Iankaikkinen tuomio, rangaistus ja kadotus

Kirjoittanut Petteri Haipola  •  9. kesäkuuta 2011 •  Muokattu 15.6.2013

Opin alkeita

Oppi iankaikkisesta tuomiosta on heprealaiskirjeen mukaan Kristuksen opin alkeita. (Hebr. 6:2) Siitä on tästä huolimatta kristittyjen ja juutalaistenkin keskuudessa monia eri tulkintoja ja näkemyksiä. Suurin osa perustaa näkemyksensä ainakin väitteidensä mukaan yksin Raamatun kirjoituksiin, mutta he ymmärtävät kirjoituksia eri tavalla. Asia on siten joko vaikea ymmärtää tai sitten tulkintoihin on vaikuttanut kaikesta huolimatta Raamatun ulkopuolinen aineisto.

Miten löytää totuus?

Itseään kristittyinä pitävät Jeesukseen uskovat henkilöt perustavat kaiken opetuksensa ja elämänsä viime kädessä Raamatun kirjoituksiin. Raamattu on heidän opetuksensa ja elämänsä korkein auktoriteetti. Tästä huolimatta monet kristityt ovat antaneet muiden ihmisten mielipiteiden ja opetusten vaikuttaa näkemyksiinsä ja käytökseensä. Kaikki kristilliset käytännöt ja opetukset eivät ole alkuisin Raamatusta, vaikka niin luultaisiin.

Erehtyminen on inhimillistä. Vakainkin kristitty on voinut erehtyä jossakin elämänsä vaiheessa ja tulkita virheellisesti Raamattua. Erehtyminen on mahdollista jopa vuosikymmeniä uskossa olleille sanan opettajille ja seurakuntien vanhimmille. Näemme tämän olevan totta nykyajan kristillisissä kirkoissa ja uskovien ryhmissä. Erilaiset näkemykset opillisissa asioissa ja uskonkäytänteissä jakavat kristittyjä eri kirkkokuntiin, tunnustuksiin ja ryhmiin. Kaikki eivät voi olla oikeassa silloin, kun näkemykset ovat selvässä ristiriidassa keskenään, ja kumoavat toinen toisensa. Jonkun on pakko olla väärässä, vaikka olisi muuten miten pyhä tahansa ja hyvin vaeltanut, mitä hengelliseen kasvuun tulee.

Opissa erehtyminen on mahdollista yhtä lailla uskossaan nuorille ja opissa vakaantumattomille kuin sanan opettajille ja vanhimmille, jotka ovat hyvän vaelluksensa kautta esikuvina nuoremmille kristityille. Eri kasvuvaiheissa olevat kristityt ovat eri tavalla alttiita muiden ihmisten vaikutukselle, mutta pelkästään hengellinen ikä ei ratkaise erehdysten ollessa kyseessä. Perinteet, ryhmäpaine, harhaoppiseksi leimautumisen pelko, leipäpappeus, liika itsevarmuus, ylimielisyys, ylpeys, ennakkoluulot ja monet muut asiat saattavat estää sanan tutkijaa löytämästä totuutta.

Totuus on mahdollista löytää vain siten, että pitää omaa erehtymistään mahdollisena. Raamattua on tutkittava ennakkoluulottomasti ja puolueettomasti. On yritettävä pitää mieli avoimena Raamattua tutkittaessa. Aiemmat näkemykset on osattava kyseenalaistaa, niin että emme lukisi Raamattua jatkuvasti vain siten, että etsimme sieltä tukea niille. Jos näkemyksemme ovat virheellisiä, yritämme ujuttaa kirjoituksiin virheellisen opin tulkitsemalla kaikki asiaa käsittelevät kohdat systemaattisesti väärin. Tiedän tämän kokemuksesta, koska olen erehtynyt itse juuri sillä tavalla useassakin eri opin kohdassa – en vain tässä.

Raamatun tulkinnan periaatteita

Tutkijan suhtautuminen Raamattuun vaikuttaa hyvin paljon siihen, millä tavalla hän tulkitsee ja ymmärtää sitä. Jos lukija pitää Raamattua satukirjana, ei hän edes yritä löytää sieltä totuutta. Jos lukija uskoo Jumalan puhuvan meille Raamatun kautta, voi hän löytää kirjoituksista aivan erilaisen sanoman kuin epäuskoinen ateisti. Jos tutkija uskoo Raamatun henkilöiden uskoneen samalla tavalla, niin hän uskoo heidän kirjoittaneen eri opin kohdista ristiriidattomasti yhtenevällä tavalla. Jos joku uskoo Raamatun henkilöiden olleen eriä mieltä opin kohdista, ei hän voi löytää sieltä yhtenäistä ristiriidatonta oppia, jos sellaista edes etsii. Näin ollen lukijan suhtautuminen kirjoituksiin vaikuttaa hyvin paljon siihen, millä tavalla hän ne ymmärtää.

Oma tapani lähestyä Raamatun kirjoituksia on uskoa siihen, että sen henkilöt (uskon isät, profeetat, apostolit ja Jeesus) ja kirjoittajat ovat uskoneet samalla tavalla tärkeistä opillisista asioista. Näin ollen kirjoituksista ei pitäisi löytyä erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä koskien ihmisten iankaikkista osaa. Pidän silti avoimena myös sellaisen näkemyksen, että tällaisia erimielisyyksiä voisi kirjoituksista teoriassa löytyä. Niin en sulje itseäni minkään vaihtoehdon ulkopuolelle, jos vaikka olisinkin erehtynyt ennakko-oletuksessani. Totuuden sana kestää kyllä tällaisen kyseenalaistamisen, kun se vilpittömällä mielellä tehdään. Jumala ei pane sitä pahakseen vaan päinvastoin kehottaa siihen: tutkimaan ja koettelemaan kaiken sen, mitä Jumalan sanaksi sanotaan.

Raamatun tulkinnan periaate on se, että Jumala ei kumoa omaa sanaansa. Jumala on täydentänyt sanansa ilmoitusta aikojen saatossa, mutta ei ole kumonnut sitä. Niinpä Jumalan alkuperäinen sana siitä, mikä on synnin palkka (rangaistus), on voimassa loppuun saakka. Jumala ei ole voinut muuttaa rangaistusta kokonaan toiseksi siitä, mitä hän sanoi sen olevan alussa. Sellainen muutos ei olisi oikeamielistä.

Kun tutkimme Raamattua siten, että Uusi testamentti ei kumoa vanhaa, vaan täydentää ja selittää sitä, niin voimme löytää totuuden. Raamattua tulee lukea aikajärjestyksessä, niin että annamme kirjoitusten muodostaa opin alkaen Vanhasta testamentista, eikä niin kuin minä aiemmin tein: luin Vanhaa testamenttia löytääkseni sieltä tukea Raamatun ulkopuolelta omaksumilleni näkemyksille, joita jotkut Uuden testamentin kohdat näennäisesti tukevat. Koska tutkin Raamattua väärällä tavalla, tulkitsin sitä jatkuvasti väärin, enkä ymmärtänyt lukemaani oikein. Uskon, että samalla tavalla on käynyt lukemattomille muille kristityille ennen minua, ja samoin käy monille minun jälkeeni.

Synnin palkka on kuolema

Paavali kirjoitti roomalaisille, että "synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 6:23) Tässä tulevat esille toistensa vastakohdat: iankaikkinen kuolema ja iankaikkinen elämä.

Jokainen ymmärtää luonnostaan sen, että elämän vastakohta on kuolema, tai että elämä päättyy kuolemaan. Kun tähän lisätään ajan määre "iankaikkinen", niin ymmärrämme, että pelastuvat ihmiset eivät kuole koskaan: he elävät iankaikkisesti. Muut ihmiset pysyvät sen sijaan iankaikkisesti kuolleina, eivätkä voi olla elossa, koska ovat kuolleita. Tämän perusteella voitaisiin uskoa, että oppi "kadotettujen" päättymättömästä piinasta helvetin tulessa on virheellinen. Siellä olevat ihmiset eivät olisi kuolleita vaan eläviä. He eläisivät ikuisesti ylösnousemusruumiissa ja kärsisivät päättymätöntä tuskaa syntiensä rangaistuksena. Sen opin täytyy siten olla virheellinen, mutta tätä asiaa ei ratkaise pelkkä vastakohtien tutkiminen vaan Jumalan alkuperäinen sana.

Kun Jumala oli tehnyt Adamin maan tomusta, niin hän asetti hänet Edenin puutarhaan maata viljelemään ja varjelemaan sitä. Jumala oli istuttanut Edeniin monenlaisia puita, jotka olivat ihania katsella ja hyviä syödä. Myös elämänpuun hän sijoitti keskelle puutarhaa, ja hyvän- ja pahantiedon puun, josta ihmisen ei ollut lupa syödä. Jumala sanoi Adamille:

"... Syö vapaasti kaikista muista puutarhan puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, olet sinä kuolemalla kuoleva." (1. Moos. 2:16-17)

Ilmaisu "kuolemalla kuoleva" on Vanhassa testamentissa käytetty ilmaisu, joka tarkoittaa aina ruumiillista kuolemaa tämän elämän päätteeksi. (1Moos. 20:7; 1Sam. 22:16; 1. Kun. 2:37, 42; Jer. 26:8; Hes. 3:18; 33:8.) Sillä ei viitata kertaakaan ylösnousemuksen jälkeiseen päättymättömään kärsimykseen ja elämään tulisessa järvessä, joka mainitaan Ilmestyskirjassa. (Ilm. 20:9-15) Kun etsimme oikeaa tapaa tulkita Raamatun sanontoja, on tutkittava ensin saman sanonnan käyttö muualla Raamatussa. Tässä tapauksessa on selvää, että sanontaa on käytetty muualla vain tämän elämän päätteeksi tapahtuvasta ruumiillisesta kuolemasta, ei mistään muusta. Niinpä on hyvin kyseenalaista tulkita sen tarkoittavan luomiskertomuksessa jotakin muuta. Jotta olisimme vielä varmempia sanonnan merkityksestä, täytyy meidän katsoa, mitä Jumala sanoi Adamille syntiin lankeamisen jälkeen.

"Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä sinua kielsin... niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi... Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman." (1. Moos. 3:17..19)

Jumalan sanoista käy ilmi, että Adamin täytyi kuolla sen vuoksi, että hän oli tehnyt syntiä. Myös Paavali kirjoitti, että kuolema oli seurausta Adamin tekemästä synnistä. (Room. 5:12-19) Kun ihminen kuolee, muuttuu hänen ruumiinsa maaksi jälleen, sillä maasta hänet on otettu. Näin ruumis häviää ja katoaa jäljettömiin. Tämä on se kadotus ja katoavaisuus, josta Paavali ja Raamattu toistuvasti puhuvat. (1. Kor. 15:12-58.) Kun Jeesus nousi ylös kuolleista, niin hän voitti kuoleman, ja vapautti häneen uskovat ihmiset kuoleman pelosta. (2. Tim. 1:10: Hebr. 2:14-15) Meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa ja sen peruuttamattomuutta, kun olemme uskolliset Jeesukselle Kristukselle, meidän Herrallemme.

