Älkää tuomitko! Älkää lausuko kadotustuomiota!

Kirjoittanut Petteri Haipola  • 1. elokuuta 2011  • 

Monet ihmiset kieltävät tuomitsemisen sen vuoksi, että Jeesus sanoi vuorisaarnassaan "Älkää tuomitko!" Jeesus ei kuitenkaan kieltänyt tuomitsemista, kunhan vain tuomitaan oikein, eikä tuomion esittäjä elä itse synnissä. Jeesus kielsi väärän tuomitsemisen ja sen, että joku syntiä harjoittava ihminen tuomitsee muita. Sellainen ihminen tuomitaan samalla tuomiolla, joten hänen esittämänsä tuomio on yhtä tyhjän kanssa: häneltä puuttuu tuomion esittäjän tarvitsema arvovalta. (Matt. 7, vrt. Room. 2) Jotta joku olisi arvollinen tuomitsemaan muita, tulee hänen itse elää esimerkillistä elämää muiden silmissä. Näin on myös maallisen oikeuden tuomarien ja palvelijoiden laita, joten eikö vielä enemmän niiden, jotka seurakunnassa muita kaitsevat ja elämän tielle ohjaavat?

Jeesus antoi ymmärtää asiayhteydessä, että nuhtelijan tulee luopua ensin itse omasta synnin tekemisestä, ja vasta sen jälkeen hän voi auttaa muita pääsemään eroon heitä sitovista synneistä. Ensin pitää ottaa tukki pois omasta silmästä, ennen kuin voidaan auttaa kaveria poistamaan rikka hänen silmästään. On siis ensin luovuttava omista pahoista elämäntavoista ja riippuvuuksista, ja vasta sitten voidaan arvovaltaisesti nuhdella toista hänen tekemistään synneistä, että hänkin pääsisi niistä eroon. Tässä ei ole kovin paljon merkitystä sillä, mitä syntejä on kyseessä: kaikista pahoista elämäntavoista ja riippuvuuksista tulee pyrkiä eroon, ja niistä voidaan vapautua Jeesuksen avulla.

Jeesuksen opetuksen lähtökohta on se, että uskovien tulee antaa anteeksi toinen toisilleen heidän tekemänsä pahat teot. Jos emme anna sydämestämme anteeksi muille, ei meidän taivaallinen Isämmekään anna anteeksi meille. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että emme saisi harjoittaa kuria seurakunnassa, tai että esivalta ei saa ylläpitää järjestystä yhteiskunnassa oikeuslaitoksen ja poliisivivoimien toiminnan kautta. Päinvastoin: Jeesus ja apostolit kehottavat meitä harjoittamaan kuria seurakunnassa ja olemaan alamaiset esivallalle, joka toimii Jumalan palvelijana, kun rankaisee pahoja ihmisiä ja suojelee hyviä heidän pahuudeltaan. (Room. 13)

Jos näet jonkun veljen tekevän syntiä, niin mene ja nuhtele häntä kahden kesken – tämä on Jeesuksen ohje seurakunnalle. Johannes kehotti ennen nuhtelua vielä rukoilemaan syntiä tekevän puolesta; vasta sen jälkeen oli nuhtelun aika. Jos syntiä tekevä ei kuule nuhdetta, niin ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, ja nuhdelkaa häntä yhdessä. Jos hän ei sittenkään luovu pahan tekemisestään, niin kerro asia seurakunnan vanhimmille. He käyttävät Jumalan lasten kaitsijoina ja paimenina sitä valtaa, jonka Jumala on heille antanut, ja erottavat tarvittaessa pahoja tekoja tekevän pyhien yhteydestä. Tämän ohjeen myös Paavali korinttolaisille antoi. (Matt. 18:15-18; 1. Joh. 5:16; 1. Kor. 5.)

Raamatussa ei puhuta mitään ns. kadotustuomion lausumisesta. Jos joku spekuloi jonkun kuolleen ihmisen iankaikkisella kohtalolla tai sanoo jonkun nyt elävän ihmisen olevan matkalla tuomion ylösnousemukseen, ei se ole syntiä, kunhan vain jätetään sijaa mielenmuutokselle ja kääntymykselle, eikä asetuta elävien ja kuolleiden tuomariksi Jeesuksen sijasta. Meillähän ei ole edes valtuuksia tuomita ketään iankaikkisella rangaistuksella, joten sellaisen tuomion antaminen olisi järjetöntä. Ei ole silti väärin pohtia ääneen tai kirjoituksissa sitä, miten jonkun ihmisen käy, jos hän ei hylkää syntejään ja usko Jeesukseen ennen kuolemaansa.

