Ajatuksia kerran pelastunut on aina pelastunut opista

Kirjoittanut Petteri Haipola  • 12.12.2007

Mikä on vialla ihmisessä, joka tekee syntiä ja haluaa tehdä syntiä? Miksi hän jatkaa synnin tekemistä eikä halua jättää sitä pois elämästään?

Vastaus tähän kysymykseen on hyvin yksinkertainen. Ihminen tekee syntiä, koska rakastaa synnin tekemistä ja hän saa synnistä jotakin hyötyä tai nautintoa. Synti on jotakin sellaista, mikä "antaa" ihmiselle jotakin, mitä ei saa vanhurskauden tekemisestä. Synnistä saa usein ns. kiksejä eli se on aistillista elämysten etsimistä ja niistä nauttimista. Syntiä ovat mm. porno, uhkapeli, päihteiden käyttö, varastaminen, anastaminen, petos ja valehteleminen. Nämä saavat aina aikaan jonkinlaista jännitystä ihmisen elämässä ja niiden harjoittamisen avulla pyritään hyötymään, mutta ei rehellisin tai oikeamielisin keinoin.

Ihminen, joka elää vielä lihan vallassa, syntiensä sitomana ja saatanan orjana, ajattelee, että synti on jotakin ihanaa ja haluttavaa, jotakin hyvää ja nautinnollista, jotakin, mitä on hyvä tehdä eikä hän halua sitä pois laittaa. Synti on seurausta siitä, että ihmisen sydämen asenne on väärä. Jos joku rakastaa syntiä enemmän kuin Jeesusta ja vanhurskautta, niin ei hän halua palvella vanhurskautta vaan haluaa tehdä syntiä. Hän on "synnin palvelija", vaikka yrittäisi elää niin kuin uskovainen ja olisi olevinaan Jumalan lapsi, vanhurskas ja otollinen Isälle uskon kautta Jeesukseen.

 

Jotkut ihmiset ovat tulleet tuntemaan Jumalan vain ulkokohtaisesti siten, että pitävät totena Raamatun kirjoitukset ja Jumalan olemassaolon niiden mukaan ilmoitettuna. Hän voi uskoa Raamatun moraaliopetuksen, opetuksen seurakunnasta ja ohjeista seurakunnille, ja opetuksen viimeisestä tuomiosta. Hän voi siitä huolimatta elää erossa Jumalasta, vaikka osallistuu aktiivisesti seurakunnan toimintaan. Kun Jeesus saapuu noutamaan seurakuntansa pilviin häntä vastaan, niin osa seurakunnan aktiivijäsenistä jää maan päälle, koska heidän sydämessään ei asukaan Jumalan Henki: he eivät olleetkaan Kristuksen omia, vaikka luulivat sellaista.

Onko tarkoitukseni pelotella uskovaisia ja horjuttaa heidän uskoaan näillä kirjoituksilla? Onko tarkoitukseni kyseenalaistaa jonkun usko ja pelastus? Mitä jos jonkun usko horjuu ja hän on lähellä niin sanotusti luopumista eli menemistä lopullisesti ja kokonaan takaisin maailmaan, jumalattomuuteen? Miten tällaiset kirjoitukset vaikuttavat häneen?

Sellaiselle ihmiselle tahdon kertoa, että älä luovu uskosta vaan usko lujemmin Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut. Pienikin usko ja vähäinen kipinä riittää tulen leimahtamiseen ilmi liekkeihin Herran tulemuksessa. Silloin uskovaisista poltetaan viimeinenkin kuona ja epäusko pois, niin että meissä ei ole sen jälkeen enää syntiä. Ylösnousemuksessa olemme täydelliset ja ikuisesti pelastetut: täällä alhaalla joudumme taistelemaan inhimillisten heikkouksien ja vajavaisuuden vallassa. Voit lohduttaa itseäsi kuitenkin sillä, ettei Jumala vaadi sinulta enempää kuin lahjaksi ensin antaa. Millainen olisikaan sellainen Isä, joka vaatisi meiltä miljoonan, mutta antaisi vain yhden sentin?

Miten sitten pitäisi ymmärtää Jeesuksen kertomus kolmesta miehestä, jotka saivat kukin saman verran rahaa itselleen? (Matt 25:14-30) Miksi hänelle ei kelvannut se, että yksi miehistä hautasi saamansa talentin maahan ja antoi sen takaisin Herran saapuessa? Miksi hänet tuomittiin kadotukseen, mutta ne kaksi muuta, jotka olivat vieneet rahansa rahanvaihtajien pöydälle ja saaneet rahoistaan korkoa, palkittiin sitä runsaammin, mitä enemmän olivat rahoillaan ansainneet? Eikö tämä ole tekojen kautta ja ansioiden kautta pelastumisen opetusta?

 

Meillä ei ole mitään, mitä emme olisi saaneet ensin lahjaksi Herralta. (Mat 10:8; 1Kor 4:7.) Emme voi antaa Jumalalle takaisin jotakin, mitä emme olisi ensin häneltä lahjaksi saaneet. (Room 11:33-36) Kun viemme talenttimme rahanvaihtajien pöydälle korkoa kasvamaan, niin se on niiden armolahjojen käyttämistä, mitä olemme Herralta lahjaksi saaneet. Se on sen elämän esillä pitämistä, minkä Jumala meissä vaikuttaa. Jumala antaa meille tarvittavat kyvyt ja voiman ja rohkeuden Henkensä kautta, jonka on antanut meidän sydämiimme asumaan. (Room 8:9; Apt 1:8; 2Tim 1:7.) Näin ollen, kun palvelemme Jumalaa, niin emme itse asiassa tee palveluksia hänelle vaan hän tekee palvelustyötään meidän hyväksemme ja meissä, vaikka siltä ei aina tuntuisikaan ja sotapalvelus Kristuksen asevoimissa vaatiikin aina veronsa.

Me joudumme näkemään paljon vaivaa ja kokemaan ahdistusta sekä tuskaa kilvoitellessamme sen uskon puolesta, mikä on meille annettu. Näiden ahdistusten ja koettelemusten kärsimisen kautta me kuitenkin kasvamme Jumalan meille antamaa kasvua eikä se ole siten ansiota vaan armoa, että näin tapahtuu. Jumalan armo vaikuttaa meissä siten, että Henki vie meidät paholaisen kiusattavaksi ja johdattaa paikkoihin sekä tilanteisiin, mihin emme itse luonnostamme tahtoisi joutua. Näissä uskon koetuksissa sitten uskomme kirkastetaan ja mekin kirkastumme yhdessä Kristuksen omien kanssa.

 

Jumalan palveleminen perustuu vapaaehtoisuuteen ja on hyödytöntä, jos se ei tapahdu puhtaasta omastatunnosta ja rakkaudesta Jumalaa sekä luotuja kohtaan. Jos Jumalan palveluksen motiivit ovat itsekkäät, niin siitä ei ole palvelijalle itselleen hyötyä, vaikka muut voivatkin hyötyä hänen palvelustyöstään ja saada apua monin eri tavoin. Jumalaton ihminen voi olla jopa sanan opettaja siinä mielessä, että hänen kauttansa julistettu oikea Jumalan sana on hyödyksi uskoville ja herätykseksi jumalattomille. Jumala on käyttänyt jopa uskostaan luopuneita sanan julistajia pelastuksen toimittamiseen maan päällä. Näin ovat jotkut kertoneet ja niin itsekin arvelen tapahtuvan kaiken aikaa.

Mitä tästä voimme päätellä tai mitä voin itse ajatella? En voi paljon mitään muuta kuin tutkia ja valvoa omaa sydäntäni, asuuko Kristus minussa vai ei. Jos ei, niin en kestä koetusta ja olen tuhon oma. Mitään muuta en ansaitsekaan kuin ikuisen tuomion, sillä olen tehnyt syntiä uskovaisena, mutta rohkenen pitää yllä toivoa omalla kohdallani uskon säilymisestä, sillä minä uskon ja siksi myös puhun. Jos uskoni on kuollutta uskoa tai riivaajien uskoa tai pelkkää totena pitämistä ja muisto entisestä hyvästä ajasta, kun olin hengessä palava ja innokas sanan palvelija, niin sitten en voi sitä asiaa enää miksikään muuttaa. Minä joka muille saarnaan, saarnaan samalla myös itselleni ja pidän mahdollisena sen tuomion, mikä on lankeava Herrasta luopuneille hänen tulemuksessaan. Jos kuitenkin saan armon ja pelastun, niin kiitän siitä hyvästä Herraa Jeesusta Kristusta, joka on ollut minua viheliäistä ja kurjaa kohtaan pitkämielinen ja suuri armossa.