Tiedämme Raamatusta, että Adam ei kuollut heti sinä päivänä, jona hän söi kielletystä puusta. Hän eli 930 vuotta ennen kuin kuoli. Jumala ei väittänytkään, että Adamin olisi pitänyt kuolla heti synnin tekemisen jälkeen. Hän sanoi sen sijaan futuurissa eli tulevassa aikamuodossa, että Adam oli kuolemalla kuoleva sinä päivänä, kun hän söisi kielletystä puusta. Tämä tarkoittaa sitä, että Adamista tuli sinä päivänä kuolevainen. Sen saman me voimme lukea Paavalin opetuksista. (Room. 5:12-19; 1. Kor. 15:12-58.) Adam olisi elänyt iankaikkisesti, jos ei olisi tehnyt syntiä.

Jumala ei tahdo, että kukaan ihminen kärsii syntisenä ja synnistä iankaikkisesti, niin että kärsimys ei pääty koskaan. Hän karkoitti ihmisen siitä syystä pois Edenin puutarhasta, ettei ihminen vain söisi Elämän puusta, ja eläisi iankaikkisesti. (1. Moos. 3:22-24) Voimme päätellä tästä, että vain ne ihmiset elävät iankaikkisesti, jotka saavat syödä Elämän puusta. Elämän puu on vertauskuva Kristuksesta, joten vain ne elävät iankaikkisesti, jotka ovat osallisia Kristuksesta. Muut kuolevat ja pysyvät kuolleina, niin kuin Ilmestyskirjakin kertoo, kun sen kuvakielinen sanoma ymmärretään oikein. (Ilm. 22)

Mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?

Jotta tietäisimme varmuudella, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen, tulisi meidän kuolla ja herätä eloon sen jälkeen. Koska tämä ei ole juuri nyt mahdollista, on meidän turvauduttava Jumalan sanan todistukseen, joka löytyy Raamatusta. Sen mukaan ihmiset nukkuvat tiedotonta kuolonunta ylösnousemuksen päivään asti. Jeesus sanoi, että hän on herättävä kuolleet viimeisenä päivänä, ja että kuolleet nukkuvat. (Joh. 6:39-44; 11:11-14) Raamatussa kuvataan kuolemaa yleisesti nukkumisena. (Apt. 7:60; 1. Tess. 4:15-16) Ihmiset heräävät kuoleman unesta vasta ylösnousemuksen päivänä, jonka jälkeen heidät tuomitaan. (Dan. 12:2-3; Joh. 5:24-30)

Vanhan testamentin mukaan ihminen ei tiedä mitään ympäröivästä maailmasta eikä ole tietoinen itsestään, kun hän on kuollut ja lepää haudassa. On ikään kuin häntä ei olisi enää lainkaan olemassa; jos hän on olemassa vielä kuoleman jälkeen sieluna tai henkenä, niin hän ei kuitenkaan tiedosta itseään, vaan nukkuu tiedottomana kuoleman unta. Job kirjoittaa:

"Päiväni kiitävät nopeammin kuin kutojan sukkula ja ne kuluvat toivottomuudessa. Muista, että minun elämäni on vain tuulen henkäys; minun silmäni eivät saa enää onnea nähdä. Ken minut nyt näkee, sen silmä ei minua enää näe; sinä etsit katseellasi minua, mutta minua ei enää ole... nyt minä käyn levolle maan tomuun, ja jos etsit minua, niin minua ei enää ole." (Job. 7:6-8, 21b.)

Saarnaaja kuvaa kuolleen osaa vielä selvemmin:

"... kuolleet eivät tiedä mitään... sillä ei ole tekoa, ajatusta, tietoa eikä viisautta tuonelassa, jonne olet menevä." (Snj. 9:5, 10)

Vanhassa testamentissa mainittu tuonela (hepreaksi sheol ja kreikaksi hades) on synonyymi haudalle. Vanhassa testamentissa ei ole yhtään selvää kohtaa, jossa puhuttaisiin kuolleiden kärsivän tuskaa tuonelan tulessa, niin että he tiedostavat itsensä ja ympäristönsä. Siellä ei mainita Aabrahamin helmaa eikä onnesta nauttivia hyviä ihmisiä, niin kuin ei kärsiviä syntisiäkään. Tämä on hyvä muistaa, kun luemme Uutta testamenttia. Jos sen sanoma vaikuttaa olevan ristiriidassa Vanhan testamentin kuvausten kanssa koskien ihmisten kuoleman jälkeistä osaa, on ristiriita pyrittävä selittämään niin, että Uuden testamentin kirjoitukset eivät kumoa Vanhaa testamenttia, vaan täydentävät ja tukevat sitä, pitävät yhtä sen opetusten kanssa. Tutkimalla sanaa tällä tavalla on totuuden löytäminen mahdollista.

Muista, että Jumala on säätänyt alussa synnin rangaistukseksi kuoleman, eikä mitään muuta rangaistusta ole selvästi mainittu Vanhassa testamentissa. Koska Jumala on oikeamielinen, ei hän ole voinut muuttaa alkuperäistä rangaistusta kokonaan toiseksi, paljon hirveämmäksi ikuiseksi piinaksi helvetissä, niin kuin kirkoissa on yleisesti uskottu ja opetettu.

Pedon ja väärän profeetan kohtalo

Kirjoitan näistä asioista vain lyhyesti, koska olen kirjoittamassa tästä aiheesta kahta kokonaista kirjaa, ja olen käsitellyt näitä asioita jo joissakin muissa kirjoituksissani. Tarkoitukseni on selventää tässä kirjoituksessani joitakin sellaisia asioita, joita en ole vielä aiemmin julkisesti kovinkaan paljon käsitellyt. Yksi aiempaa täydentävä selitys koskee Ilmestyskirjan väärää profeettaa ja petoa.

Klassisen helvettiopin mukaan peto ja väärä profeetta ovat eläviä, kun heidät mainitaan tulisessa järvessä tuhat vuotta sen jälkeen, kun heidät on heitetty sinne "elävinä". (Ilm. 19:20; 20:10) Tätä kohtaa on pidetty vahvana todistuksena sen puolesta, että "kadotukseen" joutuvat ihmiset ovat eläviä tulisessa järvessä, ja kärsivät siellä tuskaa. Tätä näkemystä vastaan on kuitenkin kaksi muuta Raamatun kohtaa.

Daniel kertoo, että peto surmataan ja hänen ruumiinsa hävitetään polttamalla se tulessa. (Dan. 7:11) Kun Danielin kirjan seitsemättä lukua luetaan alusta alkaen, on selvää, että jakeen 11 peto on se neljäs ja viimeinen peto tai yksi sen pedon sarvista, joka mainitaan lopun aikana hallitsevana petokuninkaana alkaen jakeesta 7.

Tämä todistus klassista helvettioppia vastaan on yritetty kumota siten, että on selitetty surmansa saava peto joksikin sitä edeltäneistä kolmesta pedosta. Daniel kertoo kuitenkin myös sen, että ne kolme muutakin petoa saavat surmansa: niiden valta otetaan pois ja niiden elämän pituus on määrätty aikaa ja hetkeä myöten. (j. 12) Näin ollen kaikki pedot kuolevat, joten miten Ilmestyskirjan peto voisi olla elossa tulisessa järvessä, vaikka hänet sinne elävänä olikin heitetty?

Se, että peto ja väärä profeetta "heitetään elävänä tuliseen järveen", ei tarkoita sitä, että he pysyisivät järvessä elossa. On selvää, että he kuolevat tuliseen järveen jouduttuaan, jos kyse on kirjaimellisesta kuvauksesta. Jos he eivät kuolisi, niin sitten he kärsisivät tuskaa ruumiissaan jo ennen ruumiin ylösnousemusta, mikä on melko järjetön ajatus.

Se, että peto ja väärä profeetta "heitetään elävinä tuliseen järveen", on pelkkä sanonta. Samanlainen sanonta löytyy Mooseksen neljännestä kirjasta. Maa avasi kitansa ja nielaisi Moosesta vastaan kapinoivan Koorahin väen "elävinä tuonelaan". Tuonela tarkoittaa tässä kohdassa syvää kuoppaa tai rotkoa ja muualla Vanhassa testamentissa hautaa. Olisi jokseenkin järjetöntä tulkita tämä sanonta kirjaimellisesti ja uskoa, että Koorahin väki ei kuollut, kun putosi elävänä syvään kuoppaan. On selvää, että he kuolivat samoin kuin muut kapinalliset, jotka tuli tuhosi heti tämän jälkeen. (4. Moos. 16:28-35) Kun Raamatussa on mainittu tuli Jumalan tuomioiden yhteydessä, niin se surmaa järjestään aina tuomitut ihmiset, eikä heitä ole enää sen jälkeen olemassa. Tuli kuvaa siten tuomioissa lopullista kuolemaa ja hävitystä, niin kuin se tekee Ilmestyskirjassakin.

Paavali mainitsee kirjeessään "laittomuuden ihmisen", jonka Herra Jeesus on surmaava ja tuhoava suunsa henkäyksellä tulemuksessaan. (2. Tim. 2:8.) Olipa tämä "synnin ihminen" sitten Ilmestyskirjan väärä profeetta tai peto, niin hän saa Paavalin kirjeen perusteella surmansa Kristuksen tulemuksessa. Tämä vahvistaa sen, että peto ja väärä profeetta eivät pysy elävinä, kun heidät heitetään elävinä tuliseen järveen. He kuolevat ja heidän ruumiinsa hävitetään ja tuhotaan tulessa, niin kuin Danielin kirjassa on ennustettu. (Dan. 7:11) Samoin käy kaikille niille, jotka petoa kumartavat ja ottavat sen merkin itseensä. (Ilm. 14:9-11) Tuli on surmaava ja tuhoava Jumalan viholliset, niin että heistä ei jää mitään jäljelle. Heitä ei ole enää olemassa "toisen kuoleman" jälkeen.

Pedon ja väärän profeetan elämää tulisessa järvessä ruumiin kuoleman jälkeen on yritetty selittää vielä siten, että heidät heitettiin elävinä tuliseen järveen, jossa he kuolivat ruumiin kuoleman, mutta sielu jäi eloon. Heidän sielunsä kärsii tuskaa ja vaivaa tulisessa järvessä tuhat vuotta. Heidän olotilansa vastaa silloin lähes täysin niiden tuomion ylösnousemusta odottavien sielujen olotilaa, jotka kärsivät tuskaa ja vaivaa tuonelan liekissä. (vrt. Luuk. 16:19-31) Kärsimys henkiruumiissa on samanlainen kuin tuonelassa olevilla, paikka vain on eri. Monet tulkitsevat Raamattua nimittäin sillä tavalla, että tuonelan tulen liekki ja tulinen järvi ovat eri paikkoja. Kun "väärien ylösnousemus" sitten aikanaan tapahtuu, niin peto ja väärä profeetta saavat kuolemattoman ja katoamattoman ylösnousemusruumiin, jossa jatkavat ikuista elämäänsä tuskassa ja vaivassa, piinahelvetissä.

