisteista. Ellei tätä erotusta tehdä, syyllistytään helposti sellaisiin erehdyksiin, joissa evankelisia anabaptistejakin syytetään spiritualismista, vaikka nämä itse torjuivat spiritualismin ainakin yhtä jyrkästi kuin Luther ja muut klassisen protestantismin uskonpuhdistajat.

Pilgram Marpeck, jota on nimitetty "Sveitsin ja Etelä-Saksan anabaptistijohtajista suurimmaksi", on tässä suhteessa harjoittanut rajankäyntiä, mikä selvästi ilmaisee kastajien ja spiritualistien opinkäsitysten erot. Kirjallisella tuotannollaan Marpeck kohosi kastajaliikkeen johtavaksi teologiksi, joka osoitti yhteisönsä olevan puhdas-oppisen protestanttinen mm. kolminaisuusopin, kristologian ja eskatologian suhteen.

Pilgram Marpeck syntyi Tyrolissa Rattenbergin kaivoskaupungissa vuoden 1495 paikkeilla (tarkkaa syntymäaikaa ei tiedetä). Päätettyään opintonsa kaupungin latinalaisessa koulussa hän kiinnostui ensin luterilaisuudesta mutta omaksui sitten kastajien opetuksen ja julistuksen. Kieltäydyttyään yhteistoiminnasta esivallan kanssa anabaptistien etsimisessä ja kiinniottamisessa kaupungin alueella hänet ajettiin pois kaupungistaan. Strassburgista Marpeck löysi uuden asuinpaikan, mutta pian hän joutui lähtemään sieltäkin kaupungin-neuvoston määrättyä joulukuussa 1531, että hänen on karkotuksen uhalla lakattava levittämästä uskonkäsityksiään.

Tämän jälkeen Marpeck liikkui eri puolilla Eurooppaa pyrkimyksenään yhdistää kastaja-liikkeen eri haarat yhdeksi uskovien yhteisöksi. Tässä hän ei kuitenkaan onnistunut.

Osoituksena Marpeckin teologisen työskentelyn raamattukeskeisyydestä mainittakoon, että hän laati ensimmäisen Raamatun hakusanaston. Jumalanpalveluksessa kaikilla seurakunnan jäsenillä oli tilaisuus Raamatun lukemiseen ja keskusteluun luetun johdosta.

Marpeck poistui tästä elämästä vähemmän dramaattisesti kuin monet muut kastajajohtajat. Augsburgin "Baumeisterbuchin" tileissä vuodelta 1556 on Marpeckin nimen kohdalle merkitty maksetun kolmen ensimmäisen vuosineljänneksen palkka, mutta viimeisen maksuerän kohdalla on joulukuussa yksinkertainen merkintä: "Kuollut."

Menno Simons

Evankelisen kastajaliikkeen historiassa tunnetuin nimi lienee tälläkin hetkellä Menno Simons. Hänen mukaansa Alankomaiden kastajia ruvettiin nimittämään mennoniitoiksi. Yhdysvaltain mennoniittain harjoittama tutkimus on luonut uutta valoa anabaptismin ja koko radikaali-reformaation historiaan ja johtanut samalla 16. vuosisadan uskon-puhdistuksen perinteellisten tulkintojen tarkistukseen ja historialliseen uudelleen arviointiin.

Menno Simons syntyi vuonna 1496 Witmarsumissa Pohjois-Hollannissa. Valmistautuessaan roomalaiskatoliseksi papiksi hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan latinaa sekä myös jonkin verran kreikkaa. Vaikkei roomalaiskatolisen papin koulutus edellyttänytkään perusteellistä Raamatun tuntemusta, joutui hän katolisen liturgian välityksellä jonkin verran tekemisiin senkin kanssa.

Papiksivihkimys tapahtui 1524 Mennon ollessa 28-vuotias. Kuultuaan Sicke Freerksin kärsineen marttyyrikuoleman

"uudestikastamisen" tähden, Menno ryhtyi tutkimaan Uutta testamenttia löytämatta sieltä kuitenkaan tukea lapsikasteelle. Käännyttyään asiassa kirkkoisien puoleen Menno totesi näiden opettaneen, "että kasteessa lapset puhdistetaan perisynnistä". "Vertasin tätä ajatusta Raamatun kirjoituksiin", kertoi Menno myöhemmin, "ja havaitsin sen tekevän väkivaltaa Kristuksen verelle."