Jos joku on sydämeltään vieras Herralle Jeesukselle, vaikka tunnustaa suullaan uskoa häneen ja palvelee seurakuntaa lahjoillaan, niin hän ei tiedä itse sitä, että on joutunut pois armosta. Maailmassa ei ole yhtään sellaista ihmistä, joka tietää varmasti joutuvansa kadotukseen, jos kuolee. Uskoakseni jokainen jumalaton toivoo sydämessään, että hän pääsee taivaaseen tai sitten hän ei usko tuonpuoleiseen elämään eikä viimeiseen tuomioon tai sitä seuraavaan kärsimykseen ikuisena rangaistuksena.

On mielenkiintoista, millaisena uskosta osaton saattaa nähdä Jumalan taivaan. Kun tätä asiaa on kyselty esimerkiksi julkkiksilta, niin vastaukset ovat voineet olla sitä rataa, että taivaassa pelataan flipperiä ja juodaan olutta tai muuta sellaista maallista kivaa. Jotkut synnin tekijät unelmoivat seksistä kuoleman jälkeen, niin että saavat maata ihanien neitsyiden kanssa ja juoda viiniä päihtymättä. Tämä on kuin syntisen utopia: nauttia synnistä ja saada siitä hyötyä, mutta varjeltua kaikilta synnin haittavaikutuksilta.

Syntisen ja jumalattoman ongelma on siinä, ettei hän halua pelastua synniltä. Joku haluaa pelastua synnin aiheuttamalta tuomiolta ja sen muilta ikäviltä seuraamuksilta, mutta ei itse synniltä. Se on vähän sama asia kuin jos menisi lääkäriin kasvaimen aiheuttaman kivun takia ja lääkäri määräisi kipulääkettä hoidoksi, mutta ei poistaisi kasvainta. Kasvain aiheuttaisi kuitenkin lopulta kuoleman, vaikka elämä sitä ennen olisi ollut kivutonta ja hyvää. Näin käy myös niille, jotka haluavat pitää kiinni synnistä ja elää synnissä ajatellen siitä huolimatta saavansa pelastuksen Jumalan armosta - tai tekojensa kautta.

Niin omituista kuin se onkin, niin monet jumalattomat luulevat pääsevänsä taivaaseen, koska heidän hyvien tekojensa puntari painaa vaakakupissa enemmän kuin pahat teot viimeisellä tuomiolla. Olen kuullut tämän itse erään minulle läheisen ihmisen suusta ja suren hänen puolestaan, kun hän ei näe ongelmiensa perimmäistä vaikuttajaa eli syntiä eikä halua siitä eroon. Hänelle synti on elämän suolaa ja parasta, mitä elämä voi antaa. Näinhän itsekin ajattelin ollessani vielä "Egyptin orjuudessa" ja palvelin täysillä synnin lakia, vaikka luulin olevani vapaa ja kuollut irti pois laista. Ajattelin olevani oman itseni herra ja ettei minua määräillä toisten asettamien normien ja asetusten avulla enempää kuin mihin on pakko alistua. Määrittelin aina itse sen, mikä on hyvää ja otollista, mikä hyväksyttävää ja luvallista, ja mistä milloinkin sai ottaa itselleen hyödyn irti ja nauttia siitä.

Jos joku ei halua pelastua synniltä, niin hän ei voi välttyä syntiä seuraavaa tuomiota. Jos joku ei palvelisi syntiä, niin hänellä ei olisi tuomiotakaan. Näin yksinkertaista on Jumalan evankeliumi ja ilosanoma synneistä vapautumisesta. Niin - evankeliumi ei olekaan pelkästään sanoma Jeesuksen ristinkuolemasta ja kuolleista nousemisesta vaan se on myös sanoma synnistä vapautumisesta. Jos joku tulee Jeesuksen tykö, niin hän vapautuu syntisiteistä ja kahleista eli hän ei ole enää synnillisten elämäntapojensa orja.

 

Millainen olisi sellainen isä, joka ei auttaisi lastaan vapauteen häntä vahingoittavasta synnistä? Millainen olisi sellainen isä, joka antaisi piiskaa ja remmiä joka kerta, kun lapsi on tottelematon, mutta tekisi sen pelkästään kurittamisen halusta eikä tavoitteena olisi lapsen kasvattaminen irti pois synnistä? Sellainen isä ei olisi meidän rakas taivaallinen Isämme, joka kurittaa syntiä tekevää tämän tosi parhaaksi, että hän saisi elää kauan maan päällä ja olla Jumalan lapsi vielä kuoleman jälkeen.

Raamatun ilmoittama Jumala on Isä omille lapsilleen, niille, jotka uskovat hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen ja evankeliumin sanaan. Isä kurittaa meitä, jotta hylkäisimme synnit ja eläisimme hänen tahtonsa mukaan tämän maanpäällisen elämämme. Isän kuritus on usein sallimuksen sauvan iskuja ja hän käyttää kurittajina syntisiä ihmisiä, jotka aiheuttavat meille kärsimystä. Sitten omat syntimme johtavat meidät moniin vaikeuksiin ja tahraavat omantunnon. Siksi olisi suurta armoa, jos ymmärtäisimme vähäisen nuhteen ja ojennuksen jälkeen luopua synnillisistä ajatuksista, pahoista himoista ja kaikesta siitä, mikä pyrkii erottamaan meitä Jumalasta.

 

Oletko muuten koskaan huomannut sitä, ettei Paavali mainitse syntiä luetellessaan asioita, mitkä eivät voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta? Raamatun ja Herran oman sanan mukaan synti kuitenkin erottaa ihmiset Jumalasta, niin ettei Herra voi heitä auttaa. (Jes 59:1-3) Eikö olekin merkillinen sana, sillä juuri synti on se asia, missä Jumala voisi meitä auttaa, mutta nyt hän ei voikaan auttaa niitä, jotka elävät synnissä! Miten tämä olisi selitettävä, ettei tässä olisi mitään ristiriitaa tai epäselvää?

Synti on jotakin sellaista, mitä ihmisen ei ole pakko tehdä: kenenkään ei ole pakko elää synnissä ja pysyä syntiensä orjana, vaikka ne ovatkin jumalattoman ihmisen vangikseen sitoneet. Juomari ei voi lopettaa juomista, vaikka haluaisi, syömäri syö ja lihoo, vaikka voi jonkin verran katua sitä, pornon käyttäjä jatkaa tapaansa, koska ei pysty pitämään itseään erossa häntä kiehtovasta asiasta. Kiusaus ja viettelys käy näiden syntien ja monien muiden syntien orjilla liian suureksi, jotta he voisivat välttyä syntiä tekemästä. Sitten on niitä, jotka eivät enää edes yritä vapautua synneistään vaan ovat antaneet periksi ja itse asiassa rakastavat syntiään haluten sitä aina vain lisää. He eivät edes kadu syntiään eivätkä he osaa hävetä sitä. Näitä ovat mm. pornotähdet, jotka nauttivat siitä, kun tekevät työtään ja saavat vielä rahaa siitä, mistä pitävät.

Synti erottaa ihmisiä Jumalasta ja ainoa keino saada apua Jumalalta olisi pyytää sitä häneltä sekä todella haluta vapaaksi synneistään. Jotkut syntiensä orjat, jotka ovat uskonnollisia ihmisiä, ovat suuttuneet ja katkeroituneet uskoville, kun nämä ovat julistaneet vapautta syntitottumuksista Jeesuksen voiman kautta ja syyllistäneet syntien orjia siitä, etteivät nämä todellisuudessa haluakaan irti synneistään, kun kerran eivät niistä vapaudu. Usein tällaiset syytökset ovat vääriä, sillä mikään muu ei estä Jumalaa auttamasta synnin orjaa kuin ihminen itse, joka rakastaa syntiä eikä halua siitä eroon. Jos joku ei rakasta syntiä, niin miksi hän kuitenkin sitä niin kovin mielellään tekee? Jokainen tekee sitä, mitä sydän halajaa, kun on synnistä kysymys. Joku voi joskus langeta syntiin rakastamatta sitä ylen paljon, mutta siitä seuraakin sitten aina suuret tunnon tuskat ja omantunnon syytökset jäljestäpäin. Näin ei tapahdu niiden elämässä, jotka rakastavat syntiään ja haluavat jatkaa sen tekemistä.

 

Toinen asia, mitä Paavali ei mainitse luettelossaan, missä hän kertoo, ettei mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, mikä on meidän Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa, on "me itse" tai "minä itse" eli se ihminen, kenestä on kyse. (Room 8:32-39.) Ihminen voi tahtoessaan ja halutessaan palvella syntiä joutua eroon rakastavasta Isästä, niin että tulee uudestaan kadotustuomion alaiseksi vielä sen jälkeen, kun ollut pelastuneessa olotilassa uskovaisena ollessaan. Pelastuksen menettäminen ei tarkoita samaa kuin kaikesta uskosta luopuminen. Monet jumalattomat ja syntiset ihmiset uskovat Jumalaan ja Jeesukseen, mutta he eivät ole uskollisia hänelle. Uskollisuuttakin vaaditaan, jos luet tarkasti koko Raamatun sanoman etkä vain valittuja kohtia edeltä valitun opin tueksi. (Matt 25:14-30; Ilm 17:14; Ilm 2:24,25; 1Piet 1:7-10.)