Tämä tulkinta perustuu olettamukseen, jonka mukaan ihmisen sielu on kuolematon. Kirjoitan tästä lisää hetken kuluttua. Tämän tulkinnan ongelma on siinä, että mihin sielut tarvitsevat ruumista, jos ne voivat kerran kärsiä tuskaa ja vaivaa tulessa jo nyt, ennen ruumiin ylösnousemusta? Kirkkoisät ratkaisivat tämän ongelman siten, että uskoivat tuskan kasvavan moninkertaiseksi ylösnousemuksen jälkeen. Henkiruumis tuonelassa on niin ohut ja varjomainen, että se ei voi tuntea yhtä suurta tuskaa kuin aineellinen ruumis, jota liekit nuolevat ja madot kalvavat ikuisesta ikuiseen, päättymättömän ajan.

Tällainen tulkinta saa vilpittömän kristityn miettimään sitä, millainen Jumala oikein olisi, jos olisi säätänyt tällaisen rangaistuksen verrattain lyhyen ajan kestävästä synnistä? Jumalahan olisi voinut kaikkivaltiaana säätää myös lievemmän rangaistuksen, joten hänen täytyisi tahtoa luomiensa olentojen ikuista piinaa helvetissä, jos kerran olisi sen rangaistuksen heille säätänyt.

Toinen ongelma tässä tulkinnassa on se, että Vanha testamentti ei kerro siitä mitään. Danielin kirjan profetiassa ei mainita pedon kohtaloksi mitään muuta kuin kuolema ja ruumiin polttaminen tulessa. (Dan 7:7-12) Paavalikaan ei lisää tähän rangaistukseen ikuista piinaa helvetissä. Hän kirjoittaa, että Kristus on surmaava ja tuhoava "laittomuuden ihmisen" tulemuksessaan suunsa henkäyksellä. (2. Tess. 2:8.) Samoin käy muille Jumalan vihollisille. Heitä kohtaa rangaistukseksi iankaikkinen tuho Herran kasvoista ja hänen kirkkautensa voimasta. (2. Tess. 1:9) Tällä tarkoitetaan pelkästään ruumiin kuolemaa ja tuhoa, mikä käy ilmi sanan olethros selityksestä (myöhemmin tässä kirjoituksessa) ja Raamatun kokonaisilmoituksesta. (vrt. Jes. 66:16, 24) Ilmestyskirjan mukaan myös maan kuninkaat ja heidän sotajoukkonsa saavat surmansa Kristuksen suusta lähtevästä tulisesta miekasta. (Ilm. 19:11-21) Tämä kielikuva tarkoittaa samaa kuin edellä mainitut muut vastaavat kuvaukset Paavalin kirjeissä ja Danielin kirjan profetiassa.

Raamatun kirjaimellisen tulkinnan perusteella ei siis näytä kovin uskottavalta, että peto ja väärä profeetta jatkaisivat elämäänsä "sieluina" tulisessa järvessä ruumiin kuoleman jälkeen. Toki tällaiseen tulkintaan on tarpeellista päätyä, jos ei ole valmis hylkäämään aiempaa näkemystään piinahelvetistä. Sen perustelut ovat kuitenkin hyvin kyseenalaiset ja riittämättömät. Ennen kaikkea on syytä huomata, että Vanha testamentti ei tue näitä perusteluja, niin kuin eivät Paavalinkaan kuvaukset samasta tapahtumasta. Niinpä Ilmestyskirja olisi ainoa kohta Raamatussa, jossa tällaista sielun elämää ja kitumista helvetissä tuettaisiin.

Rikas mies ja Lasarus

Osa juutalaisista uskoi kreikkalaisten tavoin kahtia jaettuun tuonelaan, jossa syntiset kärsivät tuskaa tulessa, ja autuaat nauttivat onnea vanhurskaiden osastossa. Jeesuksen vertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta perustuu heidän uskomukseensa. (Luuk. 16:19-31) Jeesus ei opeta mitään ihmisten kuolemanjälkeisestä osasta, kun käyttää tätä fariseusten tuntemaa vertausta opetuksensa tukena. Hän tahtoo vain herättää kuulijoiden mielenkiinnon ja saada opetuksensa uppoamaan heihin paremmin tämän värikkään ja osittain hänen muuntelemansakin vertauksen avulla. Olen kertonut näistä asioista tarkemmin muissa kirjoituksissani, joten en palaa enää selityksen tähän aspektiin. Painotan sen sijaan sitä, mitä Jeesus tahtoi fariseuksille opettaa.

Jeesus osoitti asiayhteydessä puheillaan sen, että fariseukset olivat rahanhimoisia ja ahneita. He eivät harjoittaneet laupeutta köyhiä ja sairaita kohtaan, vaikka se olisi ollut Jumalan tahto. Heillä oli lisäksi vääriä uskomuksia siitä, että sairaus ja köyhyys olisi aina Jumalan langettama rangaistus synnin tekemisestä. Köyhät ja sairaat ihmiset olisivat Jumalan kiroamia aivan erityisellä tavalla. He eivät pääsisi kuoleman jälkeen Aabrahamin helmaan tai paratiisiin, jonne fariseukset uskoivat pääsevänsä, koska he olivat terveitä ja rikkaita. Jeesus osoitti vertauksensa avulla, että he olivat väärässä, ja osat vaihtuisivat tuonpuoleisessa. Köyhä ja sairas mies pääsisi paratiisiin, mutta fariseukset tulisivat ulosheitetyiksi. Tämä opetus jäi varmasti fariseusten mieliin sen sisältämien hienojen yksityiskohtien vuoksi, joista kerron muissa kirjoituksissani enemmän.

Steve David Cox on kirjoittanut hienon selityksen tästä vertauksesta. Selitys löytyy suomennettuna kotisivuiltani. Kun vertaus ymmärretään oikein, käy ilmi, että Jeesus ei vahvistanut fariseusten taikauskoisia näkemyksiä tuonelasta ja tuomioista vaan teki heidät naurunalaiseksi. Vertauksen ihmiset eivät olleet keitä tahansa ihmisiä vaan fariseusten ja juutalaisten hyvin tuntemia uskonnollisia johtajia. Myös köyhä mies paiseineen oli tunnettu henkilö, etenkin sen vuoksi, mitä Jeesus oli hänelle pian tekevä. Vertauksen hienot yksityiskohdat selviävät lukemalla Coxin selitys tästä linkistä.

Ulkopuolella olevat

Jotkut ovat esittäneet klassisen helvettiopin tueksi vielä sitä, että uuden Jerusalemin "ulkopuolella" ovat ne, jotka eivät ole kirjoitetut elämän kirjaan. Heidän osansa on järvessä, joka palaa tulta ja tulikiveä. He eivät pääse uuteen Jerusalemiin. (Ilm. 21:8, 27; 22:15) Näiden kohtien on ajateltu olevan kirjaimellinen todistus siitä, että "kadotetut" ihmiset ovat olemassa ja kärsivät tuskaa uuden Jerusalemin ulkopuolella tulisessa järvessä. Riippumatta siitä, mihin tällä tavalla uskovat ihmiset sijoittavat tässä näyssä tulisen järven, on syytä todeta, että nämä ilmaisut ovat yksinkertaisia kielikuvia siitä, miten tuomion ylösnousemukseen tulleet ihmiset surmataan ja tuhotaan, eivätkä he saa elää iankaikkisesti paratiisissa. Niin kuin olemme aiemmin todenneet, tuliseen järveen joutuvat ihmiset saavat surmansa samoin kuin peto ja väärä profeetta, eivätkä pysy siellä hengissä. He "tulevat ulosheitetyiksi" ja "jäävät Jumalan valtakunnan ulkopuolelle". (vrt. kuvakielinen puhe Matt. 22:11-14)

Parannus eli mielenmuutos

Jotkut henkilöt saattavat ajatella, että ihmiset eivät hylkää pahoja tapojaan ja syntejään, jos he eivät usko "kadotettujen" päättymättömään kärsimykseen helvetissä. Tämä pitää varmasti paikkansa niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat nimeltään kristittyjä, mutta eivät ole kääntyneet sydämestään pois pahuudesta takaisin Jumalan tykö. Heidän ainoa tai suurin syynsä karttaa pahaa ja tehdä hyvää on yrittää välttää helvetin tuomio oman pyhän elämänsä ansiosta. He ovat tämän vuoksi surkuteltavampia kuin ne Jumalan kieltävät ihmiset, jotka tekevät pyyteettömästi hyvää ja pidättyvät synnistä. He eivät nimittäin odota saavansa siitä mitään hyötyä ainakaan tuonpuoleisessa. Eikö kristityillä pitäisi olla samanlainen asenne syntiä ja vanhurskautta kohtaan? Vai etsimmekö vain ansioita ja kiitosta, jos onnistumme jotakin hyvää tekemään ja joitakin näkyviä syntejä karttamaan?

On myös ihmisiä, jotka eivät usko Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään, ja tekevät paljon pahaa ja rakastavat sen tekemistä. He eivät lopeta synnin tekemistä, eikä heitä saa lopettamaan synnin tekemistä pelottelemalla heitä helvetin tuomiolla, johon he eivät usko. Jos he kääntyvät pois pahuudestaan, täytyy siihen olla jokin muu syy. Jumalan hyvyys vetää heitä parannukseen (kääntymykseen ja mielenmuutokseen), niin että he tahtovat hylätä syntinsä ja alkaa elää vanhurskasta elämää. Kun mielihalu on tehdä vanhurskautta ja karttaa syntiä – se on vanhurskaan ihmisen "luonto" – niin silloin ihminen tekee luonnostaan hyvää ja karttaa syntiä. Hänen ei tarvitse pelätä helvetin tuomiota voidakseen elää pyhää elämää, sillä se on hänelle itseisarvo, samoin kuin hyvän tekeminen.

Jeesus on käskenyt seuraajiensa saarnata mielenmuutosta (kääntymystä) syntien anteeksisaamiseksi hänen nimessään. (Luuk. 24:47) Uskoipa kristitty sitten ikuiseen helvetin piinaan tai johonkin muuhun tulkintaan iankaikkisesta rangaistuksesta, saarnaavat kaikki sanan ja Herran tuntevat kristityt "parannusta" ja kääntymistä pois synnistä. Tämän saman asian ymmärtävät myös jotkut ateistit ja vääräuskoiset pakanat, kun opettavat lapsiaan karttamaan pahaa ja tekemään hyvää. Ei siis liene kovin suuri ihme, jos kristityt tekevät sitä samaa, riippumatta siitä, millaiseen rangaistukseen he uskovat synnin palkkana.

"Kadotus" vai "kuolema ja tuho"?

Kreikankielessä on monia sanoja, jotka on käännetty suomenkielisiin Raamattuihin sanoilla "kadotus", "kadotustuomio" tai "joutua kadotukseen". Olen kirjoittanut niistä laajemman selityksen toiseen artikkeliini. Käyn siitä syystä tässä läpi vain sanan "olethros", joka on jakeessa 2. Tess. 1:9. Selityksen loppuosa löytyy myös laatimastani sanakirjasta. Aloitan selityksen lainaamalla tähän ne neljä jaetta, joissa sana "olethros" esiintyy. Sanan "olethros" suomenkielinen vastine (käännös) on kursivoitu.

1. Kor. 5:5 Sellainen on jätettävä saatanalle lihan turmelukseksi, että henki pelastuisi Herran Jeesuksen päivänä.

1. Tess. 5:3 Kun he sanovat "Rauha ja turvallisuus!", silloin heidän päälleen tulee yllättäen tuho niin kuin synnytyskipu raskaana olevalle, eivätkä he pääse pakoon.