Tuosta lähtien Menno ymmärsi Golgatan vapauttaneen koko maailman perisynnistä. Kristus oli Jumalan Karitsana ottanut pois koko ihmiskunnan synnin, ja tämä pelastuksen universaalinen tosiasia piti paikkansa, olipa joku siitä tietoinen tai ei. Kaste sen sijaan liittyi ihmisen henkilökohtaiseen jumalsuhteeseen.

Ratkaiseva käännekohta Menno Simonsin elämässä liittyy omalaatuisella tavalla Münsterin kiihkoilijoiden surullisen kuuluisaan verilöylyyn. Nähdessään, miten nuo maltillisen ja raittiin kastajaliikkeen pääuomasta omille teilleen poikenneen kumouksellisen ryhmän harhaan johdetut jäännökset vaeltelivat "kuin lampaat ilman paimenta"

Menno tunsi syyllisyyttä siitä, ettei ollut seurannut saamaansa valoa, kun taas nämä innokkaat vaikkakin erehtyneet uskovaiset antoivat omaisuutensa ja henkensä oman uskonsa tähden,

Menno, joka jyrkästi tuomitsi näiden kiihkoilijoiden väkivallan käytön, tunsi omantunnon soimausta siitä, ettei ollut mukavuudenrakkautensa vuoksi aikaisemmin ryhtynyt seuraamaan Jumalan sanasta löytämäänsä tietä.

Niinpä tämä katolinen pappi luopui papinvirastaan tammikuussa 1536 ja vaihtoi turvallisen asemansa täydelliseen lainsuojattomuuteen hetkenä, jolloin kumouksellisten fanaatikkojen toiminta oli saanut esivallan kaikkialla terästämään otettaan.

Näin alkoi Mennon neljännesvuosisadan kestänyt toiminta vainotun ja väärinymmärretyn kastajaliikkeen paimenena. Vuoden 1537 alussa hänet vihittiin uudelleen sananpalvelukseen, koska hän ei pitänyt roomalaiskatolista ordinaatiota pätevänä evankeliseen palvelukseen.

Menno Simons oli enemmän pastori kuin teologi, mutta siitä huolimatta hänen kirjallinen tuotantonsakin on huomattavan laaja.

Mennon merkittävin teos on 1740 julkaistu Kristillisen opin perustus, jonka johtolauseena on l. Kor. 3:ll:n sanat: "Perustus on jo laskettu. Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea."

Mennon raitishenkisellä, evankelisella johdolla Alankomaiden ja Pohjois-Saksan kastajaliike välttyi hajaannukselta ja äärimmäisyyksiltä. Osoituksena Mennon asemasta kastajien johtajana lienee sekin, että Leeuwardenissa luvattiin maksaa hänen pätään viidensadan kultaguldenin palkkio,

Mennon johtajuuden aikana anabaptistinen seurakuntakäsitys saavutti kypsyytensä. Hänen työtoverinsa ja työnsä jatkaja Dietrich Philips luettelee n. vuonna 1560 seuraavat seitsemän todellisen seurakunnan tuntomerkkiä:

l) oikea opetus ja saarnavirka,
2) kahden sakramentin, kasteen ja Herran ehtoollisen oikea käyttö,
3) jalkainpesu,
4) evankelinen erottautuminen maailmasta,
5) veljellinen rakkaus,
6) kaikkien Herran käskyjen pitäminen ja
7) kärsimyksen ja vainon kestäminen.