Huomaa, ettei uskovainen tee valintaa helvetin ja taivaan välillä vaan synnin ja vanhurskauden kesken. Ihminen valitsee harvoin Allahin ja Jeesuksen välillä tai jonkun muun varsinaisen epäjumalan ja Raamatun ilmoittaman kaiken olevaisen Luojan välillä, kun päättää torjua Jeesuksen tai luopua siitä uskosta, mitä Jumala tahtoo hänessä vaikuttaa. Useimmiten ihminen päättää luopua vanhurskaudesta eli oikeamielisestä sydämen asenteesta ja valitsee elää synnissä keksien sille jonkinlaisen oikeutuksen eli perustelun, miksi hän voi elää synnissä eikä hänen tarvitse luopua siitä.

 

Jos sinulla on sellainen asenne syntiä kohtaan, että "sinun täytyy" tai "on pakko luopua siitä", niin sydämesi asenne on jokseenkin väärä. Jos sen sijaan ajattelet sydämessäsi, "ettei sinun tarvitse tehdä syntiä" ja että "saat tehdä hyvää", niin sydämesi asenne on Jumalan mielen mukainen. Uskovainen ei jätä syntiä pois siitä syystä, että se kadottaa hänet vaan siksi, että hän ei halua tehdä syntiä: elää sen orjana. On sitten eri asia elää synnissä kuin langeta syntiin, mikä tulee ymmärtää, jos on uskovainen ja Jeesus-tiellä. Jumalattomillekin voidaan tätä eroa opettaa, etteivät luule harhoja meidän uskostamme.

 

On aika suuri etuoikeus, ettei meidän tarvitse tehdä kaikkea sitä syntiä, mitä jumalattomat oikein rakastavat tehdä. Me saamme rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Meidän ei tarvitse saastuttaa itseämme synneillä eikä meidän tarvitse jäädä rypemään synneissä, jos olemme langenneet syntiin. Me voimme nousta ylös lankeemuksen jälkeen niin monta kertaa kuin vain olemme langenneet. (Mka 7:8.) Tällaista toivon sanomaa Raamatussa on ylen runsaasti, mutta joskus sieltä tulee valinneeksi vain kovia tuomion sanoja, missä ei ole lainkaan armoa eikä rakkautta synnistä kärsiviä sieluja kohtaan.

 

 

Seurakunnissa on ihmisiä, jotka eivät ole uskossa. He osaavat hengellisen sanaston ja käyttäytyvät ulospäin kuin uskovaiset. He tekevät paljon hyviä tekoja ja osallistuvat seurakunnan toimintaan joskus hyvin näkyvälläkin tavalla. He tunnustavat suullaan Jeesuksen herrakseen ja puhuvat uusin kielin tai osoittavat joitakin muita avuja uskossaan. He ovat silti Jumalalle vieraat, koska heidän sydämessään ei ole sitä uskoa, minkä Jumala vaikuttaa. Kaikki usko ei ole Jumalan Pojan uskoa eikä Kristuksen uskoa eikä Jeesuksen uskoa, millä nimillä uskoa Raamatussa kutsutaan.

Jotkut ovat vääntäneet vinoon opetuksen siitä, mitä on Jeesuksen usko ja Kristuksen usko. He uskovat jotenkin niin, ettei ihminen voi itse vaikuttaa siihen, miten ja mihin hän uskoo. Jotkut voivat pitää Jeesuksen uskoa sinä uskona, mikä Jeesuksella oli Isään Jumalaan, kun hän oli ihmisenä maan päällä. Sitä Jeesuksen usko ei Raamatussa kuitenkaan tarkoita.

"Jeesuksen usko" on sanontana kieliopillisesti objektiivinen genetiivi. Se ei ilmaise omistajaa vaan kohdetta, mistä jokin asia on saanut alkunsa tai mikä vaikuttaa jonkin muun asian. Kun minulla on Jeesuksen usko, niin se ei tarkoita sitä, että "Jeesus minussa uskoo Isään Jumalaan". Se tarkoittaa sitä, että "minun uskoni" on "Jeesuksen vaikuttamaa uskoa" ja "alkuisin Jumalasta". Jumala on vaikuttanut sen uskon, mikä minussa on, mutta Jumala "ei itse usko minun puolestani" Jeesukseen.

Jeesuksen uskossa ihminen on hän, joka uskoo ja uskon kohde eli objekti on Jeesus Kristus ja Isä Jumala. Me uskomme Jeesuksen kautta Isään Jumalaan: joka uskoo Jeesukseen, uskoo samalla Isään Jumalaan, joka on hänet lähettänyt. (Joh 1242-50; vrt. 1Piet 1:21)

"Jeesuksen uskon" tai "Jumalan Pojan uskossa olemisen" (Gal 2:20.) väärät selitykset pyrkivät tekemään tyhjäksi ihmisen vastuun Jumalan edessä omasta uskostaan. Sanotaan, että "usko on Jumalan teko", joten ihminen ei voi siihen mitenkään vaikuttaa. (Joh 6:29.) Silloin ei ymmärretä sitä, mitä "Jumalan teko" uskosta puhuttaessa tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että Jumala vaikuttaa uskon sanansa kautta ja että usko on alkuisin Jumalasta: usko on Jumalalta saatua ja vastaanotettua uskoa. Usko on Jumalan lahjaa, sillä se ei synny ihmisen omasta aloitteesta vaan Jumala on aina aloitteen tekijä ja pitää myös omalta osaltaan huolen siitä, että uskovainen kasvaa täysi-ikäiseksi uskossaan ja oppii tuntemaan uskon kautta paremmin Jumalan Pojan.

Kun usko on Jumalan teko, niin Jumala ei tee tätä tekoaan kutsutussa ihmisessä vasten tämän tahtoa. Jumala vaikuttaa ennen armon vastaanottamista vain niin paljon uskoa sanansa kautta, että tässä armoa edeltävässä uskossa voidaan armo ottaa vastaan. Me olemme päässeet sisälle Jumalan armoon Jumalan vaikuttaman uskon kautta, jolloin armoa edeltävä usko on Jumalan sanan tai Jeesuksen todistuksen synnyttämää. Jumala ei kysy kutsutulta lupaa saadakseen sanan kutsutun sydämeen. Sana tunkeutuu ihmisen sydämeen ja on hänen suussaan, vaikka hän ei sitä haluaisi. "Sana on sinun suussasi, se on se uskon sana, jota me saarnaamme", kirjoitti Paavali. (Room 10:4ss.)

Ihminen ei voi estää sanan tunkeutumista sydämeensä, mutta voi torjua sanan pois luotaan. Hän voi lakata uskomasta ja kääntyä pois Jumalan tyköä, kun on ollut tässä armoa edeltävässä uskossa etsikon aikanaan. Tästä kertoo mm. Jeesuksen kylväjävertaus. (Luuk 8:3-18.) Se ei ole suora kuvaus siitä, miten joku on uudestisyntynyt ja menettää sitten Pyhän Hengen. Se on kuvausta neljästä eri tavasta suhtautua Jumalan sanaan. Osa iloitsee siitä aikansa, mutta luopuu, kun uskominen aiheuttaa hankaluuksia. Osa ei halua uskoa alkuunkaan vaan hylkää sanan heti sen kuullessaan. Vain harvat ottavat sanan ilolla vastaan, niin että se tuottaa hyvää hedelmää ja johtaa iankaikkiseen elämään.

Vain sillä on merkitystä, mikä on lopputulos ihmisen elämässä. Sillä ei ole merkitystä, mitä kaikkia vaiheita hän on elämänsä aikana käynyt lävitse. Jos joku on ottanut sanan vastaan ja uskonut aikansa, mutta on sitten luopunut, niin se ei tarkoita vielä kaiken toivon menettämistä, jos kerran kuitenkin on myöhemmin uudistunut armossa ja uskossaan. Silloin lopputulos on se, että hän on "hyvä puu" ja pääsee taivaaseen.

Isä ei muistele sitä aikaa, mitä tällainen uskovainen on viettänyt syntiä palvellen ja lankeemuksessa. Myös lankeemuksessa kauan aikaa elävä on voinut olla koko ajan uskovainen eli hän ei ole luopunut uskosta Jeesukseen eikä hylännyt Jumalaa. Pelkkä synnin tekeminen ja lankeaminen epäjumalanpalvelukseen ei tarkoita vielä sitä, että olisi kokonaan menettänyt uskon ja pelastuksen. Näin ollen tällaisesta luopumuksesta voi vielä palata sisälle armoon tai oikeammin uudistua uskossa ja alkaa lopulta elää niin kuin uskovaisen tulee evankeliumin arvon ja Jumalan vaikutuksen mukaan elää.