2. Tess. 1:9 Heitä rangaistaan silloin iankaikkisella kuolemalla (tuholla) Herran kasvoista ja hänen kirkkautensa voimasta.

1. Tim. 6:9 Mutta ne, jotka tahtovat rikastua, lankeavat kiusaukseen ja paulaan, ja moniin mielettömiin sekä vahingollisiin lihan himoihin, jotka upottavat ihmiset turmelukseen ja tuhoon [apoleia].

Näemme näistä jakeista, että sanaa "olethros" ei ole käytetty ainakaan kovin selvästi kertaakaan siinä merkityksessä, että sillä tarkoitettaisiin "kadotettujen" ikuista piinaa helvetissä. Jakeessa 1. Kor. 5:5 "lihan turmelus" tarkoittaa Thayer's Lexiconin mukaan lihallisten syntien aiheuttamia tauteja ja vahinkoa, joka vähentää syntiä tekevän halua jatkaa synnin tekemistä. Kun syntiä tekevä jätetään "saatanan haltuun lihan turmioksi", niin hän voi pelastaa sielunsa vielä sen jälkeen, jos hylkää syntinsä synnin aiheuttamien kärsimysten vuoksi ennen kuolemaansa. Pelastuksella Paavali viittaa Herran tulemukseen ja Jumalan lasten ylösnousemukseen; ei ruumiin kuoleman jälkeiseen välittömään Herran luokse pääsyyn. (vrt. 1. Tess. 4:13-17)

Jakeessa 1. Tess. 5:3 jumalattomia kohtaa yllättävä tuho tai oikeammin kuolema, kun Herra Jeesus saapuu kirkkautensa voimassa ja tuhoaa vastustajansa. Samasta asiasta kertoo moni muukin Raamatun jae. (esim. Jes. 66:16, 24; Ilm. 19;17-21.) Samaa tarkoittaa myös tätä seuraava kohta, jossa olethros esiintyy. (2. Tess. 1:9)

Jakeessa 1. Tim. 6:9 sana olethros esiintyy yhdessä sanan apoleia kanssa. Molemmat tarkoittavat lähestulkoon samoja asioita: kuolema, tuho, hävitys, turmelus ja perikato. Myös "kadotus" on sopiva käännös, kun se ymmärretään vain oikein: kun jumalattomat ja syntiset ihmiset kuolevat toisen kerran, ei heitä löydetä sen jälkeen enää koskaan. Heidät on tuhottu ja hävitetty lopullisesti. Heitä ei ole sen jälkeen enää olemassa.

Lainaan seuraavaksi kirjoittamaani sanakirjan selitystä.

Tuhoa, hävitystä ja kuolemaa merkitsevä sana olethros [ὄλεθρος] esiintyy Uudessa testamentissa neljä kertaa. Se on käännetty englanniksi King James Raamattuun aina sanalla "destruction", joka on suomeksi mm. tuho tai hävitys. Kirkkoraamatut ovat kääntäneet sen toisessa tessalonikalaiskirjeessä suomeksi sanoilla "kadotus" (KR 1938) ja "kadotus, ero Herrasta..." (KR 1992). (2. Tess. 1:9) Tällä käännöksellä on tuettu alitajuisesti tai tarkoituksellisesti oppia ikuisesta piinahelvetistä, jota ei Raamatusta kuitenkaan löydy. Kadotus on mielletty perinteisesti kirkkojen opetuksessa ikuiseksi piinaksi helvetin tulessa.

Sana olethros on johdettu verbistä ollumi, joka on suomeksi tuhota ja hävittää (englanniksi to destroy). Strongin sanakirja antaa sanan olethros merkitykseksi tuhon ja hävityksen ohella kuoleman, jolla viitataan Kristuksen jumalattomille langettamaan rangaistukseen hänen tulemuksessaan. (2. Tess. 1:9) Kristus on surmaava tulemuksessaan suunsa henkäyksellä Israelin kansaa vastaan taistelevat sotajoukot ja "laittomuuden ihmisen", joka on Ilmestyskirjan lopun ajan peto tai väärä profeetta. (Ilm. 19:17-21) Jumalan vihollisten tuho ja kuolema on se "kadotus", josta Paavali kirjoittaa. Hän ei viittaa tässä yhteydessä sanallakaan päättymättömään piinaan tulisessa järvessä, johon rangaistukseen valtaosa nimeltään kristityistä Herraan Jeesukseen Kristukseen vapahtajanaan uskovista ihmisistä uskoi vielä vuonna 2011.

Samanvartaloisia sanoja sanan olethros kanssa ovat olothruutees [ὀλοθρευτής] (tuhoaja, surmaaja) ja verbi olothruuoo [ὀλοθρεύω], (tuhota, tappaa). Ne esiintyvät kumpikin vain yhden kerran Uudessa testamentissa. Niillä viitataan Vanhan testamentin tuhoojaenkeliin, joka surmasi Israelin kansan napisijat (1. Kor. 10:10; 4. Moos. 4:2, 29, 36) ja Egyptin esikoiset (Hebr. 11:28; 2. Moos. 12:1-23). Sanan olethros merkitys vahvistuu näin ollen tuhoksi, hävitykseksi ja kuolemaksi. Kun Uudessa testamentissa puhutaan kadotuksesta, tarkoittaa se silloin aina tuomittavien ihmisten kuolemaa, tuhoa ja hävitystä, ei koskaan päättymätöntä piinaa helvetin tulessa.

Myös verbi apollumi on samaa sananjuurta kuin olethros ja ollumi, josta olethros on johdettu. Apollumi on suomeksi surmata, tappaa, tuhota, hävittää, turmella, pilata, hukata ja kadottaa. Kun sitä käytetään ihmisen iankaikkisesta tuomiosta ja rangaistuksesta puhuttaessa, on sen merkitys sama kuin olethroksen: kuolema, tuho ja hävitys.

Sielun kuolemattomuus

Klassinen oppi piinahelvetistä perustuu oppiin sielun kuolemattomuudesta. Koska sielu on tämän näkemyksen mukaan kuolematon, täytyy sen jatkaa olemassaoloaan ruumiin kuoleman jälkeen ja elää iankaikkisesti. Sielu jatkaa ruumiin kuoleman jälkeen olemistaan kuolleiden valtakunnassa, joka tunnetaan kreikaksi nimellä hades, hepreaksi nimellä sheol ja suomeksi nimellä tuonela.

Tuonela on jaettu eri pakanauskonnoissa ja runokokoelmissa kahteen tai useampaan osastoon. Hyvät ihmiset nauttivat siellä onnea, mutta pahat kärsivät tuskaa syntiensä ja pahuutensa vuoksi. Tuonela on kuvattu pimeäksi ja synkeäksi paikaksi, joka sijaitsee syvällä maan alla. Siellä palaa ikuinen tuli, jossa varjomaiset haamut kärsivät tuskaa aineettomassa henkiruumiissa. Tämä uskomus on siirtynyt aikoinaan juutalaisuuteen ja kristinuskoon, mutta sitä ei löydy Vanhasta testamentista.

Uudelle ajalle tultaessa kristityt teologit ovat jalostaneet käsitystään ihmisen iankaikkisesta olemuksesta. Ihminen muodostuu nykyään yleisen käsityksen mukaan kolmesta osasta: henki, sielu ja ruumis. Nämä ovat niveltyneet toisiinsa siten, että sielu toimii hengen ja ruumiin välikappaleena.

Sielulla tarkoitetaan ihmisen aivojen ja ruumiin rakenteen toiminnoista johtuvaa tajuntaa. Ihmisen syvin olemus ja itsetietoisuuden keskus on kuitenkin hengessä, joka on ihmisen moraalisen toiminnan ja ajatusten keskus. Henki välittää aivojen toiminnan eli sielun välityksellä käskyjä ruumiille, joka toteuttaa hengen aivoittelemat teot. Sielu välittää puolestaan aivojen välityksellä hengelle tiedon ruumiin aistimuksista, kivusta ja hyvän olon tunteista. Kaikki moraaliset päätökset tehdään kuitenkin hengessä, joka voi olla joko yhteydessä Jumalaan (hengellisesti elävä ihminen) tai erossa hänestä (hengellisesti kuollut ihminen). Se, missä tilassa ihminen on kuollessaan tai Kristuksen tulemuksessa, ratkaisee hänen iankaikkisen osansa.

Valistuneet teologit ovat luopuneet sielun kuolemattomuuden opista. He uskovat, että sielu kuolee ja sen toiminta lakkaa, kun ruumis kuolee. Sielun toiminta on nimittäin tämän teorian mukaan riippuvaista ihmisen verenkierrosta. Kun verenkierto pysähtyy ja veri maksoittuu, eivät aivotkaan enää toimi. Ihmisen tajunta sammuu. Tämä ei tarkoita kuitenkaan ihmisen lopullista tuhoa ja kuolemaa, sillä ihmisen henki on iankaikkinen ja katoamaton: se ei voi koskaan kuolla. Niinpä henki siirtyy ruumiin kuoleman jälkeen tuonelaan tai suoraan Jumalan tykö paratiisiin.

Ihminen on tämän uskomuksen mukaan henkenä tietoinen itsestään ja ympäristöstään, sillä hengen tajunta ei sammu koskaan. Tästä on tosin myös poikkeavia näkemyksiä. Jotkut ovat sitä mieltä, että hengen tajunta sammuu ruumiin kuolemassa. Ihminen nukkuu tiedotonta kuolonunta, kunnes Jumala herättää hänet ylös kuolleista. Tätä näkemystä on perusteltu sillä, että kuolemasta on käytetty Raamatussa nukkumista kuvaavia ilmaisuja. Kuolleiden ylösnousemuksen yhteydessä on mainittu, että kuolleet heräävät unesta.

Jos kuolon uni mielletään tiedottomaksi uneksi, niin silloin herääminen siitä voi tuntua kuin herääminen puolentunnin nokosten jälkeen, vaikka aikaa olisi kulunut tuhansia vuosia. Tässä tulkinnassa ei oteta välttämättä kantaa siihen, missä ihmisen henki viettää kuolonunessa viettämänsä ajan. Sen ei tarvitse olla paratiisissa eikä tuonelassa, mutta ilmeisesti kuitenkin Jumalan huomassa ja vartioinnin alla jommassa kummassa "paikassa".

Tämän uudemman teorian mukaan ihmisen minätietoisuuden keskus on hänen hengessään. Jotkut uskovat, että ihminen on tietoinen itsestään myös ruumiin ulkopuolella henkenä, mutta tämä asia on helppo kyseenalaistaa. Ihmisen henki ei näyttäisi tiedostavan itseään aina edes ihmisen nukkuessa, eikä tajuttomuuden tilassa tai koomassa, joten miten se voisi tiedostaa itsensä kokonaan ruumiin ulkopuolella? Useimmat ihmiset eivät nimittäin muista mitään siitä, kun ovat nukkuneet tai olleet tajuttomia tai koomassa, elleivät ole sitten nähneet unta sinä aikana. Jotkut harvat ihmiset ovat tosin väittäneet irtaantuneensa ruumiista kuolemanrajatapausten aikana, mutta koska tällaisia tapauksia ei ole selitetty tarkasti Raamatussa, on meidän kristittyinä syytä jättää ne omaan arvoonsa.