Täsmälleen neljännesvuosisadan kuluttua siitä päivästä, jolloin Menno Simons oli luopunut katolisen papin virastaan liittyäkseen hajalla olevaan ja vainottuun Herran laumaan, hän kuoli 31. tammikuuta 1561. Hänen kuollessaan olivat, kuten Littell toteaa, anabaptistisen seurakuntanäkemyksen kaikki välttämättömät piirteet jo tulleet esille, ja vapaakirkollinen elämäntapa oli saavuttanut tietyn historiallisen ja sosiologisen kypsyyden,

Kasteen teologiasta ja historiasta

Kysymys kristillisestä kasteesta muodostui uskonpuhdistuksen ajan uudistusliikkeiden ratkaisevaksi rajalinjaksi. Siitä tuli protestanttisen kristikunnan merkittävimpiä 'vedenjakajia'. Tämä on ymmärrettävää, onhan kaste kristillisen seurakunnan perusasetuksia.

Suomen luterilaisen kirkon johtaviin teologeihin kuulunut Antti J. Pietilä on avoimesti myöntänyt juuri lapsikasteen teologiset vaikeudet: "Kasteoppi, sellaisena kuin sen on meidän aikamme kristikunnassa esiinnyttävä, kuuluu sikäli koko dogmatiikan vaikeimpiin, että yhtenäisen kirkollisen tradition osoittaminen tällä alalla on mitä vaikeinta ja että lujan raamatullisuudenkin aikaansaaminen tämän sanan tavallisessa merkityksessä on sula mahdottomuus. Pääsyynä tähän on valtionkirkon kastekäytäntö, jonka päämuoto on lapsikaste, ja että teologit pitävät velvollisuutenaan löytää Uuden testamentin aikuiskastetta koskevasta kasteteologiasta lapsikasteen teologian. - - Ainoa todellinen tie kestävään kasteoppiin on Paavalin kasteopin pohjalle rakennettu aikuiskasteen oppi, josta teologia sitten ex analogia päättelee mitä lapsikasteesta on ajateltava." (Pietilä1932, 315-316.)

On mielenkiintoista todeta, että lapsikasteen kannalla olevaan kirkkoon kuuluva tutkija, joka on tehnyt perusteellisen tutkimuksen kastekäytännön historiasta, suosittelee päähuomion kiinnittämistä kasteen merkitykseen lapsikasteen vastustajien kanssa keskusteltaessa (Lempiäinen 1965,16).

Tutustuttaessa tutkimuksen uusimpiin tuloksiin kastekäytännön historiasta voidaankin helposti havaita, ettei sieltä käsin ole saatavissa tukea lapsikastekäytännölle, mikäli kasteessa halutaan noudattaa mahdollisimman alkuperäistä, apostolista käytäntöä.

Kastajien kasteteologia liittyi kiinteästi Lutherin uskon teologiaan. Voidaan sanoa, että juuri Luther on ehkä voimakkaammin kuin kukaan toinen korostanut niitä evankelisia perusperiaatteita, joita kastajat sovelsivat kasteopetukseensa. On hämmästyttävää todeta, että Luther Isossa katekismuksessaan kastetta selittäessään esittää näkemyksiä, jotka voisivat yhtä hyvin olla kastajaliikkeen omista toksista. Näin hän kirjoittaa:

"Kun meillä on kasteen suuri hyöty ja voima, niin katsokaamme edelleen, kuka sen saa, mitä kaste antaa ja minkä hyödyn se tuottaa. Tämäkin on taas varsin sattuvasti ilmaistu juuri näillä sanoilla: 'Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu', toisin sanoen: usko yksin tekee ihmisen kelvolliseksi ottamaan hyödykseen vastaan tämän autuutta-antavan, jumalallisen veden. Kun autuus näet noilla sanoilla veden ohella ja kanssa, tässä tarjotaan ja luvataan, se voidaan vastaanottaa yksinomaan siten, että me sen sydämestämme uskomme. Uskotta se ei lainkaan hyödytä, niin jumalallinen ja ylen runsas aarre kuin se itsessään onkin." (Luther, Iso katekismus.)

Samassa katekismuksessa Luther opettaa vähän myöhemmin:

"Ajatus, että meidät vanhurskautetaan ulkonaisen toimituksen voimasta ilman vähintäkään sydämen oikeata mielentilaa, toisin sanoen ilman uskoa, on täysin juutalainen. Kaikesta huolimatta tätä jumalatonta ja turmiollista käsitystä opetetaan kaikkialla paavikunnassa.