 

Jeesus kohtasi julkisen toimintansa aikana fariseuksia, joiden sydämessä ei ollut Jumalan rakkautta eikä sanaa pysyväisesti heissä. (Joh 5:37-47.) Nämä aikansa uskonnolliset johtajat ja Raamatun opettajat eivät ottaneet vastaan Jeesusta, mutta jos joku tuli omassa nimessään, niin hänet he ottivat iloiten vastaan. Tässä on kuin yhtymäkohta nykyajan supersaarnaajiin ja menneiden vuosisatojen uskonpuhdistajiin. Heidän nimissään kulkee oppeja ja on perustettu kirkkoja, mutta näiden oppien ja kirkkojen jäsenet eivät ota vastaan Jeesusta, joka tulee heidän tykönsä Isänsä nimessä palvelijoidensa sanan kautta. He panevat toivonsa lakiin eli Moosekseen tai johonkin oppiin, mutta tämä oppi on syrjäyttänyt elävän Kristuksen heidän sydämissään. Oppi on heille elämä ja kuolema, mikä koituu valitettavasti kuolemaksi, elleivät he luovu väärästä perustuksestaan.

Aina kun oppi on tärkeämpi kuin Jeesus, ollaan vaarallisilla vesillä. Silloin oppi vaikuttaa sydämen valtaistuimella sen sijaan, että Jeesus istuisi siellä ja ohjaisi Henkensä kautta Jumalan lapsen elämää sekä toimintaa. Oppi voi olla jopa ihan oikea ja raamatullinen, mutta kun sitä käytetään oman aseman pönkittämiseen tai muuten itsekkäästi, ei siitä ole hyötyä tai etua Jumalan edessä. Isä hyväksyy vain ne uskovaiset, joiden sydämissä Jeesus asuu ja on siellä sydämen valtias, kuningas. Joku osaa matkia hyvin uskovaisen elämää, mutta Jeesus ei ole silti hänen sydämensä valtias. Hän voi opettaa jopa oikein siitä, miten Jeesuksen tulee olla sydämen valtias ja oppi ei saa hallita ihmistä, mutta hän on silti itse väärässä sydämen asenteessa eikä ole pysynyt uskollisena Jeesukselle.

Tällaiset ajatukset voivat hämmentää lukijaa, sillä ne ovat hyvin syvälle luotaavia ja pyrkivät paljastamaan itse kullekin hänen oman sydämensä ajatukset. Paavali käski tutkia sitä, ovatko hänen kirjeensä lukijat ja kuulijat uskossa: asuuko Kristus heissä. (2Kor 13:5.) Tätä asiaa tulee tutkia jokaisen ja yhä uudestaan, sillä ei ole itsestään selvää, että Jeesus asuu jatkuvasti uskovaisen sydämessä eikä lähde sieltä pois, jos hänet syrjäytetään valtaistuimelta. Jeesus on loppujen lopuksi mahdollista syrjäyttää tässä ajassa valtaistuimelta ihmisen sydämessä, kun ei vain kuule hänen ääntään eikä tottele häntä.

Uppiniskainen jääräpääkin voi luulla tottelevansa Jumalaa, vaikka Kristus ei asu hänen sydämessään. Hän noudattaa Jumalan käskyjä ja ohjeita omalla voimallaan niin hyvin kuin pystyy uskoen, että se on Jumalan armoa hänessä, kun näin tapahtuu. Aidon uskovaisen matkiminen ja itsepetoksessa eläminen on yleistä kaikkialla, missä on aitoja pyhiä koolla ja seurakunta kokoontuu. Usein käy kuitenkin niin, että samanmieliset teeskentelijät kokoontuvat yhteen muodostaen jonkin yhteisön, mitä he pitävät sitten Jumalan seurakuntana.

 

On kaikkein vaikeinta voittaa Kristukselle sellaista sielua, joka luulee olevansa uskovainen ja kristitty, vaikka ei olekaan. Mitä paremmin tällainen ihminen elää ulkoisesti lakia noudattaen ja mitä enemmän hän harjoittaa uskontoa, sitä vaikeampi hänet on voittaa Herralle. Voikin olla niin, että jotkut heistä ovat olleet joskus Kristuksen omia - onhan heillä hengellisiä lahjojakin vielä käytössään - mutta ovat sitten luopuneet Herrasta ja vaihtaneet Jumalan vaikuttaman uskon johonkin harhaoppiin tai ovat ruvenneet elämään synnissä "armon turvin".

Joissakin yhteisöissä on hyvin eriskummallisia ilmiöitä, mitä pidetään Pyhän Hengen työnä. He päästelevät eläinääniä ja muita outoja ääniä kiittäen Isää näistä äänistä Jeesuksen Kristuksen nimessä ikään kuin Jumalan Henki olisi saanut heidät sillä tavalla ääntelemään. He saattavat täristä ja vapista tai tutista, sätkiä, potkia, tehdä juoksupyrähdyksiä ja kaatua hallitsemattomasti, niin että heidät otetaan kiinni heidän kaatuessaan avustajien toimesta. Tällaiset manifestaatiot (ilmentymät) eivät ole tervettä Jumalan vaikuttamaa uskoa eikä sellaiseen ryhmään kannata mennä mukaan, missä näin toimitaan.

Sitten on olemassa yhteisöjä tai yksilöitä, jotka kuulevat Pyhän Hengen äänen puhuvan heille jatkuvasti ja koko ajan. Pyhä Henki antaa heille milloin mitäkin "tehtäviä" ja ohjeita, joiden mukaan heidän tulisi toimia joko evankeliumin lähettiläinä tai muuten vain hyviä tekoja tehden. Näistä ihmisistä huomaa hyvin selvästi sen, etteivät he ole sielultaan terveitä ja mahdollisesti jopa riivaajat puhuvat heille tekeytyen Pyhäksi Hengeksi.

Kun sairas sielu ei erota Jumalan Hengen ääntä muista äänistä ja luulee oman sydämensä ajatuksia tai riivaajien puhetta Jumalan ääneksi, johtaa se lopulta psykoosin kaltaiseen tilaan, mikä aiheuttaa sairaalahoitoon päätymisen. Sieltäkin voidaan vielä tulla sydämeltä eheäksi ja palata terveeseen uskoon, jos vain tunnustetaan erehdys ja käsitellään synti, mikä mahdollisesti on ollut selvittämättä. Salattu synti ja syyllisyys voi johtaa mielen terveyden ongelmiin yhdessä itsekkyyden (narsismi) ja ylpeyden kanssa.

 

Uskovien keskuudessa puhutaan paljon ns. "lain alla olemisesta". Jos joku yrittää ansaita Jumalan lapseutta tai pelastusta omilla hyvillä teoillaan, niin sitä sanotaan "lain alla olemiseksi". Lain alla oleva yrittää päteä ja kelvata ei vain Jumalalle vaan myös muulle uskovien yhteisölle. Hän pyrkii osoittamaan muille omaan suurta hengellisyyttään tai sitten hän tekeytyy ylen nöyräksi ja vaatimattomaksi eläen esimerkiksi askeesissa. Lain alla olevalla on ainainen ahdistus ja pelko sydämessä siitä, ettei hän täytä jotakin itse asettamaansa tai kuvittelemaansa pyhyyden mittaa, jotta kelpaisi Jumalan lapseksi. Tällaista sielua voitaisiin kutsua vaikka "päteilijäksi". Hän yrittää ansaita sitä, mikä on lahjaa ja hän maksaa hinnan siitä, mikä on ilmaista.

Luokseni tuli kerran eräs nuoruuden ystäväni ja hänellä oli perhe mukanaan. Tarjosin hänelle ilmaiseksi majoitusta omistamassani hotellissa, mutta hän ei tahtonut millään ottaa vastaan tätä lahjaa, minkä halusin hänelle antaa. Lopulta hän suostui ottamaan lahjan vastaan, kun selitin, miten kuvasin sillä Jumalan tarjoamaa ilmaista lahjaa: iankaikkista elämää Kristuksen Jeesuksen ja evankeliumin sanan uskomisen kautta. Hän ei ottanut vastaan Jeesusta, mutta sai toivoakseni hyvän kuvan siitä, miten lahjasta on epäkohteliasta tarjota maksua lahjan antajalle ja ettei lahjaa voi ostaa.