Jos ihmisessä olisi aineeton henki tai sielu, niin se olisi käytännössä täysin riippuvainen aivojen ja ruumiin toiminnasta. Sitä ei tiedetä varmuudella, missä hetkessä Jumala liittää aineettoman hengen tai sielun ruumiiseen: sikiämisessä vain sen jälkeen? Kristityt ovat olleet eriä mieltä myös siitä, milloin ihmisen sielu tai henki luodaan: luonnollisessa sikiämisessä, myöhemmin äidin kohdussa tai syntymisen jälkeen, vai onko sielu tai henki luotu jo ennen maailman perustamista, niin että Jumala vain liittää sen ruumiiseen. Raamatun perusteella näyttäisi olevan parhaiten perusteltu kanta se, että ihmisen henki luodaan luonnollisen sikiämisen yhteydessä. Se ei kylläkään tiedosta silloin vielä itseään, tai ei pysty ainakaan ilmaisemaan sitä, että minätietoisuus asuisi siinä.

Kun lapsi syntyy äitinsä kohdusta, ei se ymmärrä vielä ihmisten kieltä. Jotta lapsi oppisi puhumaan ja ymmärtäisi ihmisten kieltä, tulee hänen aivojensa ja aistiensa kehittyä normaalilla tavalla. Jos lapsi on vammainen, ei hän opi välttämättä koskaan puhumaan kunnolla, eikä ymmärrä ihmisten kieltä. Tästä syystä ihminen ei voi oppia mitään hengellisiä totuuksia, ellei hänen kielitaitonsa synny ja kehity varttumisen myötä. Ihminen ei voi ymmärtää Raamatun kirjoituksia eikä Jumalan puhetta, ellei hän ymmärrä ihmisten kieltä ja osaa tuottaa sitä itsekin. Näin ollen ihmisen oletetun hengen tiedon saanti ja hengellinen kasvu on mahdotonta, ellei ihminen ole aivojensa ja ruumiinsa toimintojen puolesta riittävän terve. Esimerkiksi kehitysvammainen ihminen ei voi oppia samalla tavalla Raamatun kirjoituksia ja hengellisiä totuuksia kuin terve yksilö. Jos ihmisen henki olisi kokonaan ruumiin ja aivojen toiminnoista riippumaton, ei näin voisi käydä.

Ihmisen hengen täytyisi olla järjellisesti ajateltuna kuin tyhjä taulu sikiämisen hetkellä. Se kehittyisi ja muovautuisi omanlaisekseen aistien välityksellä saadun tiedon ja kokemusten kautta, jotka aivojen normaalisti kehittynyt rakenne ja koko ruumiin terve toiminta mahdollistavat. Toinen vaihtoehto olisi se, että ihmisen henki on ehyt ja terve aineeton kokonaisuus, mutta se ei pysty ilmaisemaan itseään muuten kuin terveiden ja kehittyneiden ruumiintoimintojen eli sielun (aivojen) ja ruumiin kautta. Tätä teoriaa ei voida kuitenkaan todistaa älyllisesti, tieteellisesti eikä edes Raamatun kirjoitusten avulla. Se on jätettävä siksi turhien spekulaatioiden joukkoon. Voimme tietää varmasti vain aistiperäisen kokemuksen kautta saatua tietoa todellisesta maailmasta, eikä se puolla hengen itsestään tietoista toimintaa ruumiin ulkopuolella, jos ihmisessä aineeton henki on.

Ihmisen olemuksen tutkiminen ja ymmärtäminen on hyvin vaikea tehtävä. Raamatun kirjoituksiakin voidaan ymmärtää monella tapaa väärin, eikä asioista ole kovin yksiselitteisesti edes kerrottu. Raamatussa puhutaan ihmisestä joskus sieluna, joskus henkenä ja joskus muilla nimillä: ihminen, mies, nainen, lapsi, jne. Toiset ymmärtävät ihmisen muodostuvan osista – henki, sielu ja ruumis – niin että ihminen voi tiedostaa itsensä ja ympäristönsä myös ruumiin ulkopuolella ja kuoleman jälkeen joko Jumalan luona paratiisissa tai "kadotukseen joutuvien" osastossa tuonelassa. Toiset uskovat ihmisen olevan yksi kokonaisuus, joka tiedostaa itsensä vain ruumiillisena olentona. Siksi juuri ylösnousemusta tarvitaankin, koska ihmistä ei olisi olemassa muuten kuin aineellisena olentona. Paavali itse asiassa kumoaa sielun luontaisen kuolemattomuuden näillä sanoillaan:

"Mutta jos Kristus ei ole herätetty, niin teidän uskonne on turha, ja te olette vielä synneissänne. Ja silloinhan Kristuksessa nukkuneet olisivat kadotetut (tuhotut)." (1. Kor. 15:17-18)

Jos sielu tai henki eläisi ikuisesti ilman ruumista, niin Paavali ei olisi kirjoittanut tällaista. Nyt on selvää, että sielu ei voi elää ikuisesti ilman ruumista ja kaikki Jumalan lapsetkin olisivat lopullisesti tuhotut, ellei ruumiin ylösnousemusta tapahtuisi.

Jos ylösnousemusruumis ei olisi mitään ainetta vaan pelkkää henkeä, niin Kristuksen tulemuksen jälkeistä ylösnousemusta ei tarvittaisi, koska ihminen olisi ylösnousemusruumiissa heti kuolemansa jälkeen, joko tuonelassa tai Jumalan taivaassa. Jotkut ihmiset uskovatkin siihen, että mitään ruumiin ylösnousemusta ei tapahdu, vaan kuolleet siirtyvät suoraan tuomittaviksi joko taivaaseen tai helvettiin. Tätä tulkintaa Raamattu ei kuitenkaan näyttäisi puoltavan, sillä Herra Kristus Jeesus nousi ylös ruumiillisesti, ja ylösnousemuksen sanotaan tapahtuvan vasta Kristuksen tulemuksessa tai sen jälkeen. (Joh. 5:24-30; 1.Kor. 15:12-58; 1. Tess. 4:13-17; Ilm. 20:1-15) Varhaiset kirkkoisät ovat uskoneet niin ikään aineelliseen ruumiin ylösnousemukseen ja tuominneet harhaoppina ylösnousemuksen kieltämisen. (vrt. 2. Tim. 2:14-19)

Ihmisen olemuksen pohtiminen ja selittäminen kirjallisessa muodossa vaatisi niin paljon tilaa, että en jatka aiheesta enempää tässä artikkelissani. Tarkoitukseni on käsitellä tätä asiaa tarkemmin kahdessa kirjassani, jotka ovat työn alla. En voi sanoa tietäväni varmaa totuutta tässä asiassa, enkä tiedä, onko täysin varman tiedon saaminen tässä ajassa edes mahdollista. Sen vain tiedän, että liiallinen itsevarmuus ja ylimielisyys kostautuu siihen langenneille. He eivät voi löytää totuutta oman erinomaisen tietonsa vuoksi, joka saa heidät ylenkatsomaan eri tavalla uskovia ja estää heitä kyseenalaistamasta omaa aiempaa näkemystään.

Olen huomannut, että miellyttävimmät lukukokemukset tulevat sellaisten henkilöiden teksteistä, jotka ovat tutkineet tätä aihepiiriä rauhallisesti ajan kanssa monista eri lähdeteoksista, eivätkä kiivaile kenenkään ihmisen tai minkään ryhmän oppien puolesta muita vastaan, vaan tutkivat asioita neutraalisti ja ulkopuolisen puolueettoman tarkkailijan silmin, kiivailematta ketään vastaan tai oman oppinsa puolesta. Fanaattiset kiihkoilijat ja toisille helvetin tuomioita langettavat lahkolaiset ovat pahimpia seuralaisia, joita vilpittömästi tietoa etsivä ihminen voi elämänsä aikana kohdata.

Onko kaikki Jumalalle mahdollista?

Raamatun kirjoitusten perusteella Jumalalle on mahdollista kaikki loogisesti järkevä, mikä ei ole sisäisessä ristiriidassa eli järjetöntä. Jumala ei voi tietenkään tehdä neliskulmaista ympyrää, koska sellainen ei ole loogista, vaan on järjetön sisäisesti ristiriitainen ajatusrakennelma. Jumala voi tehdä kuitenkin järjellisesti ajateltuna loogisia asioita. Hän on voinut luoda maailman ja kaiken, mitä siinä on. Jumala voi tehdä myös luonnonlakien vastaisia ihmeitä, koska hän on luonnonlakien yläpuolella oleva yliluonnollinen majesteetti, jolle kaikki järkevä ja hyvä on mahdollista.

Onko Jumalalle ollut mahdollista luoda sellaisia ihmisiä ja enkeleitä, jotka hän pystyy surmaamaan ja tuhoamaan, niin että heistä ei jää mitään jäljelle? Klassinen helvettioppi perustuu siihen oletukseen, että ihmisen henki (tai sielu) on kuolematon ja katoamaton, joten Jumalakaan ei voi tappaa ja hävittää ihmistä jäljettömiin, niin kuin ei enkeleitäkään. Jos nyt kuitenkin olisi järkevää ja loogista, että Jumala voi tehdä sellaisia ihmisiä ja enkeleitä, jotka hän voi tappaa ja tuhota, niin että heistä ei jää mitään jäljelle, niin eikö hän tekisi juuri niin? Vai miksi ihmisten pitää ajatella, että Jumala tahtoisi hävittämisen sijaan jättää luomansa olennot kärsimään ikuista piinaa helvetin tulessa? Perustuuko tällainen ajatusrakennelma tulevasta tuomiosta ihmisten kostonhimoon ja saatanan valheeseen vai Jumalan sanan ilmoitukseen?

Jos Jumalalle olisi mahdollista surmata "kadotukseen tuomittavat" ihmiset (ja enkelit), ja hävittää heidät olemattomiin, mutta hän ei tekisi sitä, niin eikö se kertoisi Jumalan tahtovan luomiensa olentojen ikuista kärsimystä, tuskaa ja vaivaa? Miksi Jumala ei olisi säätänyt lievempää rangaistusta synnistä kuin ikuinen piinahelvetti, jos hän olisi kerran voinut lievemmän rangaistuksen säätää? Kumpi antaa Jumalasta armollisemman ja rakastavamman ja oikeudenmukaisemman ja oikeamielisemmän ja todemmalta kuulostavan kuvan kaiken olevaisen luojana, Isänä ja tuomarina: ikuinen piina helvetissä vai kuolema ja tyhjiinraukeaminen?

Luomiskertomuksen mukaan Jumala on säätänyt synnistä rangaistukseksi kuoleman ja ruumiin katoamisen, maatumisen. Jos ihminen joutuisi kärsimään ikuista piinaa helvetissä, niin se olisi vastoin Jumalan alkuperäistä sanaa, jonka mukaan synnin palkka on kuolema ja ruumiin katoaminen. (1. Moos. 2:15-17; 3:17-19; Room. 6:23; 5:12-19) Jumala olisi muuttanut alkuperäisen tuomion aivan toisenlaiseksi, paljon hirvittävämmäksi ja kauheammaksi. Se ei olisi oikeudenmukaisen ja oikeamielisen rakastavan Isän luonnon mukainen teko.