Uskoakseni Martti Luther ei saa elää iankaikkisesti vaan joutuu tuomion ylösnousemukseen, koska ei muuttunut sydämeltään ja mieleltään ennen kuolemaansa. Hän käski surmata kaikki minun tavallani Jeesukseen uskovat ihmiset ja juutalaiset hän käski polttaa uunissa. Johanneksen mukaan kenessäkään murhamiehessä ei ole iankaikkista elämää, joka hänessä pysyisi, joten ei sitä tämän perusteella Lutherissakaan ole, niin kuin ei useimmissa hänen seuraajissakaan. (1. Joh. 4:14-15) Samalla tavalla tuomittaviksi joutuvat profeetta Mohammed ja muut, jotka ovat jumalattomasti eläneet ja teoillaan Jumalan kieltäneet.

Näiden arvioiden esittäminen ei ole tuomiolle johtavaa "kadotustuomion lausumista", vaikka valitettavan monet itseään kristittynä pitävät niin virheellisesti uskovat, isiltä perimiensä ja omaksumiensa väärien opetusten mukaan. Sekään ei ole anteeksisaamatonta syntiä, että varoitan jotakuta elossa olevaa tulevasta tuomiosta, koska hän elää synnissä ja epäuskossa. Häntä on oikein ja jopa velvollisuus varoittaa, mutta kaikki Jumalan johdossa ja rakkaudessa, niin kuin Herra Jeesus ja apostolit ovat meitä opettaneet. Ja ensin on aina itse luovuttava synnistä, ennen kuin on varaa nuhdella ja tuomita muita. Eikä tuomitseminen saa olla itsensä korottamista ja muiden vahingoittamista, sillä sen tarkoituksena on varjella hyviä pahoilta ja saada syntiä tekevät kääntymään pois pahoilta teiltään. Sillä tavalla nuhtelu ja oikea tuomitseminen koituvat kaikkien parhaaksi.

Uuden testamentin kreikassa nuhtelua tarkoittava verbi "elenkhoo" [ἐλέγχω] tarkoittaa suomeksi myös "syylliseksi osoittamista". Jeesus käytti sitä verbiä, kun sanoi Pyhän Hengen osoittavan maailmalle todeksi sen synnin. (Joh. 16:8.) Kun joku siis nuhtelee toista tämän synneistä, niin hän itse asiassa todistaa ja osoittaa hänet syylliseksi hänen tekemiinsä pahoihin tekoihin. Se taas on mahdotonta ilman, että esitetään asianmukaiset syytökset ja todisteet. Näin ollen meidän on lupa ja jopa velvollisuus todistaa syntiä tekevää vastaan, ja tuomita hänet oikein hänen tekemistään synneistä. Jos hän ei luovu synnin tekemisestä, niin hänet on lopulta erotettava pyhien yhteydestä, jotta hän menisi itseensä, tunnustaisi syntinsä ja luopuisi siitä. Kun syntiä tekevä erotetaan, niin samalla suojellaan muita uskovia hänen pahuudeltaan. Tämä on rakkauden käskyn mukaista seurakuntakurin harjoittamista, jota käskyä nykyään tuskin yksikään seurakunta oikein noudattaa.

Jeesus ei kieltänyt kaikkea tuomitsemista vaan kehotti tuomitsemaan oikein. Kun fariseukset ja kirjanoppineet syyttivät häntä sairaan parantamisesta sapatin päivänä, nuhteli hän heitä väärästä tuomiosta ja kehotti tuomitsemaan oikein. (Joh. 7:21-24) Raamatussa on neuvottu kautta linjan tuomitsemaan oikein ja noudattamaan oikeutta. (Snl. 24:23-25) Nykyinen villitys kieltää kaikki tuomitseminen on erityisesti syntiä tekevien ja epäuskoisten ihmisten keino yrittää hiljentää ne, jotka nuhtelevat muita synneistä, mutta eivät harjoita itse syntiä. Jumalattomia ei häiritse kovinkaan paljon sellainen kristitty nuhtelija, joka tekee itse samoja syntejä kuin he, mutta sellaista he vihaavat, joka ei syntiä harjoita, ja nuhtelee heitä heidän synneistään. Mutta vain sellaisella nuhteella on merkitystä, jonka antaja elää itse vapaana synnillisistä elämäntavoista ja pahoista riippuvuuksista. Syntiä tekevän antamat nuhteet ovat kuin tuuleen puhumista: ei sillä ole vaikutusta.

Suomenkieliseen vuoden 1938 Uuden testamentin käännökseen on tullut valitettava käännösvirhe. Siellä lukee Luukkaan evankeliumissa: "Älkää lausuko kadotustuomiota, niin teillekään ei kadotustuomiota lausuta!" (Luuk. 6;37) Oikein olisi kääntää: "Älkää tuomitko toista syylliseksi, niin teitäkään ei tuomita syylliseksi!" Jeesus puhuu tässä kristittyjen yleisestä periaatteesta, jonka mukaa kaikki synnit tulee antaa sydämestään anteeksi, ja antaa toiselle mahdollisuus uuteen elämään. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että seurakuntakurista tulisi luopua. Jos joku luopuu synnin tekemisestä, niin hän saa jäädä pyhien yhteyteen. Jos joku jatkaa pahojen tekojen tekemistä vielä uskovaisena, on hänet lupa ja jopa velvollisuus erottaa ryhmästä, Uuden testamentin ohjeiden mukaan. Tässä ei puhuta mitään tulevasta iankaikkisesta rangaistuksesta, joten siitä tuomiosta varoittaminen tai jonkun ihmisen kohtalon pohtiminen ei ole kiellettyä Jeesuksen näiden sanojen perusteella, eikä muuallakaan Raamatussa.