Maksaisitko sinä syntymäpäivänä tai jouluna saamasi lahjat lahjan antajille ja mitä ajattelisit heidän tuumivan siitä, jos tarjoaisit heille rahaa vastineeksi lahjoista? Sen vielä voimme ymmärtää, jos joku tarjoutuu auttamaan lahjan antajaa tämän kotitöissä tai asioissa vastapalveluksena lahjan antajalle, mutta siinäkään ei saisi olla motiivina lahjan maksaminen, sillä muutenhan lahja ei olisikaan lahja vaan se pitäisi ansaita. Kun sovellat tätä ajatusta ilmaiseksi tarjottavaan pelastuksen lahjaan, niin ymmärrät jotakin siitä, mitä on saada syntinsä anteeksi ja tulla osalliseksi Pyhästä Hengestä Jumalan lahjana. Sitä ei voida ansaita eikä siitä voida jälkikäteenkään maksaa mitään hintaa, vaikka palvelisimmekin Jumalaa tekemällä töitä seurakunnassa ja auttamalla lähimmäisiä Jumalan sanan palvelijoina.

 

Jumalan lapseutta ei voida ostaa rahalla eikä sitä voida ansaita. Jumalan lapseksi täytyy syntyä. Jumalan lapsi ei tee hyviä tekoja sen vuoksi, että hänestä tulisi Jumalan lapsi, jos hän onnistuu riittävän hyvin teoissaan. Jumalan lapsi elää elämää Jumalan lapsena, koska hän on Jumalan lapsi. Lapsi ei elä sen vuoksi, että hänestä tulisi Jumalan lapsi vaan hän elää, koska on saanut lahjaksi elämän. Tätä on Jumalan lapseus: se on uuden Jumalan ihmisen elämää Jumalan lapsena, koska Jumala on antanut meihin Henkensä, joka vaikuttaa tätä uutta elämää Kristuksessa.

Jos joku yrittää tulla Jumalan lapseksi siten, että tekee hyviä tekoja tai karttaa syntiä, niin hän voi olla vielä ulkopuolella Jumalan valtakunnan. Jos joku on Jumalan lapsi, niin hänellä on siitä jonkinlainen tietoisuus, todistus itsessään. Jumala todistaa meille Pojastaan Henkensä kautta, jonka hän on pannut meihin asumaan. Meissä on Jumalan Pojan Henki, joka hamuaa Isän tykö ja huutaa häntä avukseen. Niin kuin pienet lapset huutavat omaa isäänsä tai vanhempiaan avuksi hädän hetkellä, niin samoin myös Jumalan lapset huutavat taivaallista Isäänsä avuksi ja tunnustavat hänet Isäkseen Jeesuksen Kristuksen nimessä.

 

Jos olet vielä lain alla ja yrität tulla Jumalan lapseksi tekojen kautta tai yrität osoittaa teoillasi muille sen, että olet Jumalan lapsi, niin sinun elämäsi on hyvin raskasta ja monien taakkojen uuvuttamaa. Saatat tehdä paljon hyviä tekoja ja osallistua seurakunnan toimintaan, mutta et pääse silti Jumalan lasten asemaan ja rauha puuttuu sinun sydämestäsi. Sinulla on jatkuva ahdistus ja tuska etkä osaa levätä Jeesuksen täytetyn työn varassa luottaen siihen, että sinä kelpaat Isälle Jeesuksen ruumiin ja veren uhrin ansiosta etkä millään muulla perusteella.

Joskus tätä perustusta käytetään hyväksi synnin puolustamiseen, joten ei pidä tuudittaa itseään väärään rauhaan, jos kuitenkin on mieltynyt syntielämään eikä tahdo luopua siitä vanhurskauden hyväksi. Paavali kirjoitti galatalaisille, etteivät he saa käyttää kristityn vapautta yllykkeenä lihalle, niin että palvelisivat syntiä ja vaeltaisivat lihan mielen mukaan. Hän kirjoitti, etteivät tiettyjä syntejä harjoittavat eli niiden syntien orjina elävät ihmiset peri taivasten valtakuntaa. (Gal 5:13-26.) Myös Pietari kirjoitti totisesta Jumalan armosta, ettei se ole sitä, kun meitä syntien tähden piestään, vaan se on vanhurskauden vuoksi kärsimistä. (1Piet 2:13-25.)

Kaikki Uuden testamentin kirjoittajat puhuvat samalla tavalla siitä, että olemme vanhurskautuneet pois synnistä elääksemme Jumalalle. (Room 6; Jaak 1-4;1Piet 2:13-25, jne.) Me olimme ennen inhottavia ja tottelemattomia eläen moninaisten pahojen himojen orjina, mutta emme ole enää sen jälkeen, kun saimme armon ja synnyimme uudesti ylhäältä Jumalan lapsiksi. (Tiit 3:1-5; Joh 3:3-8; 2Piet 2:20-22, jne.) Myös Jeesus opetti selvästi, etteivät kaikki peri taivasten valtakuntaa, jotka sanovat "Herra Jehova" vaan ainoastaan ne, jotka tekevät taivaallisen Isän tahdon ja noudattavat Jeesuksen sanojen ohjeita elämässään. (Matt 7:21-29; vrt. 1Joh 2:15-17)

No, tätä voidaan taas käyttää yllykkeenä "lain alle menemiseen", mutta toivon sinun ymmärtävän tähän asti luettuasi, ettei sinun tarvitse tehdä hyviä tekoja ja karttaa syntiä sen vuoksi, että syntyisit tekojesi ansiosta Jumalan lapseksi. Jos sinulla sen sijaan on mielihalu hyvän tekemiseen ja pahan karttamiseen Jumalan vaikutuksesta, koska Pyhä Henki asuu sinussa, niin Jumalan käskyjen pitäminen ei pitäisi olla raskasta tai oikeammin vastenmielistä. (1Joh 5.3.) Mistä lähtien sen tekeminen on ollut raskasta tai vastenmielistä, mitä sydän halajaa tehdä? Eikö jokainen teekin hyvin mielellään sitä, mitä sydän halajaa? Silloin sen tekeminen ei voi olla raskas kuorma tai vastenmielinen ja sopimaton ies. Jeesuksen antama kuorma on kevyt ja ies on sovelias, sillä se on tehty mittatilaustyönä kunkin tarpeisiin sopien. Mitään muuta ei tarvita kuin oikea sydämen asenne ja mielenlaatu. Jos se on väärä, niin sitäkin voi pyytää rukouksessa oikenemaan, jos ehkä Jumala vielä antaisi väärän sydämen asenteen anteeksi ja vaikuttaisi mielen muutoksen pois synnistä vanhurskautta kohti. (Apt 8:20-24.)

 

Jumala koettelee jokaisen uskovaisen uskon. (1Piet 1:7-10.) Koetukset aiheuttavat kärsimystä, mutta kärsimysten kestäminen saa aikaan toivoa ja kasvattaa meissä hyvää hedelmää, niin että vanhurskautemme alkaa näkyä pyhänä ja puhtaana uskon vaelluksena.

Jos uskoisit siihen, ettet voi menettää saamaasi pelastusta, vaikka tekisit mitä syntiä tahansa ja vaikka kuinka paljon syntiä tahansa, niin mitä tekisit? Lähtisitkö tekemään syntiä ja mitä syntiä tekisit? Mikä on se synti, mitä haluaisit vielä uskovaisena tehdä ja mitä kohtaan tunnet vetovoimaa? Jos haluat tehdä sitä syntiä etkä usko sen johtavan kadotukseen, niin miksi et tee sitä syntiä? Huomaa, että tämä on sinulle uskon koetus enkä kehota sinua tekemään syntiä. Tahdon sinun vain huomaavan sen, missä sydämesi on kiinni ja mitä sinun mielesi haluaa tehdä.

Jos sinun ainoa syysi olla tekemättä jotakin syntiä on se, ettet joudu kadotukseen, niin saatat olla vielä lain alla etkä ole tullut vapaaksi armon vaikutuksesta. Sinä yrität ansaita omaa pelastustasi ja kartat siitä syystä syntiä. Et ole kuitenkaan vielä kasvanut irti synnistä vaan tottelet Jumalaa niin kuin armeijan sotilas: pakosta, koska muuten sinua rangaistaisiin. Jumala ei halua kuitenkaan itselleen orjasotilaita vaan vapaaehtoisesti hänen tahtonsa tekeviä Jumalan sanan palvelijoita. Silloin palvelijan suurin ilo on tehdä mieliksi Herralleen ja nähdä hänet tyytyväisenä.

Jeesuksen mieliruoka oli Isän Jumalan tahdon tekeminen. Saakoon meillä olla samanlainen mielihalu. Jos armo kasvattaa meitä ja Jumala totisesti vaikuttaa meissä, niin tahdomme ennen pitkää yhä enemmän vanhurskautta ja vähemmän syntiä. Tämä on sitä jatkuvaa hengen pyhitystä, mistä Uusi testamentti opettaa hyvin paljon. Jumalasta luopunut ja armon irstauteen vaihtanut uskonnollinen mieli ei tahdo alistua Jumalan lain alle eikä sen vuoksi pyri tekemään Jumalan tahtoa sydämen mielihalusta. Sellaiselle ihmiselle Jumalan käskyt ja säädökset ovat ahdas lakikokoelma, mikä ei anna tilaa elää.