Oppi ikuisesta piinahelvetistä ei ole Jumalan keksintöä. Se on syntynyt muinaisen Babylonian uskonnosta ja kehittynyt edelleen zarathustralaisuuden sekä muinaisten Egyptin ja Kreikan uskontojen sekä kreikkalaisen filosofian ja runoilijoiden mielikuvituksen kautta nykyiseen muotoonsa. On valitettava erehdys, että lähes koko kristitty maailma on omaksunut sen vuorenvarmana totuutena äidinmaidosta lähtien. Tämä on osaltaan aiheuttanut lukemattomien ihmisten kielteisen suhtautumisen kristinuskoa kohtaan ja iankaikkisen elämän menettämisen. Sitä ei Jumala olisi tahtonut koskaan tapahtuvan.

Ovatko henget enkeleitä vai ihmisiä?

Käsittelen tässä kohdassa Pietarin ensimmäisen kirjeen sanomaa. (1. Piet. 3:18-22) Siinä puhutaan Kristuksen ruumiin kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekä muinaisen maailman tuhosta vedenpaisumuksessa ynnä Nooan ja hänen perheensä pelastumisesta. Jakeissa 18-20 sanotaan:

Sillä myös Kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas väärien puolesta, johdattaakseen meidät Jumalan luo, surmattuna tosin lihassa, mutta eläväksi tehtynä Hengen kautta [siinä Hengessä], jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka olivat muinoin tottelemattomia, kun Jumalan pitkämielisyys kerran odotti Nooan päivinä arkkia valmistettaessa, jossa muutamat – se on kahdeksan sielua – pelastuivat veden kautta. (1. Piet. 3:18-20)

Tälle jaksolle on ollut varhaisista kirkkoisistä tähän päivään asti olemassa kolme tulkinnan päälinjaa, joista suomenkielinen Novum kertoo artikkeliosuudessaan. (Novum 4, "Vankeudessa olevat henget", ss. 592–594) Kerron tässä yhteydessä vain oman näkemykseni, ja esitän joitakin perusteluja erään toisen näkemyksen heikkouksista. Sen mukaan henget tarkoittavat tässä tiettyjä langenneita enkeleitä ja heidän lisäkseen muinoin eläneitä ihmisiä. Minä uskon, että Pietari tarkoittaa vain langenneita enkeleitä, joista hän kertoo myös toisessa kirjeessään (2. Piet. 2:4), ja joista myös Juuda on kirjoittanut (Jda, 1:6-10), mutta ei muinoin eläneitä ihmisiä. Miksi näin, se selviää seuraavista huomioista.

Raamatussa ei liene yhtään muuta kohtaa, jossa sana "henget" tarkoittaisi samassa jakeessa sekä enkeleitä että ihmisiä. Jos Jeesus olisi saarnannut sekä ihmisille että enkeleille, Pietari olisi voinut kirjoittaa suoraan niin: "Kristus... saarnasi vankeudessa oleville hengille ja sieluille". Pietari käyttää tässä ja muissa kirjeensä kohdissa ihmisistä termiä "sielu". (1. Piet. 1:9; 3:20) Tämänkin perusteella on luontevinta uskoa, että "henget" tarkoittavat hänen sanoissaan "enkeleitä", eivät "ihmisiä ja enkeleitä".

Saarnan kuulleet henget olivat olleet tottelemattomia Nooan aikana ennen vedenpaisumusta. Jos saarnaa kuulemassa olisi ollut myös ihmisiä, niin miksi vain vedenpaisumusta ennen eläneet ihmiset saivat kuulla saarnan, mutta eivät sen jälkeen eläneet ja kuolleet ihmiset?

Sanalla "henki" itsenäisenä olentona tarkoitetaan Raamatussa useimmiten tai aina enkeleitä, ei ihmisiä. Kun ihmisen hengestä puhutaan, mainitaan se useimmiten ruumiissa elävän ihmisen henkenä.

Pietari ei kerro, milloin Kristus meni vankeudessa olleiden henkien luokse ja saarnasi heille. Yleinen olettamus piinahelvetin tueksi on, että Herra meni tuonelaan välittömästi ristinkuoleman jälkeen. Pietarin tekstistä voidaan kuitenkin päätellä, että tämä olisi tapahtunut vasta Herran ruumiin ylösnousemuksen jälkeen. Tämä siksi, että sanonta "Jeesus tehtiin eläväksi Hengessä (tai Hengen kautta)" on viittaus ruumiin ylösnousemukseen. Jeesus ei nimittäin kuollut koskaan hengessään, sikäli kuin uskotaan hänellä olleen aineeton henki, joka asui liharuumiissa, niin kuin uskotaan ihmisessä olevan. Miten hänet olisi siis voitu tehdä eläväksi hengessä, jos hänen henkensä ei koskaan kuollut? Vain ruumis kuoli, joten Hengessä tai Hengen kautta eläväksi tekemisen täytyy tarkoittaa ruumiin ylösnousemusta. (ks. Room. 8:11, 23)

Mitä Jeesus saarnasi vankeudessa olleille hengille? Hän saarnasi heille voittosanomaa eli ylösnousemusta kuolleista. Saarnan tarkoituksena ei ollut saada henkiä kääntymään Jumalan tykö ja pelastaa heitä uudestisyntymisen pesun ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta, niin kuin Jumalan sanan saarnan tarkoitus elossa oleville ihmisille on. (Tiit. 3:1-7; Apt. 15:7-11) Heprealaiskirjeen mukaan ihmisille on määrätty, että heidän on kuoltava yhden kerran, ja sitä seuraa tuomio. (Hebr. 9:27) Sen lisäksi on kirjoitettu, että Jumala ei ota huomaansa enkeleitä vaan Aabrahamin siemenen. (Hebr. 2:14-18.) Tällä viitattaneen siihen, että langenneilla enkeleillä ei ole mahdollisuutta pelastua. Ne taistelevatkin siitä syystä loppuun saakka Jumalaa, hänen Poikaansa ja seurakuntaa vastaan, eksyttääkseen sieluja tuhoon ja viivyttääkseen Jumalan tuomioita. (Ilm. 12:7-18; 1. Piet. 5:8.)

Jos olemme oikeassa sen suhteen, mitä Jeesus saarnasi, ja mitä "Hengessä eläväksi tekeminen" tarkoittaa, niin on mahdotonta, että Jeesus olisi saarnannut hengille heti ristinkuolemansa jälkeen ennen ylösnousemusta kuolleista. Hänen olisi täytynyt saarnata vasta ylösnousemisensa jälkeen. Järkevimmältä vaihtoehdolta saarnan ajankohdaksi vaikuttaisi taivaaseen astumisen jälkeinen aika. Herrasta on tullut eläväksi tekevä Henki, joka asuu häneen uskovien Jumalan lasten sydämissä. (Joh. 14:14-24; Room. 8:9-16; 1. Kor. 15:45; 2. Kor. 3:18; 13:4-5; Efe. 3:14-17) Siinä samassa Hengessä hän on voinut mennä myös pois ja saarnata vankeudessa olleille hengille, niin kuin Pietari kertoi. Koska Jeesus voitti kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan kuoleman vallat, ovat henget ja vallat ja voimat alistetut hänelle. Tässä on myös syy siihen, miksi Pietari sanoi näin heti tämän tutkimamme kertomuksen jälkeen. (1. Piet. 3:22)

Kun Pietari puhuu langenneista enkeleistä toisessa kirjeessään, sanoo hän vankeudessa olevan vain enkelien, ei ihmisten. (2. Piet. 2:4) Ihmisistä Pietari sanoo, että Jumala tuhosi heidät. (jj. 5–6) Tämän huomion perusteella voidaan uskoa, että langenneilla enkeleillä on erilainen kohtalo kuin kuolleilla ihmisillä. Vain langenneet enkelit olisivat tietoisia itsestään syvyyden iankaikkisissa kahleissa. Kuolleet ihmiset eivät sen sijaan tietäisi mitään, niin kuin Saarnaja kirjoitti. (Snj. 9:5, 10) Heitä ei ole enää olemassa muuten kuin Jumalan muistissa, niin että hän voi herättää kuolleet ylös, ja nämä muistavat menneen elämänsä hyvät ja pahat teot viimeisellä tuomiolla. (Job 7:8, 21; Room. 2:12-16)

Toista tulkintaa näyttäisi puoltavan se, että Pietari sanoo Jumalan säilyttävän tuomion päivään rangaistuksen alaisina väärät. (2. Piet. 2:9) Jos säilyttämisellä tarkoitetaan vartiointia, niin silloin voitaisiin ajatella kuolleiden ihmisten olevan vartioitavina jossakin paikassa. Tämä tulkinta on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä muualla Raamatussa kuolleista ihmisistä sanotaan. Onkin uskottavampaa ajatella, että kuolleita säilytetään kuoleman kahleissa tulevaa ylösnousemusta varten; tältä tuomiolta ei kukaan voi välttyä edes kuoleman kautta, sillä Jumala on tuova jokaisen ihmisen tuomittavaksi ajallaan. Mitä tämän ylösnousemuksen ja tuomion aikana ja sen jälkeen tapahtuu, se selviää Raamatun kokonaisilmoituksesta.

Kun ihmiset kuolevat, niin he eivät tiedosta itseään eivätkä ympäristöään, toisin kuin enkelit, jotka ovat vielä elossa syvyyden kahleissa ollessaan. Tässä olisi myös syy siihen, miksi vain enkeleille julistettiin voittosanoma Kristuksen ylösnousemuksesta, ei ihmisille. Koska ihmiset eivät tiedä kuoleman jälkeen haudassa levätessään mitään, niin heille ei voitu julistaa voittoa kuoleman valloista, niin kuin hengille, jotka ovat enkeleitä.

Se, että myös ihmiset ovat jo nyt rangaistuksen alaisina ennen viimeisen tuomion päivää ja ruumiin ylösnousemusta (2. Piet. 2:9), tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että he ovat tällä hetkellä kuolleita. Kuolema on myös heidän lopullinen rangaistuksensa. He nousevat ylös kuolleista viimeistä tuomiota varten. Heille luetaan silloin syyksi heidän tekemänsä synnit. He eivät voi saada enää syntejään anteeksi, joten tulkinta, jonka mukaan vielä kuoleman jälkeen olisi mahdollista tehdä parannus ja palata Jumalan tykö, on virheellinen. Kun "kadotetut" kuulevat tuomionsa Jumalan valtaistuimen edessä, rangaistaan heitä sen jälkeen iankaikkisella kuolemalla ja ruumiin tuholla. He eivät nouse tämän toisen kuoleman jälkeen enää koskaan ylös kuolleista. Jumala poistaa synnin ja ratkaisee pahuuden ongelman hävittämällä syntiset ja jumalattomat siitä maasta, jossa vanhurskaat saavat asua.

Kerron tästä tulkinnasta vielä lisää sanan abyssos (syvyys), selityksessä, jonka loppuosaa lainaan tähän artikkeliin.