Paavali panee tähän vastalauseen opettaessaan, ettei Abrahamia vanhurskautettu ympärileikkauksen nojalla, vaan että ympärileikkaus oli uskon harjoittamiseksi annettu merkki. Samoin mekin opetamme, että sakramentteja käytettäessä on lisäksi tuleva se usko, joka uskoo puheenalaiset lupaukset ja omaksuu sen luvatun, mikä sakramentissa sille tarjotaan. Miksi näin? Onhan selvää ja varmaa varmempaa, että lupauksesta ei ole hyötyä, ellei sitä vastaanoteta uskolla." (Tunnustuskirjat 170.)

Kastajat opettivat kasteen kuuluvan Jumalan pelastusjärjestykseen. He tähdensivät nimenomaan raamatullista järjestystä: ensin sanan saarnaaminen, sitten sen kuuleminen, sen jälkeen katumus ja parannus, sitten usko ja kaste. Kastetta seurasi kristillinen uusi elämä seurakunnan yhteydessä (Estep 1963, 150-151). Lapsikasteen noudattajilla tämä järjestys rikkoutui.

Kastajat näkivät paluun raamatulliseen uskovien kasteeseen kristillisen seurakunnan evankelisen puhtauden ja sielujen pelastamisen kannalta ensiarvoisen tärkeäksi asiaksi. He eivät vain tyytyneet osoittamaan uskovien kastetta ainoaksi raamatulliseksi ja evankeliseksi kasteeksi, vaan he kiinnittivät myös huomiota lapsikastekäytännön turmiolliseen vaikutukseen. Kuten Luther oli vastustanut aikansa anekauppaa ja osoittanut sen johtavan väärään rauhaan, samoin kastajat korostivat lapsikasteen tuudittavan ihmisen petolliseen varmuuteen pelastuksestaan ja estävän häntä vartuttuaan etsimästä omakohtaista uskoa Kristukseen.

Siirtykäämme nyt kasteen teologisista perusteista tarkastelemaan kastekäytännön historiaa. Tiedämme Tertullianuksen vastustaneen pienten lasten kastamista. Hänen noin vuodelta 200 oleva kastetta koskeva kirjansa "De baptismo" onkin varhaisin lähde, joka osoittaa lapsikasteen olleen käytössä. Tutkimus pitää varmana, että tapa on syntynyt viimeistään 2. vuosisadan loppupuolella (Lempiäinen mt.l6).

Kuten tunnettua, Uudessa testamentissa ei ole yhtään kohtaa, joka osoittaisi kastetun muita kuin uskoon tulleita. Kaikki yritykset todistaa lapsikasteen olleen käytössä ensimmäisellä vuosisadalla tai toisen vuosisadan alkupuolella perustuvat olettamuksiin, eivät kiistattomiin lähteisiin.

Tutustuessamme myöhempien vuosisatojen kastekäytäntöön saamme voimakkaita todistuksia siitä, että kaste alunperin oli tarkoitettu henkilökohtaisen uskonratkaisun tehneelle henkilölle, joka omasta tahdostaan halusi liittyä kristilliseen seurakuntaan. Tätä todistavat katekumeeni- ja kummijärjestelmä, kastekysymyksen, kastelupauksen ja kaste- tunnustuksen perinteelliset sanamuodot sekä myöhemmin käyttöön tullut konfirmaatioakti, jolla ei varsinaisessa uskovien kasteessa ole merkitystä.

Ensimmäisten vuosisatojen aikana kehittyi järjestelmä, jonka tarkoituksena oli valmistaa ns. katekumeeneja eli kasteoppilaita kasteelle ja sitä seuraavalle Herran pyhälle ehtoolliselle. Näille kasteoppilaille "opetettiin suullisesti seurakunnan jumalanpalveluksen puitteissa kristillisen uskon sisältö, jonka he kasteen yhteydessä ilmoittivat omaksuneensa"
(Kansanaho 1956,14-19).

Tähän liittyy kummijärjestelmän synty. Kun kummien tehtävä nykyään liittyy itse kastetoimitukseen ja periaatteessa kasteen jälkeiseen aikaan, jolloin heidän tulisi huolehtia siitä, että kastettu myöhemmin saa asianmukaisen kistillisen kasvatuksen ja tulee johdetuksi omakohtaiseen uskoon, kummien tehtävä alunperin oli huolehtia kasteppilaasta ennen kastetta.