Paavalia ja hänen seuralaisiaan oli arvosteltu hyvin kärkevästi Korinton seurakunnassa. Heitä ja erityisesti Paavalia vastaan oli esitetty perusteettomia syytöksiä. Paavali joutui puolustautumaan näitä väärän tuomion langettajia vastaan toistuvasti kirjeissään, joista vain kaksi on säilytetty Uudessa testamentissa meitä varten. Kun Paavali kirjoitti "Älkää lausuko mitään tuomiota ennen kuin aika on!" (1. Kor. 4:5) ei hän kieltänyt tässä ns. kadotustuomion lausumista eli toisen ihmisen iankaikkisen kohtalon pohtimistä ääneen tai kirjoituksissa. Hän puolustautui syyttäjiään ja syytöksiä vastaan, ja sanoi, että Herra on hänen tuomitsijansa. Jeesus on kertova tulemuksessaan, oliko hän palvellut korintolaisia oikein, vai oliko hän riistänyt heitä ja käyttänyt valtaansa väärin heitä vastaan, niin kuin joku tai jotkut olivat väittäneet. Paavalilla ei ollut mitään omallatunnollaan ja Herra olisi todistava sen korintolaisille tulemuksessaan. Paavali ei puhunut mitään iankaikkisesta rangaistuksesta ja siitä puhumisesta tässä kohdassa, joten siitä puhumista ei ole oikein kieltää tämän kohdan perusteella.

Jeesuksen ja Raamatun opetukset ovat annetut ensisijaisesti käytännön ohjeiksi kristityn elämää varten. Raamattua ei ole kirjoitettu systemaattiseksi teologiseksi oppikirjaksi, jollaisena monet kristityt ovat sitä erheellisesti pitäneet. Raamatusta voidaan toki johtaa monia opetuksia eri aiheista, mutta sen kirjoitukset ja jokainen puhe ovat annetut tiettyä tilannetta ja kohderyhmää varten. Niin myös Jeesuksen ja apostolien opetus tuomitsemisesta. Ne ovat annetut seurakunnan ohjeiksi käytännön elämää varten, eivät teoreettiseksi opetukseksi, joka kieltää kaiken tuomitsemisen tai toisen ihmisen iankaikkisen kohtalon pohtimisen ja siitä puhumisen. Sellaiseen tulkintaan voidaan kuitenkin päätyä, kun irrotetaan sanoja asiayhteydestään, eikä ymmärretä puhujan tai kirjoittajan alkuperäistä tarkoitusta sanomalleen. Raamatun kokonaisilmoitus ja asiayhteys paljastavat meille sen, että Jeesus hyväksyy oikean tuomitsemisen ja synnistä nuhtelemisen, sekä toisten ihmisten iankaikkisesta kohtalosta puhumisen. Ne eivät ole kadottavaa syntiä, jota ei saa anteeksi tässä eikä tulevassa ajassa, niin kuin jotkut ovat erheellisesti luulleet.

Kuten huomaat, niin monet kristityt ovat uskoneet virheellisen isiltä perimänsä opetuksen, jonka mukaan toisen iankaikkisesta kohtalosta ei saa juuri mitään puhua, eikä arvuutella, miten jonkun ihmisen on käynyt. Tätä ei Raamatussa ole kuitenkaan kielletty, joskaan ei siihen myöskään ketään kehoteta. Raamatussa on kuitenkin annettu selvästi ymmärtää, että jotkut ihmiset eivät pääse elämän ylösnousemukseen. Heitä ovat mm. Vanhan testamentin jumalattomat kansat ja kuninkaat, ja Uuden testamentin Juudas Iskariot, seppä Aleksanteri ja lopun ajan peto ja väärä profeetta. Jos toisen ihmisen iankaikkisen kohtalon pohtiminen ja siitä keskustelu olisi kielletty, ja se olisi synti, jota ei voida saada anteeksi, niin silloin myös Raamatun kirjoittajat olisivat syyllistyneet siihen. Huomaamme tästä, miten järjettömiä opetuksia Raamatusta on mahdollista johtaa, ja miten valtaosa nimeltään kristityistä niihin vielä uskoo. On siis oltava tarkkoja sen suhteen, mihin ja miten me uskomme. Ei kaikki ole Jumalan sanaa tai oikeaa Jumalan sanan opetusta, mitä sellaiseksi seurakunnassa väitetään.

Sivun alkuun