Klassinen helvettioppi aiheuttaa vilpittömän kristityn mielessä moraalisen ongelman. Sen mukaan Jumala rankaisee ihmisiä julmemmin kuin Jumalan ihmisille antaman oikeustajun mukaan on oikein rangaista. Uskottavammalta kuulostaakin selitys, jonka mukaan jumalattomia varten varattu pimeyden synkeys (2. Piet. 2:17) ja muut vastaavat ilmaisut ovat pelkkiä kielikuvia peruuttamattomasta ja lopullisesta kuolemasta. Abyssoksen kohdalla ongelman muodostaa lisäksi se, että sekä juutalaiset että kreikkalaiset ja muut pakanat uskoivat kuolleiden valtakunnan sijaitsevan syvällä maan sisällä. Näin myös Raamatun perusteella voidaan hyvin päätellä: taivas on ylhäällä, mutta tuonela alhaalla maan alla. (Snl. 15:24; Jes. 14:9; 4. Moos. 16:28ss.)

Nykyajan teologien mielestä tuonela ei sijaitse kuitenkaan maankuoren alla maapallon sisuksissa. Se on toinen hengellinen ulottuvuus, jonka sijaintia ei voida tila-avaruudellisesti osoittaa. Tätä näkemystä vastaan näyttäisi puolestaan olevan Ilmestyskirjan kuvaus maan päälle tipahtavasta tähdestä, joka avaa syvyyden kuilun, josta heinäsirkkavitsaus saa alkunsa. (Ilm. 9:1-11) Jos siis Raamattu on tarkoitettu ymmärrettäväksi kirjaimellisesti tässä asiassa, olisi tuonela ja syvyys maapallon sisällä, sen sulassa ytimessä. Vanhassa testamentissa tuonela sen sijaan tarkoittaa lähes poikkeuksetta yksinkertaisesti hautaa tai syvää kuoppaa, johon vainajat päätyvät kuolemansa jälkeen.

Abyssos on Septuagintassa (Vanhan testamentin kreikankielinen versio) sijoitettu yleensä mereen, sen syvyyteen. (1. Moos. 1:2; 2. Moos. 15:5, 8; Jes. 51:10) Nooan ajan vedenpaisumuksen veden lähteet olivat peräisin meren tai maan alla olevasta syvyydestä. (1. Moos. 7:11; 8:2) Syvyys voi kuvata myös hautaa (Hes. 31:15/KJV), niin kuin Joonan tapauksessa, jossa meripedon vatsa on esikuva Kristuksen haudasta. (Jna. 2:5; vrt. Matt. 12:39-40) Kun nämä kohdat yhdistetään toisiinsa ja Ilmestyskirjaan, niin voidaan ymmärtää abyssoksen, tuonelan ja muiden vastaavien ilmaisujen tarkoittavan yksinkertaisesti kuolleiden säilytyspaikkaa eli hautaa. Kukin luovuttaa sinne kadonneet ruumiit tuomion ylösnousemuksessa: tuonela, kuolema ja meri. (Ilm. 20:13) Kuolema mainitaan vielä erikseen, koska kaikki ruumiit eivät ole päätyneet haudan lepoon tai mereen. Osa on kadonnut tai tuhoutunut niin pahasti, ettei niillä ole ollut lepopaikkaa.

Kun Kuolema ja Tuonela heitetään tuliseen järveen viimeisen tuomion jälkeen, tarkoittaa se yksinkertaisesti sitä, että enää ei ole ruumiita surmattavaksi, eikä jumalattomia ihmisiä haudattavaksi. Kuolemaa ei ole enää oleva, sillä kun kaikki jumalattomat ja syntiset ihmiset sekä langenneet enkelit ovat saaneet lopullisesti surmansa, niin he eivät nouse enää koskaan ylös kuolleista. Tulinen järvi ja tuli kuvaa Raamatussa tuomioiden yhteydessä aina lopullista tuhoa ja hävitystä, kuolemaa. Sitä se tarkoittaa myös silloin, kun itse kuolema ja tuonelakin tuhotaan tulisessa järvessä. Niitä ei ole enää olemassa, niin kuin ei "kadotettuja" ihmisiäkään.

Kuolleille on julistettu evankeliumi

Pietarin ensimmäisessä kirjeessä on myös toinen kohta, jota on käytetty klassisen helvettiopin ja myös universalismin tukena. Universalismi on nimi opille, jonka mukaan kaikki ihmiset pelastuvat lopulta, samoin kuin myös saatana ja langenneet enkelit. Tämä käsitys on virheellinen, sillä Ilmestyskirja ei lupaa iankaikkista elämää tuomion ylösnousemukseen herääville. Vain ne saavat elää iankaikkisesti, jotka saavat syödä elämän puusta Jumalan paratiisissa. (Ilm. 22:18-19) Tämä on vertauskuva, jonka mukaan vain Kristuksesta osalliset elävät iankaikkisesti. Muiden osana on iankaikkinen kuolema, josta ei voi enää herätä eloon ylösnousemuksen kautta.

Pietarin kiistanalaisia tulkintoja herättävä jae kuuluu näin:

Sillä sitä varten kuolleillekin on julistettu evankeliumi, että he olisivat tosin tuomitut ihmisten mukaan lihassa, mutta eläisivät Jumalan mukaan hengessä. (1. Piet. 4:6)

Suomenkielisen Novumin mukaan Pietari tarkoittaa "kuolleilla" niitä kristittyjä, jotka olivat kuulleet eläessään evankeliumin, mutta olivat nyt kuolleita. (Novum 4, s. 581, selitysosa) Jeesus ei siis olisikaan julistanut evankeliumia tuonelassa tuomion ylösnousemusta odottaville hengille, niin kuin eräs tulkinnan linja olettaa. Raamatussa ei ole tämän lisäksi yhtään kohtaa, jossa sanotaan tuomion ylösnousemukseen joutuvien ihmisten "elävän hengessä". "Elämä hengessä" on kaikkialla Raamatussa ilmaisu, jota käytetään vain pelastuvista tai pelastuneista sieluista. Niinpä on luontevaa olettaa Pietarin tarkoittavan samaa myös tässä jakeessa.

Kreikankielen aikamuoto verbille elää [dzaoo ζάω] on tässä jakeessa preesensin aktiivin subjunktiivi. Jos Pietari olisi väittänyt pelastuneiden ihmisten elävän hengessä itsestä tietoista elämää juuri sillä hetkellä, kun hän kirjoitti kirjeensä, olisi ollut luontevampaa käyttää indikatiivimuotoa. Subjunktiivimuodolla ilmaistaan mahdollisuutta. Niinpä Pietari kertoo tässä kohdassa ainoastaan sen, että evankeliumin kuulleilla ja uskoneilla sieluilla on iankaikkisen elämän toivo siitä huolimatta, että he ovat kuolleet ruumiin kuoleman.

Sanonta "elämä hengessä" viittaa siis ruumiin ylösnousemukseen, ei kuoleman jälkeiseen hengen elämään tuonelassa tai Jumalan taivaassa, paratiisissa. Vastaavalla tavalla sanonta "tehdä hengessä eläväksi" viittaa Kristuksen ruumiin ylösnousemukseen jakeessa 1. Piet. 3:18. Myös Novumin artikkeliosan kirjoittaja pitää tätä vaihtoehtoa mahdollisena. (Novum 4, s. 587)

Huomaamme näistä Pietarin kirjeen kahdesta kohdasta, että Raamatun tutkijat ovat olleet kirkon historian aikana eriä mieltä niiden oikeasta tulkinnasta. Voimme toki uskoa, että apostolit tiesivät itse, mitä sanoillaan ja sanonnoillaan tarkoittivat, mutta heidän jälkeensä eläneet kirkkoisät ovat olleet jo varhaisesta asti eriä mieltä oikeasta tulkinnasta. On tietysti totta, että Jumala opettaa uskovia yhä vielä Henkensä kautta ja oikean ymmärryksen saaminen kirjoituksista on edelleen mahdollista. On silti syytä olla varovainen tulkinnoissaan ja suhtautumisessaan eri tavalla uskoviin veljiin.

Väärä kiihkomielisyys voi sulkea Raamatun tutkijalta totuuden tien. Hän ei voi tutkia eri perustelujen mielekkyyttä puolueettomasta näkökulmasta käsin. Hän on valinnut "oman puolensa" ja "varmasti oikean oppinsa", jonka puitteissa hän käy loputonta taisteluaan "harhaoppisia saatanan palvelijoita" ja heidän eksytystään vastaan. Sellaiselle ihmiselle on jopa omien perustelujen heikkouden tunnustaminen tai virheellisten perustelujen hylkääminen hyvin vaikea tehtävä. Vielä vaikeampaa hänen on luopua sydämensä väärästä asenteesta ja ylimielisestä itsevarmuudesta, joka estää pahimmassa tapauksessa totuuden löytämisen tässä tärkeässä opin kohdassa.

Iankaikkinen

Hepreankielen sana oolam ja kreikan aioon on käännetty vuoden 1933/ 1938 Raamattuun yleisimmin sanalla "iankaikkinen". Nämä sanat voivat merkitä eripituisia ajanjaksoja. Se, mitä ne tarkoittavat, käy ilmi asiayhteydestä kussakin Raamatun kohdassa, ja tietysti Raamatun kokonaisilmoituksesta sekä sen ilmoittaman opetuksen oikeasta ymmärtämisestä.

Joonan tapauksessa "iankaikkinen" tarkoitti vain kolmea päivää, jotka hän vietti meripedon vatsassa. (Jna. 2:7)

Samuelin kohdalla "iankaikkinen" tarkoitti "kaikkia hänen elinpäiviään" eli hänen elinaikaansa. (1. Sam. 1:22, 28.) Sana oolam onkin käännetty suomeksi sanalla "ainiaaksi" vuoden 1933 raamatunkäännökseen. Tätä sanaa käytetään yhä vielä vastaavassa tarkoituksessa, kun puhutaan elinaikaisesta ystävyydestä (ikuiset ystävät), rakkaudesta (rakastan sinua aina ja ikuisesti), pitkästä palvelusajasta tai työstä (en jaksa enää tätä ikuista puurtamista) tai elinkautisesta vankeusrangaistuksesta. Sana on tuttu myös silloin, kun puhutaan "ikuisesta ongelmasta" tai puheenaiheesta. Kyse ei ole silloin päättymättömästä ajasta vaan hyvin pitkästä tai ihmisen elinajan kestävästä ajasta.

Filemon sai Onesimuksen takaisin palvelijakseen "iankaikkisesti", kun oli luopunut hänestä ensin hetkeksi Paavalin hyväksi. (Flm. 1:15) Tässä on käytetty kreikankielen sanaa "aioon" samassa merkityksessä kuin edellä hepreankielen sanaa "oolam".

Kun puhutaan "iankaikkisesta rangaistuksesta ja iankaikkisesta elämästä", niin iankaikkinen tarkoittaa päättymätöntä aikaa. (Matt. 25:46) Niinpä iankaikkinen kuolema kestää yhtä kauan kuin iankaikkinen elämä: se ei pääty koskaan. Kun tuomitut kuolevat toisen kerran viimeisen tuomion jälkeen, niin he eivät herää enää koskaan ylös kuolleista. Näin ollen iankaikkinen kuolema on yhtä pitkä kuin iankaikkinen elämä: ne eivät pääty milloinkaan.