Kiintoisalla tavalla valaisee uskovan kasteen alkuperäisyyttä ja lapsikasteen myöhempisyntyisyyttä kastetoimitukseen liittyvä kastelupaus ja kastetunnustus. Kastettavan piti näet luvata ennen kastetta luopua 'perkeleestä ja hänen menoistansa'. Aluksi lupaus lausuttiin ensimmäisessä persoonassa ilman edeltäviä kysymyksiä, mutta myöhemmin tulivat käytäntöön ns. abrenuntiaatiokysymykset.

"Kun lapsikaste syrjäytti aikuiskasteen, ei kastettava voinut enää itse vastata kysymyksiin. Tästä huolimatta ne säilytettiin. Lupauksen lausuivat kummit lapsen nimissä." (Lempiäinen 126, 127.)

Uskonpuhdistuksen jälkeenkin alkujaan varttuneiden kasteoppilaiden vastattaviksi tarkoitetut kysymykset säilytettiin sellaisinaan mm. Suomen kirkon kastekaavoissa.

Niinpä esimerkiksi Agricola noudatti tarkoin keskiajan kaavaa:

"Pappi kysyken. N. Lowutkos pois Perkelehest?
Gummat [=kummit] wastauat Lapsen polesta. Mine lowun.
Ja caikista henen tegoistansa? Wastaus. Mine lowun.
Ja caikista henen menoistansa? Wastaus. Mine lowun.'

Kastettavan oli vanhastaan esitettävä seurakunnan edessä omakohtainen uskontunnustuksensa ennen kasteen suorittamista. Apostolinen uskontunnustushan on syntynyt juuri tätä tarkoitusta varten. Lapsikasteessa tämän käytännön noudattaminen oli tietysti mahdotonta. Augustinus yritti selvitä tilanteesta selittämällä, että lapsi tuli juuri kasteen välityksellä osalliseksi uskosta. Tämä selitys oli sikälikin epäonnistunut, että se ei sopinut vanhastaan käytettyyn kastejärjestykseen. Uskohan oli tunnustettava ennen kastetta!

Jatkuvana muistutuksena lapsikastekäytännön soveltumattomuudesta evankeliseen pelastusjärjestykseen on konfirmaatio eli kasteenliiton vahvistaminen. Vaikka protestanttiset kirkot eivät pidä konfirmaatiota sakramenttina, on se kuitenkin selvä todistus siitä, ettei nykyinen lapsikastekäytäntö vastaa sitä, mitä alkuperäinen kristillinen kaste todellisuudessa merkitsee.

Vielä muutama sana kastetavasta. Lempiäinen toteaa edellä mainitussa teoksessaan, että upotuskaste oli kristikunnassa alun pitäen normaali tapa. "Uuden testamentin kasteesta käyttämä sana baptidzoo (baptoo) merkitsee juuri upottamista."

Myös Luther kannatti alkuperäistä upotuskastekäytäntöä. Isossa katekismuksessaan hän selittää kasteen suorittamistapaa seuraavasti:

"Kasteessa tehdään eli menetellään näin: meidät upotetaan veteen niin, että se peittää meidät kokonaan, ja sitten meidät nostetaan sieltä ylös. Nämä kaksi tilaa, veden alle uppoaminen ja sieltä ylösnouseminen, osoittavat, mitä kasteessa tapahtuu ja mitä se vaikuttaa. Juuri siinä vanha ihminen surmataan ja sen jälkeen nousee ylös uusi ihminen."

Edellä olevan valossa on helppo havaita, että 1500-luvun kastajaliike merkitsi kasteenkin osalta uskonpuhdistusta, reformaatiota, perusteltua paluuta alkuperäiseen apostoliseen käytäntöön.""

Raimo Poutiainen


Alaviitteet

  • 1 Gunnar Westin oli Uppsalan yliopiston kirkkohistorian professori 1970-luvulla (ainakin vuonna 1975.)

Sivun alkuun