Matkalla

Tämä on kertomus muuan miehestä, jonka elämä oli täynnä eksymistä, kunnes hän lopulta löysi tien, jota pitkin oli hyvä kulkea. Itsestäni en tätä kertomusta kerro, sillä tämä mies on minulle hyvin outo ja vieras, enkä muutoin hänestä mitään tietäisi, ellei hän itse olisi tätä kaikkea minulle kertonut.

Entinen elämä

Mies oli kasvanut isoksi ja tehnyt monenlaista pahaa, mitä vain mieleen sattui juolahtamaan, ja mistä vielä isommat pojat olivat esimerkkiä näyttäneet. Keksipä mies joitakin ihan omaperäisiäkin syntejä, joita ei varmaan kukaan ennen häntä ollut keksinyt tehdä. Synneistä sai lyhytaikaista nautintoa ja hyötyä, niin että tämä mies luuli synnin tekemisen olevan parasta, mitä tällä elämällä oli tarjota. Ja sitä syntiä hän koko sydämestään tekikin, niin että se täytti lopulta hänen elämänsä kokonaan, aamusta iltaan, ja yölläkin hän näki unta synnistä, jota ihanimpana asiana maan päällä piti.

Mitä oli sitten se synti, jota hän teki, ja niin kovin paljon rakasti? Se on sellaista syntiä, jota ei sovi pyhien keskuudessa edes mainita, joten en minäkään sitä koko maailmalle julki huuda, ellei Herra itse siihen käskyä anna. (Efe, 5:1-14; Luuk, 12:1-3.)

Kutsu

Kuinka ollakaan, ne asiat, joiden piti tehdä mies onnelliseksi, aiheuttivatkin hänelle mitä suurinta tuskaa, ja johdattivat hänet toivottomaan tilaan, tuhon kuilun partaalle. Tässä surkeassa tilassaan ja kohtaloaan parkuen mies kohtasi kadulla Evankelistan. Evankelista kertoi hänelle Jeesuksesta, joka oli kuollut ristillä hänen puolestaan ja noussut ylös kuolleista. Evankelista kertoi, että Jeesus antaisi hänelle kaikki synnit anteeksi ja auttaisi häntä elämässä eteenpäin.

Mies ei uskonut kuulemaansa Jumalan sanaa. Hän virkkoi Evankelistalle: "Ei minusta ole kristityksi. Ei minulla ole voimaa olla tekemättä niitä asioita, joita synniksi sanotaan."

Tähän Evankelista vastasi: "Et tarvitse lainkaan omaa voimaa, sillä Jeesuksella on kaikki voima, mitä sinä tarvitset hylätäksesi syntielämän."

Tämän sanottuaan Evankelista kysyi, saisiko hän rukoilla miehen puolesta. Mies suostui. Tämän jälkeen Evankelista kysyi: "Tunsitko sen?" Mies hämmästyi tästä suuresti ja vastasi: "Mistä sinä tiesit!? Tunsin oudon hyvän olon tunteen sydämessäni, niin kuin rakkauden!"

Tämän jälkeen mies päätti lopettaa synnin tekemisen. Pian hänen elämässään alkoikin näkyä toivoa paremmasta.

Temppu

Ei kulunut kauaakaan, kun miehen ystävä pyysi hänet mukaansa erääseen hengelliseen tilaisuuteen. Mies lähti mukaan, mutta oli epäileväisellä mielellä. Hän sanoi matkalla kokouspaikkaan ystävälleen näin: "Kyllä minä uskon, että Jumala on olemassa, ja että Jeesus on ollut olemassa, mutta en minä usko, että Jeesus mikään Jumala on."

Ystävä jutteli miehen kanssa sävyisästi ja niin he tulivat kokouspaikkaan. Siellä mies katseli kiinnostuneena ympärillään olevia ihmisiä, ja seurasi heidän käyttäytymistään. Kaikki näyttivät kutakuinkin siisteiltä ja mukavilta, joskin ihan tavallisilta ihmisiltä.

Kokous sujui ilman mitään ihmeellistä. Mies ei muista mitään saarnasta, joka kokouksessa pidettiin.