Kun Ilmestyskirjassa ja muualla Raamatussa puhutaan iankaikkisen tulen rangaistuksesta, niin lukijan näkemys rangaistuksen luonteesta määrää hyvin pitkälle sen, miten hän tulkitsee Raamattua ja ymmärtää kirjoituksia. Jos hän pitää päättymättömän kärsimyksen oppia oikeana, uskoo hän, että tulikaan ei koskaan sammu, eivätkä siinä kituvat ihmiset kuole koskaan. Jos joku uskoo ja näkee kirjoituksista iankaikkisen rangaistuksen tulen sammuneen Sodoman ja Gomorran yltä, ja muuallakin Raamatussa, niin hän voi uskoa sen sammuvan myös sen jälkeen, kun tuomitut ovat kuolleet ja heidän ruumiinsa ovat palaneet loppuun, kadonneet ja hävinneet jäljettömiin. Sitä perinpohjainen tuhoaminen ja hävittäminen Raamatussa tarkoittaa, kun puhutaan "kadotukseen joutuvista" (oikeammin: tuhottavista) ihmisistä.

Ilmaisulla "sammumaton tuli" kuvataan Raamatussa määräajan kestävää pitkää aikaa, jolloin tuli tuhoaa tuhottavan kohteensa. Sillä painotetaan myös rangaistuksen ankaruutta, mutta se ei tarkoita yhdessäkään kohdassa päättymätöntä tulen paloa ja tuomittujen loputonta piinaa helvetissä. Itse asiassa sanaa "helvetti" ei löydy lainkaan Raamatusta. Se on pakanallinen termi, joka liittyy muinaisten pakanauskontojen käsitykseen kuolemanjälkeisestä rangaistuksesta, joka kohtaa pahoja ihmisiä kuoleman jälkeen kuolleiden valtakunnassa. (ks. Jda. 1:7; Jes. 66:17-24; Jer. 17:27; vrt. profetian toteutuminen 2. Aik. 36:31 ja huomaa, että tuli on sammunut, vaikka sen ei pitänyt sammua koskaan.)

Ilmestyskirjassa kerrotaan Suuren Babylonin eli porton tuhosta. (Ilm. 17-18.) Se "suuri kaupunki" tuhotaan tulessa ja upotetaan meren syvyyteen, eikä sitä löydetä enää koskaan. Vaikka sen tuho on näin perinpohjainen, on sen savu nouseva "aina ja iankaikkisesti". (Ilm. 19:3) Tässä käytetty ilmaisu on täsmälleen sama kuin puhuttaessa tulisen järven iankaikkisesti nousevasta tuskan ja vaivan savusta, ja sinne joutuneiden iankaikkisesta vaivaamisesta. (Ilm. 14:11; 20:10) Eikö tämän perusteella voitaisi uskoa, että myös tämä tuli on sammuva aikanaan ja savu katoava, niin kuin muutkin vastaavat "iankaikkiset tulet ja sammumattomat savut" Raamatussa?

Kadotus on iankaikkinen

Jotkut klassisen helvettiopin kannalla olevat ihmiset väittävät, että minun tavallani uskovat kristityt eivät usko "iankaikkiseen kadotukseen" tai siihen, että "kadotus on iankaikkinen". Tämä on virheellinen väite. Me uskomme "iankaikkiseen kadotukseen" ja siihen, että "kadotus on iankaikkinen". Me ymmärrämme vain eri tavalla sen, mitä "kadotus" Raamatussa tarkoittaa. Sitä vastaa Uudessa testamentissa moni eri kreikankielen sana, joiden merkitystä ja käyttöä olen selittänyt muissa kirjoituksissani.

Jotkut ihmiset ovat ymmärtäneet Raamatun opetuksen iankaikkisesta rangaistuksesta klassisen helvettiopin mukaan, josta he ovat kuulleet jo ennen uskoontuloa, ja jota heille on opetettu sen jälkeen "varmana Jumalan sanan totuutena" seurakunnassa, ja johon ylivoimainen valtaenemmistö kristittyjä uskoo ja "on aina uskonut". Niinpä he ovat omaksuneet kreikankielen tuhoa ja hävitystä ja surmaamista tarkoittavien sanojen käännöksenä suomenkielen sanan "kadotus". Tälle sanalle he ovat antaneet yksinomaan sen merkityksen, että se tarkoittaa eroa Jumalasta tulisessa järvessä, jossa kadotetut kärsivät päättymätöntä tuskaa ja vaivaa rangaistuksena heidän tekemistään synneistä ja syntisyydestään. Sitten he väittävät, että me emme usko "iankaikkiseen kadotukseen", koska annamme kreikankielen sanoille niitä paremmin vastaavia suomenkielisiä sanoja "tuho, hävitys ja kuolema (surma)", emmekä usko "kadotettujen" ihmisten päättymättömään piinaan helvetin tulessa.

Jumalattomien ja syntisten ihmisten kadotus eli oikeammin kuolema, tuho ja hävitys on iankaikkinen. Heidät surmataan ja tuhotaan niin perinpohjin, että he pysyvät ikuisesti kuolleina ja kadonneina. Heidän ruumiitaan ei löydetä enää koskaan, niin kuin ei heidän sielujakaan, eikä mitään osaa heistä, eikä kadotettua ihmistä kokonaisuutena, tai millaiseksi me sitten ihmisen olemuksen ymmärrämmekään. "Kadotettujen ihmisten toinen kuolema" on yhtä ikuinen ja päättymätön kuin pelastuvien ihmisten iankaikkinen elämä. Näiden kahden toisilleen vastakkaisten asioiden ja ihmisten kohtaloiden pituus on yhtä pitkä: päättymätön iankaikkisuus. Me uskomme siis iankaikkiseen tuomioon, iankaikkiseen rangaistukseen ja iankaikkiseen kadotukseen, vaikka toisin väitettäisiin. Tämä tuomio on vain "kuolema" eikä päättymätön piina, niin kuin klassisessa helvettiopissa väitetään – niiden pakanauskontojen tavoin, joista tämä oppi on tullut sisälle seurakuntaan.

Viimeisen tuomion ja kärsimyksen kesto

Monien hurskaiden ja hyvien ihmisten mielestä on väärin, jos suuria syntejä tehneet rikolliset "pääsevät kuin koira veräjästä", eivätkä joudu kärsimään riittävän paljon tekemiensä syntien tähden. Heidän mielestään päättymätön ja äärettömän tuskallinen kärsimys on kohtuullinen, oikeudenmukainen ja oikeamielinen rangaistus heidän korkeintaan muutaman vuosikymmenen kestäneestä synnistä ja hirmuteoista. Eivätkä vain he itse ole tätä mieltä vaan heidän mielestään itse Jumala on ilmoittanut sen pyhässä sanassaan. He uskovat toki sen, että useimpien ihmisten oikeudentaju sotii näin ankaraa ja päättymätöntä rangaistusta vastaan, mutta Jumala ei tee silti vääryyttä tuomitessaan. Hänen oikeudentajunsa on erilainen kuin ihmisten, eikä hän ole jostain syystä antanut samanlaista oikeudentajua muille kuin vain harvoille uskoville, jotka pitävät kiinni Jumalan sanan ilmoituksesta ja opetuksesta klassisen helvettiopin mukaan tulkittuna.

Osa tällä tavalla uskovista voi epäröidä hetken aikaa, kun ajattelee pienempiä syntejä ja koiruuksia tehneiden nuorten tyttölasten tai muuten vain hyvätapaisten pakanoiden kärsivän yhtä lailla päättymätöntä tuskaa tekemiensä syntien vuoksi. Ehkäpä heidän kohdallaan näin kova rangaistus on ylimitoitettu ja kohtuuton? Mutta vaikka vakaumuksellinen kristitty ajattelisi ja uskoisi näin, ei hän voi muuttaa näkemystään niin kauan kuin uskoo Jumalan todella olevan eri mieltä hänen kanssaan. Siksi olisi aivan erityisen tärkeää tutkia sanaa ahkerasti ja paneutua syvällisesti sen opetuksiin. Ehkäpä totuus ajan kanssa valkenee? Sen jälkeen kristityt voisivat antaa epäuskoiselle maailmalle oikean kuvan rakkauden Jumalasta, johon he uskovat. Päättymättömällä piinalla syntisiä rankaiseva Jumala ei vastaa sitä kuvaa, jonka Raamattu Jumalasta piirtää.

Kristityillä on erilaisia ja toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, miten kauan tuhoon tuomittavat joutuvat kärsimään ennen toista kuolemaa ja olemisen lakkaamista. Itse en tiedä täysin varmasti oikeaa vastausta. Uskon siihen, että jo pelkkä tuomiolla oleminen kestää melko pitkän tovin, sillä tuomittavia on paljon. Uskon heidän seisovan yhtä aikaa ja kaikkien nähden tuomiolla, kun heidän syntinsä luetaan heille syyksi. Jo pelkästään tämän asian täytyy tuntua heistä kauhealta, puhumattakaan siitä, että he ymmärtävät sen, mitä ovat syntiensä ja Jeesuksen sekä Jumalan kieltämisen vuoksi menettämässä: iankaikkisen elämän. Sitä en kuitenkaan tiedä, joutuvatko tuomitut kärsimään vielä aivan erityisiä ja eripituisia rangaistuksia suhteutettuna heidän tekojensa määrään ja vakavuuteen vai eivät.

Olipa niin tai näin, on Jumalan tuomio ankara niitä kohtaan, jotka eivät usko ja elävät synnissä. Ja se on ennen kaikkea oikeudenmukainen ja oikeamielinen, mitä ikuinen piina helvetin tulessa ei olisi. Tämäkin todistaa sen puolesta, että klassinen helvettioppi on valitettava erehdys, jonka kautta on annettu väärä todistus Jumalasta. Katolinen kirkko ja sen tyttäret ovat hallinneet pakanoita sen avulla läpi pimeiden vuosisatojen. Helvetillä pelottelu on voimakas ase, jonka avulla voidaan pitää tietämättömiä ja herkkäuskoisia ihmisiä valtaapitävien otteessa ja kurissa. Kukapa tahtoisi joutua päättymättömään helvetin tuleen vastustamalla kirkkoa tai Jumalan seurakuntaa, jolla nimellä jotkut klassisen helvettiopin kannalla olevat uskovien ryhmät itseään nykyään kutsuvat?

Kun "kadotettujen" kohtaloa tutkitaan pelastuvien kannalta, niin heidän lopullinen ja peruuttamaton kuolemansa sekä olemisen lakkaaminen ei ota mitään pois heidän autuudestaan. Päinvastoin. Kun muistamme heidän osansa, niin kiitämme Jumalaa ja Jeesusta Kristusta siitä, että saamme elää iankaikkisesti. Ylistämme Jumalaa myös siitä, että hänen tuomionsa ovat vanhurskaat ja oikeat. Jos suurin osa ihmisistä eläisi ikuisesti helvetin tulimeressä, ei se lisäisi autuaiden onnea vaan estäisi meitä pikemmin onnea nauttimasta. Tuskinpa Jumalakaan voi pyyhkiä muistiaan tyhjäksi tuomituista ihmisistä, joten hänenkin autuutensa vuoksi on parasta surmata ja tuhota heidät lopullisesti, niin että heitä ei ole enää olemassa. Silloin heitä ei tarvitse myöskään pelastaa eikä sääli ja mielimurhe heidän kärsimystensä tähden pilaa onnea Jumalan valtakunnassa. Syntiongelma on ratkaistu silloin lopullisesti.

Lue lisää samasta aiheesta tämän linkin takaa.

Sivun alkuun