Uskovaiselle ja Hengessä vaeltavalle sielulle Jumalan käskyt ovat kuitenkin avarat (Psa 119:96) ja ovat mieluisat noudattaa. Ne ovat etuoikeus, jonka avulla voidaan elää turvassa yön kauhuilta ja vapaana itse tehtyjen syntien ikäviltä seuraamuksilta. Me emme halua vapaaksi vain syntien seuraamuksista vaan myös itse synnistä, minkä vuoksi Jumala siunaa meitä ja vaikuttaa yhä lisääntyvässä määrin vanhurskasten mielenlaatua. (Luuk 1:17; 1Kor 2:16; 2Tess 1:11,12.)

 

Käännynnäinen, jolla ei ole Pyhää Henkeä, pelkää kuollakseen helvetin tulta ja tulevaa tuomiota, mutta ei halua luopua synneistään, koska rakastaa syntiä ja vihaa vanhurskautta. Hän voi silti yrittää elää niin kuin vanhurskas elää, mutta ei siinä kunnolla onnistu. Hän tekee kaiken karttaakseen tulevaa tuomiota eli motiivi hänen hyvän tekemiselle ja pahan karttamiselle on pelastumisen ansaitseminen oman hyvyyden kautta. Sen yrittäminen on äärettömän raskasta ja vastenmielistä hänen luonnolleen, sillä hänellä on vielä vanhan ihmisen ylen synnillinen luonto, minkä vallassa hän elää ja on Jumalan vihollinen.

Lihanmielinen uskonnollinen ihminen on orjuutettu monien taakkojen alle. Tekipä hän mitä hyvänsä hyviä tekoja tai karttoipa miten paljon tahansa syntiä, niin se kaikki on hänelle raskas kuorma ja sopimaton ies, sillä hänen mielihalunsa on toisaalle, syntiä palvelemaan.

Huomaat tästä, ettei synnin palvelija voi olla vanhurskauden palvelija, vaikka sitä haluaisi ja toivoisi. Synnissä rypevä ihminen ei ole vielä saanut tarpeekseen synnistä. Jos joku on saanut tarpeekseen synnistä, niin hän ei ole vain pahoillaan synnistä vaan on saanut siitä kyllikseen eikä halua sitä enää tehdä. Hän on niin pahoillaan, että haluaa lopettaa synnin tekemisen. Tätä on se mielenmuutos pois synnistä, minkä Jumala vaikuttaa omissaan.

Syntiä rakastava ja synnissä elävä ihminen ei ole nähnyt synnin todellista luonnetta. Hän ei karta syntiä, koska Jumalan pelko ei ole hänen silmiensä edessä. Hän ei tunne Herraa, vaikka sellaista väittäisi ja suullaan herran nimeä avukseen huutaisi. Uskonnollinen liha pystyy uskomattomiin suorituksiin ja matkii aidon uskovaisen elämää, vaikka ei ole aito uskovainen. Sydämessään tällainen lihanmielinen käännynnäinen on kateellinen jaloille uskonveljille, jotka elävät vapaudessa Herraa palvellen ja joilla on vanhurskasten mielenlaatu, Kristuksen mieli.

 

Kuinka raskasta onkaan niillä, jotka yrittävät tehdä kaikkensa kelvatakseen Isälle Jumalalle! Kuinka vaikeaa onkaan niiden tulla sisälle taivasten valtakuntaan, joilla on vielä jotakin "omaa" annettavana Jumalalle, että Herran pitäisi hyväksyä heidät muka sen "oman hyvyyden" ansiosta Jumalan lapsiksi! Miten mahdotonta onkaan "vanhan ihmisen" turvata yksin Kristuksen veren ansioon pelastuksen perustuksena ja luottaa Jeesuksen ylösnousemuksen voimassa Jumalaan kaikissa asioissa, turvata yksin Jumalan armoon eikä omiin tekoihin ja tekemättä jättämisiin!

Mitä sitten tällainen "vanha ihminen" keksii, ettei paljastuisi "kadotuksen lapseksi" ja "Jumalan viholliseksi", koska hän kuitenkin on sellainen ja pelkää tulevaa tuomiota?

Vanha ihminen tekeytyy uskovaiseksi ja rupeaa uskonnolliseksi ihmiseksi. Hän luulee, että hän pelastuu huolimatta synneistään ja rakkaudestaan syntiä kohtaan, koska "Jeesus antaa hänelle synnit anteeksi ja hän turvaa Jumalan armoon sekä uskoo Jeesukseen Kristukseen, pitää totena Raamatun kirjoitukset ja uskoo niiden olevan Jumalan sanaa sekä yrittää elää niin kuin uskovan tulee elää eikä ole siinä sen huonommin onnistunut kuin aidotkaan uskovaiset." Joku voi onnistua elämään jopa ulkoapäin katsottuna paremmin kuin aito Jumalan lapsi, mutta on silti vielä Jumalan vihollinen ja "lihan vallassa".

Vanhan ihmisen tuntee siitä, että vanha ihminen vihaa Jumalaa ja Jeesusta Kristusta ja vanhurskautta, vaikka sanoo rakastavansa ja uskottelee itselleenkin, että rakastaa.

Vanha ihminen pettää itseään eikä näe eikä tunne eikä huomaa, että hän on vanha ihminen. Vanha ihminen on sokea omalle itselleen ja totuudelle omasta itsestään. Jos vanha ihminen näkee itsessään lihallisuutta, niin hän panee sen yleisen uskovien lihallisuuden piikkiin ja jatkaa kuvitelmissaan Jumalan lapsena elämistä.

Vanha ihminen uskottelee itselleen, että hän rakastaa vanhurskauden tekemistä ja vihaa syntiä. Vanha ihminen kokee silti elämänsä jatkuvassa umpikujassa olemiseksi ja hän vaeltaa pimeydessä. Jumalan käskyjen pitäminen on vanhalle ihmiselle vastenmielinen ja inhottava tehtävä eikä hän niitä tosiasiallisesti pidäkään, vaikka niin luuleekin tekevänsä. Lain ulkoisessa noudattamisessa voi edistyä hyvinkin pitkälle ja silti rikkoa kaikkia lain kohtia vastaan.

 

Joku voi uskoa rakastavansa ja tehdä paljon hyviä tekoja sekä rukoilla paljon Jumalaa Jeesuksen nimessä. Silti hän ei ole Jumalan lapsi vaan on paholaisesta. Miten muuten selität kaikki harhaoppiset, jotka ylistävät Jumalaa Jeesuksen nimessä?

Jos joku rakastaa totuudessa Jumalaa, niin Jumala tuntee hänet ja ilmoittaa itsensä hänelle. Jumalan ilmoitukseen ja todistukseen hänen Pojastaan perustuu se "pelastusvarmuus", mikä on Jumalan lapsille annettu. (Tiit 3:5; 1Joh 3:24.) Tämä varmuus ei ole varmuutta lopullisesta pelastuksesta vaan varmuutta siitä, että Jeesukseen uskovainen on Jumalan lapsi. Se on sitä varmuutta, jossa käymme esiin "ruumis puhtaalla vedellä pestynä ja omatunto puhtaaksi vihmottuna", sillä Jeesuksen Kristuksen veri on puhdistanut meidät kaikesta synnistä ja lahjoittanut meille Pyhän Hengen, missä huudamme "Abba, Isä!"

Tätä kaikkea voi jumalaton matkia ja ajatella itsestään, että "minäkin olen Jumalan lapsi ja Pyhä Henki minussa todistaa minun henkeni kanssa, että minä olen Jumalan lapsi". Jumalaton voi koetella itseään miljoonin eri tavoin ja uskotella itselleen, että "minä olen Jumalan lapsi".

 

Raamatun sanoma uskon varmuudesta on sitä, että me luotamme Jumalan hoitavan oman osuutensa pelastumiseemme ja pidämme häntä uskollisena. Meillä on luja luottamus Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen: tämä luo vakaan pohjan sille varmuudelle, mikä meille on annettu Jumalan Pojan veressä ja oman ruumiimme ylösnousemuksen toivossa.

Jos joku pysyy vahvana siinä luottamuksessa, mikä hänellä alussa oli, niin hän on pelastuva. (Hebr 3:12-16)

Tämä on sen uskonvarmuuden idea, mikä on meille lahjana annettu. Varmuus on siinä, että olemme nyt Kristuksessa uskon kautta ja että meillä on siitä todistuksena Jumalan Pojan Henki sydämessä, missä Hengessä huudamme "Abba, Isä!" ja minkä Hengen vaikutuksesta meillä on vanhurskasten mielenlaatu. Me vihaamme syntiä ja kaikkea väärämielistä pahaa, mutta rakastamme vanhurskautta ja Jeesusta Kristusta ja lähimmäisiä niin kuin itseämme, koska meissä asuu Jumalan Pyhä Henki. Tätä ei voi saada aikaan omin voimin ja ihmisviisauden avulla ja pinnistelemällä ja ponnistelemalla vaan se on Jumalan lahja niille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen ja hänen kuolleista nousemiseensa syntien anteeksisaamiseksi ja vanhurskautumiseksi pois synnistä.

