Sakramentit

Kirjoittanut Petteri Haipola 2009

Katolisen kirkon sakramentit

Katolisen kirkon sakramentteja ovat kaste, vahvistus (konfirmaatio), eukaristia (ehtoollinen), parannus (rippi), papiksi vihkiminen, avioliitto ja sairaiden voitelu.

Ortodoksisen kirkon sakramentit

Ortodoksisen kirkon sakramentteja ovat kaste, mirhavoitelu (konfirmaatio), ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon sakramentit ovat käytännöllisesti katsoen samat: ne ovat vain hieman erinimisiä ja suoritustapa on vähän erilainen.

Luterilaisen kirkon sakramentit

Luterilaisen kirkon sakramentit ovat kaste ja ehtoollinen. Kaste ja ehtoollinen välittävät salatulla tavalla Jumalan armoa ja syntien anteeksiantamusta alkuperäisen luterilaisen opin mukaan.

Muut kirkot ja seurakunnat

Monissa protestanttisissa kirkoissa on kaksi sakramenttia luterilaisen kirkon tapaan: kaste ja ehtoollinen. Sitten on seurakuntia, joissa ei tunnusteta sakramentteja olevan lainkaan olemassa, mutta silti toimitetaan pyhiä toimituksia kuten kaste ja ehtoollinen. Sakramentteja ei sikäli tunnusteta olevaksi, että ei uskota Jumalan välittävän syntien anteeksiantoa ja armoa sakramenteiksi nimitettyjen toimitusten kautta.

Raamatun mainitsemat sakramentit

Raamatussa ei tunneta sakramentteja eli "armonvälineitä", siten kuin erilaiset kirkkokunnat ovat sakramentteja kutsuneet. Jumala ei anna syntejä anteeksi kasteessa eikä ehtoollisen aikana sen perusteella, että joku osallistuu näihin toimituksiin ja uskoo saavansa synnit anteeksi osallistumalla sakramentteihin. Sellainen usko ei ole Jumalan vaikuttamaa vaan se on pakanallista taikauskoa, josta uudestisyntyneen Jumalan lapsen tulee sanoutua irti.

Sanat sacramentum ja mysterion

Sana sacramentum on latinaa ja tarkoittaa valaa tai salaisuutta. Sen alkuperäinen merkitys on ollut vala tai sotilasvala ja sitä on käytetty pakanallisissa uskonnollisissa rituaaleissa. Pentti Heiska kirjoittaa:

SAKRAMENTTI JA KIRKKO

Kielellisesti sana “sakramentti” on johdettu latinan sanasta sacramentum (salaisuus), josta hakuteokset yl. esittelevät alkumerkityksenä vala; kirkollisena merkityksenä, perustelematta kuin itsestäänselvyytenä – “pyhä toimitus”. Näin esim. Facta, osa 8, s. 251, v. 1974. Latinankielessä sana sacramentum on vastine kreikan sanalle mysterion (salaisuus).

Tämä vala tarkoitti tarkemmin ottaen roomalaisen sotilaan lippuvalaa, mikä puolestaan oli uskollisuudenvala keisarille ja armeijalle. Vala oli luonteeltaan salaisuus, johon liitettiin maagisia voimia = mysterion eli “sakramentti”. Alkuperältään sakramentti on kuitenkin pakanauskonnollinen rituaali. Vanhoihin mysteeriuskontoihin käytiin sisälle “sakramenttien” kautta. Näin mm. lisis-Osiris-Horus ja Mithras-kulteissa, samoin Eleusiin, Attiksen, Dionysioksen ym. palvonnassa. “Sakramentti” oli mysteeri, salaisuus, jota ei voitu kuvata sanoin, eikä sitä ollut lupa opettaa opillisin käsittein. Mysteeri yhdisti sakramentissa mysteiksi vihityt toisiinsa ja “jumaluuteen”. Olennaista oli elämän täydellinen uudistuminen, jonka sai aikaan sakramentin vaikuttama kuolema ja ylösnousemus. Sakramentti oli kuljettanut vihityn pimeyden läpi valoon.. (kuin suoraan kirkkojen tunnustuskirjoista – huh,huh !). Sakramentin välityksellä tultiin sisälle kaikkien maailmanvaltojen valtauskontoihin, ja kaikkien niiden ytimenä oli eri nimillä muinaisen Baabelin/Babylonian uskonnon Taivaan kuningatar-äiti–lapsikultti. Ja sellaisena se oli myös viimeisessä, Uuden Liiton alkuseurakunnan aikana vaikuttaneessa Rooman maailmanvaltakunnassa, josta se sekoitettiin kristinuskon kanssa alkuseurakunnan turmeltuessa ja enemmistön luodessa seurakunnan rinnalle kirkkolaitoksen, lopullisesti 300-luvulla jKr. Siitä lähtien myös pakanauskontoon nimeltä “kristinuskonto” on tultu sisälle kulttipapin toimittaman “sakramentti”-riitin välityksellä. Ensimmäisiä merkkejä löytyy jo toiselta vuosisadalla jKr., heti apostolien jälkeiseltä ajalta.

Kristinusko ja sakramentti eivät tietenkään liity Raamatussa toisiinsa mitenkään. Näin jo siitä yksinkertaisesta syystä, että Raamatussa ei ole koko sakramenttikäsitettä. Se, että UT:ssa (joitakin kertoja myös VT:n kreikannoksessa, Septuagin­tassa) esiintyy kreikan mysterion = salaisuus, esim. “Kristuksen salaisuus”, ei tietenkään merkitse mitään yhteyttä “Sak­ramenttiin”, joka selvästi saa kaiken merkityksensä pakanallisista mysteereistä ja magiasta.

Ensimmäinen (tunnettu; pakanallinen) kristinuskon ja “sakramentin” toisiinsa liittäminen on kirjeessä, jonka keisari Trajanuksen (53–1l7jKr) käskynhaltijana Bityniassa toiminut Plinius nuorempi (n.62–113 jKr) – oik. Gaius Plinius Caecilius Secundus – lähetti hänelle v. 112 jKr tiedustellen, mitä pitäisi tehdä kristityille, joilla on “sakramentteja”. Plinius joka oli pakana ja mysti eli osallinen (koska kuului keisarin hallintokoneistoon) pakanallisiin vihkimyksiin ja mysteerimenoihin, sakramentteihin, “näki” kristityilläkin olevan “sakramentteja”.

Kirkkohistoriassa ensimmäinen merkittävä sakramenttikäsitteen ja -oppien luoja oli kirkkoisä Tertullianus (160–225 jKr). Hänen jälkeensä merkittävin opin kehittelijä oli kirkkoisä Augustinus (354–430 jKr).

UT:ssa siis mysterion-sana ei esiinny koskaan niiden asiain (sikäli, kun niitä yl. esiintyy!) yhteydessä, joita kirkkolaitos nimittää “sakramenteiksi” (katolisessa ja ortodoksisessa k:ssa kaste, konfirmaatio, ehtoollinen, rippi, viimeinen voitelu, papiksivihkiminen ja avioliitto; luterilaisessa k:ssa kaste ja ehtoollinen). – Sakramentti on siis kokonaan Babylonialais-Roomalaisen pakanuuden keksintö! Sakramenttien lukumäärän katolinen kirkko määräsi 7:ksi 1100-luvulla. Kaikki sakramenttiopit ja määrittelyt ovat puhtaasti kirkollisia asettamuksia ja tulkintaa – ei Raamatun.

...

Pentti Heiska, Sakramentti ja kirkko

Sivun alkuun