Kokouksen jälkeen muuan mies kysyi, saisivatko uskovaiset rukoilla hänen puolestaan. Mies epäröi vähän, mutta suostui sitten. Eihän siinä mitään vaarallista pitänyt olla, ja olihan hänen puolestaan aiemminkin rukoiltu. Miehen rahoja ei kukaan kuitenkaan pystyisi huijaamaan, ajatteli mies, vaikka ei hänellä siinä vaiheessa mitään rahoja enää edes ollut – velkaa sitäkin enemmän. Synti oli syönyt miehen varallisuuden ja kaikki rahat.

Kun miehen puolesta rukoiltiin, niin osa rukoilijoista puhui jotakin ihan käsittämätöntä siansaksaa, tai siltä se ainakin miehestä kuulosti. Hän oli joskus kuullut puhuttavan sellaisesta asiasta kuin "kielillä puhuminen", ja arveli, että tämä on nyt sitä.

Rukoushetki kesti ja kesti, eikä se tuntunut päättyvän milloinkaan. Miestä alkoi ahdistaa ja pelottaa: olivathan ne kieletkin niin oudon tuntuisia ja käsiä pidettiin hänen päänsä päällä. Tämä ei mennyt ihan sen kaavan mukaan, mitä mies oli toivonut.

Pian joku kysyi, tahtoiko mies antaa elämänsä Jeesukselle? Mies ei ymmärtänyt ollenkaan sitä, mitä tämä kysymys tarkoitti. Koska häntä ahdisti ja pelotti, ja hän tahtoi päästä pois rukoushetkestä aiheuttamatta mitään välikohtausta, sanoi hän: "Tahdon." Esirukoilijat kiittivät tämän jälkeen suuresti Herraa.

Sitten ryhmän paimen ja se, joka oli saarnannut, kysyi: "Oletko tehnyt syntiä?" Mies pohti sydämessään tätä kysymystä ja ajatteli Jumalaa, johon hän oli hiljattain alkanut uskoa, vaikka hän ei ollut aiemmin uskonut lainkaan Jumalan olemassaoloon. Hän tiesi, että ne asiat, joita hän oli tehnyt, olivat syntiä, ja tunnusti: "Olen tehnyt syntiä, ja sinä Jeesus tiedät, että niitä syntejä on paljon!" Tämä herätti jälleen suuren kiitosten aallon rukoilijoiden keskuudessa.

Seuraavaksi saarnaaja kysyi: "Tahdotko saada syntisi anteeksi? Jos tahdot, niin voit pyytää niitä anteeksi Jeesukselta omin sanoin." Mies teki työtä käskettyä ja niin rukoushetki lopulta päättyi. Mies nousi ylös alttarilta, jonka eteen hän oli polvistunut, ja kaikki tulivat silmät kirkkaina loistaen ja hymyissäsuin onnittelemaan häntä: hän oli tehnyt hyvän päätöksen, oikean uskonratkaisun. Nyt hän olisi Jumalan lapsi ja kaikki toivottivat hänelle kädestä pitäen Jumalan siunausta. Mies kiitteli ja kiirehti ystäväänsä tekemään lähtöä, sillä tämä ahdistava tilanne oli alkanut jo vaivata mies-parkaa. Niin käy, kun pakotetaan toista ratkaisun paikalle, kun toinen ei ole siihen vielä valmis, eikä edes ymmärrä, mistä on kysymys.

Ystävä vei miehen kotiinsa. Mies sai mukaansa monenlaista luettavaa. Ystävä kehotti miestä lukemaan ja rukoilemaan Jumalaa. Sitten hän sanoi, että mies on nyt "uusi luomus", kokonaan uusi ihminen. Mies vähän ihmetteli tällaista kommenttia, koska hän ei kokenut muuttuneensa millään tavalla. Hän oli edelleen se sama vanha kunnon mies, joka hän oli ollut ennen kokousta. Valitettavasti hän oli tässä arviossaan täysin oikeassa.

Petteri Haipola 20. joulukuuta 2009.

Seuraava sivu | Sivun alkuun