 

Jos pelastumisessa on "ihmisen osuus", niin eikö se vain olekin ihmisen oma yritys itsensä pelastamiseksi? Eikö se vain olekin omavanhurskauden saastaa ja itse itsensä pelastamisen yrittämistä? Eikö se ole lain orjuutta, tekojen tietä?

Ihmisen sydämen asenne ja ajatukset eivät ole Jumalan itsevaltaisen liikuttamisen tulosta. Jumalan vaikutus ihmisen tahtoon ja tekemiseen ei ole sitä, että Jumala tahtoo ihmisen puolesta tai ettei kukaan voi panna vastaan Jumalalle, kun tämä vaikuttaa tahtomista ja tekemistä valituissa. On monia Raamatun kohtia, millä tätä tosiasiaa on yritetty kumota ja osoittaa Jumalan vaikuttavan täysin ihmisistä riippumattomilla tavoilla tahtomisen ja tekemisen valituissa, mutta muissa hän ei sitä vaikutakaan.

Jumala vaikuttaa sydämiimme ja ajatuksiimme sanansa kautta, vetoamalla omaantuntoomme, järkeemme, tunteisiimme ja tahtoomme. Jumala todistaa ihmisille vanhurskauden tiestä ja elämän puun tiestä monin eri tavoin. Hän todistaa ihmisille Jeesuksesta ja pyrkii saamaan ihmiset kuuliaisiksi itseänsä kohtaan. Kenenkään ei ole silti pakko vastata myöntävästi Jumalan kutsuun ja totella Jumalaa. Jumalan palveleminen on aina vapaaehtoista ja armon vastaanottaminen on annettu ihmisen päätettäväksi, meidän valtaamme.

 

Johannes kirjoittaa evankeliumissaan, että Jumala on antanut kaikille vallan tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen Poikansa nimeen ja ovat ottaneet Jeesuksen vastaan. (Joh 1:12,13.) Tässä jaksossa "verestä syntyminen", "lihan tahdosta syntyminen" ja "miehen tahdosta syntyminen" kuvaavat kaikki luonnollisen lapsen syntymistä eivätkä ne ole viittausta ihmisen vapaaseen tai sidottuun ratkaisuvaltaan, mitä nimiä teologiassa asiasta käytetään. Oikeampaa olisi puhua "vapautetusta tahdosta", sillä ihmisen tahto ei ole kaiken aikaa vapaa niin, että ihminen voi päättää "milloin" ottaa vastaan armon ja milloin torjuu sen.

Jumala kutsuu armossaan meitä iankaikkiseen elämään ja tekee tätä toistuvasti jopa kaksi tai kolme eripituista ajanjaksoa jokaisen elämässä. (Job 33:14-33.) Näitä ajanjaksoja ja Jumalan kutsua sanotaan suomenkielellä "etsikon ajoiksi". Ilman etsikon aikaa ei kukaan voi tulla Jeesuksen tykö ja ottaa vastaan Jeesusta. Mutta kun Jumala antaa taivaasta etsikon ajan, niin silloin kaikki kutsutut saavat lahjaksi kyvyn ottaa uskossa vastaan Jumalan armo.

Jumala vaikuttaa ensin lupaa kysymättä sen verran uskoa, että tässä armoa edeltävässä uskossa on mahdollista ottaa vastaan armo ja Jumalan sana. Jeesuksen voi myös torjua pois luotansa, joten tätä lahjana saatua kykyä ei ole pakko käyttää omaksi hyödyksi. Kaikille kutsutuille se kyky on kuitenkin annettu. Tämä erottaa opillisesti meidät sidotun ratkaisuvallan kannattajista ja väärän predestinaation opettajista. Heidän mukaansa muilla ei ole kykyä ottaa vastaan armoa kuin niillä, joille Jumala sen kyvyn on antanut eikä Jumala tätä kykyä vaikuta kuin valituissa. Tämä on väärä opetus ja tekee Jumalasta väärämielisen tuomarin.

Miten Jumala voisi tuomita oikein perustein ja oikeamielisesti siitä, ettei joku ota vastaan hänen armoaan, jos ainoa keino ottaa se vastaan, olisi saada se kyky Jumalalta: että Jumala vaikuttaisi sen kyvyn kutsutuissa? Nyt Pyhä Henki kertoo Pietarin suun kautta, että lupaus Pyhästä Hengestä ja syntien anteeksisaamisesta on annettu kaikille kutsuille. (Apt 2:38,39) Ainoa ehto tälle on se, että sanan kuulija muuttaa mielensä ja uskoo Jeesuksen nimeen tahi ottaa uskossa vastaan Jumalan sanan, armon ja Jeesuksen Kristuksen, niin kuin sanassa asiasta opetetaan. (Hebr 4:2,3; 2:1-4; Joh 17:8; 1:12,13; 1Tess 1:2-7; 2:13; Apt 13:48-52; 16:14,15, jne.) Vastuu ja päätösvalta on siten ihmisen eikä Jumalan. Jumala on itse antanut sen päätösvallan jokaiselle kutsutulle (Joh 1:12 "eksusia": valta, voima, päätösvalta) ja tuomitsee sen mukaan, miten kutsuttu tätä valtaa käyttää. Jokainen kutsuttu voi joko ottaa armon vastaan tai torjua sen pois luotansa. Näin vastuu on yksin ihmisen ja ansio Kristuksen, koska kukaan ei voi ansaita syntien anteeksiannon.

 

Kukaan ei voi ansaita syntien anteeksiantoa. On kieroutunutta ajatella, että joku ansaitsee syntien anteeksisaamisen pyytämällä niitä anteeksi, ikään kuin pyytäminen olisi ansiokas lain teko eikä aitoa katumusta ja mielimurhetta synnin vuoksi, siksi että on aiheuttanut toiselle vahinkoa ja ehkä itselleenkin. On toki olemassa ihmisiä, jotka pyytävät anteeksi syntejään, kun ovat huomanneet selviytyvänsä siten tukalista tilanteista, mutta he pyytävät anteeksi vain suullaan, eivät sydämestään katuen. Jumalalta ei voi saada syntejä anteeksi tällä tavalla petollisesti, joten on virheellistä opettaa, että uskovainen jotenkin ansaitsisi syntien anteeksiannon pyytämällä syntejään anteeksi. Sydämen katumuksessa tehty anteeksipyyntö ja pahoillaan oleminen riistää itse asiassa kaikki muut tiet saada synti pois tunnolta kuin armon.

Se, että armo otetaan vastaan, ei ole ansio tai lain teko vaan se on sydämen ajatusten ja asenteen muutos, minkä Jumala vaikuttaa, kun käytetään hänen lahjana saatu kyky oikein eli otetaan uskossa vastaan Jumalan armo. Jotkut luulevat, että vastaanottaminen on ikään kuin maksu tehdyistä synneistä, sillä sitähän se olisi, jos se olisi "ansio". Vastaanottaminen ei ole jonkin asian ansaitsemista vaan se on vastaanottamista, niin kuin verbin nimikin kertoo.

Se, että vastaanottaminen on teonsana eli verbi, ei tarkoita sitä, että armon vastaanottava ihminen tekee lain teon ottaessaan armon vastaan. Vastaanottaminen tarkoittaa mielen liikehdintää ja sydämen ajatusten muutosta: sen tosiasian hyväksymistä, ettei voi millään tehdä tehtyä tekemättömäksi eikä saa syntiä pois tunnoltaan muuten kuin saamalla sen anteeksi. Eiväthän väärät sanan opettajat itsekään usko siihen, että joku voisi hyvittää tekemänsä vääryyden toiselle ihmiselle ja se olisi synnin anteeksisaamista? Miten he sitten väittävät meidän vääntävän vinoon kirjoituksia, kun uskomme, ettei syntejä voi saada anteeksi muuten kuin hyväksymällä anteeksianto henkilökohtaisesti omalle kontolleen eli tililleen. Näin voimme saada synnit anteeksi armosta eikä teoista, mikä on puhdas Jumalan sanan opetus.

 

Armon vastaanottaminen on oman syyllisyyden, syntisyyden ja synnin teon tunnistamista ja anteeksiannon hyväksymistä ainoana tapana saada omatunto puhtaaksi ja synti anteeksi. Kun joku ottaa vastaan syntien anteeksiannon, niin hän ei maksa sillä vastaanottamisella hintaa synneistään eli hän ei tee hyvää tekoa hyvittääkseen syntejään lain teon avulla.

Se on Jumalan "teko" ja päätös, että hän antaa syntejä anteeksi. Ihminen ei voi päättää Jumalan puolesta, että Jumala antaa synnit anteeksi. Olisi mieletöntä, jos ihminen voisi itse päättää sen, milloin saa synnit anteeksi tai kuka saa synnit anteeksi! Silloinhan pidettäisiin Jumalaa jonkinlaisena robottina tai automaattina tai syrjäytettäisiin hänet kokonaan asemastaan, jos kerran ihminen voisi päättää omasta tai muiden ihmisten anteeksisaamisesta. Ei - sen päätöksen tekee yksin Jumala ja onkin syytä olla varuillaan, ettei yritä käyttää armoa väärin hyväkseen lupalappuna synnin tekemiseen. Jotkut nimittäin ajattelevat, että kaiken synnin saa kuitenkin anteeksi eivätkä he itse asiassa edes kadu syntejään vaan rakastavat synnissä elämistä. Niin ei voi Jumalan lapsi jatkuvasti elää.

Syntien anteeksipyytäminenkään ei ole ansio, sillä miten se voisi hyvittää toisen kärsimän vääryyden tai tehdä teon mitättömäksi? Ei anteeksipyytäminenkään ole ansio vaan se on ansiosta luopumista: sen asian tunnustamista, ettei ansaitse muuta kuin tuomion ja rangaistuksen. Jos synnin teon uhri ei anna syntiä anteeksi, niin silloinhan sovinto jää tekemättä ja syntiä tehnyt on rangaistuksen alainen, mikä tässä tarkoittaa ihmisen anteeksiantamattomuutta, vihaa ja katkeruutta, koska syntiä ei annettu anteeksi. Jumalan edessä syntien anteeksianto voi kuitenkin tapahtua, vaikka ihmiset eivät antaisi toisilleen anteeksi.

Jos Jumala ei anna syntiä anteeksi, koska sitä pyytävä henkilö ei kadu aidosti tai ei tahdo luopua synnistä palvellakseen vanhurskautta, niin silloin se tarkoittaa ihmisen ja Jumalan välisen vihollisuuden jatkumista, vaikka joku saisi synnin päästön ripissä esimerkiksi katolisen papin toimesta. Yhtä lailla tällainen voimaton ja väärä synninpäästö voi sattua vapaissa suunnissa tai missä tahansa uskonnollisessa yhteisössä. Siihen ei kannata luottaa, että joku ihminen julistaa synnit anteeksi, sillä vain Jeesuksen päästämät synnit ovat todella päästetyt. Jos Jeesus on eri mieltä synninpäästäjän eli rippi-isän kanssa, niin silloin syntejä ei saada anteeksi, vaikka sellaista julistettaisiin ja luvattaisiin.

 

 

Armon vastaanottaminen on edellä sanotun lisäksi sen asian hyväksymistä, että ainoa maksettu hinta synneistä ja sieluistamme, mikä kelpaa Isälle Jumalalle, on Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, kallis ja pyhä sovintoveri, mikä on vuotanut syntiemme tähden ja maksuksi eli lunastukseksi rikkomuksistamme. Sielumme on ostettu vapaaksi synnin ja kuoleman laista Jeesuksen verellä. Jos joku hyväksyy tämän tosiasian ja ottaa vastaan Jeesuksen uhrin kautta tarjottua syntien anteeksiantoa, niin hän ei yritä itse maksaa synneistään hintaa tekemällä hyvän teon vaan hyväksyy Jumalan suorittaman maksun synneistämme. Miksi tämän asian ymmärtäminen on niin vaikeaa ja se pitää vääntää vinoon, niin että jotkut syyttävät meitä vapautetun tahdon kannattajia lain teoista, kun olemme ottaneet vastaan Jumalan armon ja kehotamme muitakin niin "tekemään"?

 

Meille on tarjottu pääsy sisälle armoon uskon kautta, jonka Jumala vaikuttaa. (Room 5:1,2; Kol 2:12; Apt 3:16.) Tämä usko on seurausta Jumalan sanan tunkeutumisesta ihmisen sydämeen eikä sitä voi kukaan estää, että sana sinne tunkeutuu. (Room 10:4-17.) Sen voi kuitenkin estää, että sana ei jää pysyväisesti asumaan sydämeen. (Joh 5:37-47.) Sana voidaan ottaa pois sydämestä Jeesuksen kylväjävertauksen mukaan. (Luuk 8:4-18.) Tässä on opetus siitä, miten käy kutsutuille. Vain osa siemenestä putoaa hyvään maahan ja tuottaa hyvää hedelmää.

Sitten on ihan eri asia se, voiko "hyvä puu" tulla "pahaksi puuksi" eli voiko uudestisyntynyt Jumalan lapsi menettää saamansa Pyhän Hengen ja pelastuksen vai ei. "Kerran pelastunut on aina pelastunut" opin kannattajien mukaan Pyhää Henkeä ei voida menettää, joten pelastus on varma niiden kohdalla, jotka ovat Hengen kerran saaneet. He eivät tunnusta sitä, että Hengen menettänyttä ei voida palauttaa takaisin mielenmuutokseen ja hänestä on tullut "kahdesti kuollut", vaikka Jumalan sanassa opetetaan sillä tavalla. (Hebr 6:4-6; Jda 1:12.) Jeesuksen ja Paavalin opetuksen mukaan uskovainen voidaan hakata irti Kristuksesta, joka on viinipuu ja Israelin kansan hengellisestä jäännöksestä, joka on uuden liiton seurakunnan pyhä kanto: seurakunnan ensimmäiset jäsenet olivat juutalaisia, mistä syystä Israelin kansan hengellistä jäännöstä voidaan kutsua nimellä "pyhä kanto" ja "pyhä siemen". (Jes 6:13; Room 11:11-23; Joh 15:1-6.)

 

"Paha puu" voi tulla "hyväksi puuksi", kun ihminen syntyy uudesti ylhäältä eli saa Pyhän Hengen. (Joh 3:3-8; Efe 1:13,14; 1Piet 1:23; Jaak 1:18.) Jumalasta ja Hengestä syntynyt ihminen ei ole enää "vanha ihminen", joka elää himojensa orjuudessa ja syntiensä vallassa vaan hän on "uusi luomus": Jumalan uudesti henkiin herättämä hengellinen uusi Jumalan ihminen. Paavalin mukaan me "olemme riisuneet pois vanhan ihmisen tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka uudistuu tietoon ja on luotu Luojansa kuvan mukaan totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen". (Efe 2:1-10; 4:20-24; Kol 1:9-10; 2:13; 2Kor 5:17; Gal 6:15.) Tällaisia ominaisuuksia ei ole "vanhassa ihmisessä" eikä tämä ole puhetta "Kristuksesta meissä" niin ymmärrettynä, että tämä "Kristus meissä" on sama kuin Jeesus Nasaretilainen, ja hän on meidän todellinen "minämme" eli "uusi identiteettimme" eikä meitä itseämme ole enää edes olemassa. Näin väärin ovat jotkut tulkinneet Jumalan sanaa ja opettavat vain yhtä uutta luomusta, joka on Kristus ja ettei ole montaa eri uskovaista vaan että meitä on vain yksi kollektiivinen uskovainen, joka on itse asiassa Jeesus Nasaretilainen. Kenet Jeesus silloin pelastaa, jos meitä itseämme ei olisi enää olemassa?

Paavali tunnisti itsensä uskovaisena samaksi persoonaksi ja henkilöksi, joka hän oli ennen uskoontuloaan. Hän kirjoitti olevansa "entinen väkivallan tekijä", mutta nyt kun hän oli saanut armon ja laupeuden, ei hän enää ollut väkivallan tekijä: hän oli uusi luomus. (1Tim 1:13.) Ihmisen oma persoona ei näin ollen katoa tai vaihdu Kristukseksi uskoon tulossa vaan se sama ihminen jatkaa olemassaoloaan muuttuneessa mielen tilassa: sydän muuttuu ajatuksiltaan toisenlaiseksi, mutta ihminen itse pysyy samana.

Uusi luomus ei ole siten joku kokonaan uusi henkilö tai persoona eikä hän ole Jeesus Nasaretilainen vaan hän on se pelastuva uusi Jumalan ihminen, joka on saanut armon ja elää armosta: armo kasvattaa uskovaista, mutta laki ei enää saa hänessä aikaan kuolemaa. (Room 7:7-14.) Laki ei ole uuden luomuksen vihollinen vaan ystävä, sillä uusi luomus "yhtyy ilolla Jumalan lakiin". (Room 7:22) Tämä "sisäinen ihminen (2Kor 4:16) uudistuu joka päivä ja muuttuu entistä kirkkaammin Kristuksen kaltaiseksi, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki. (2Kor 3:17,18) Uskovainen alkaa siis muistuttaa yhä enemmän Jeesus Nasaretilaista mielensä laadulta ja hengeltä, mitä pitemmälle hän on edennyt uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa: mitä pitemmälle hän on mennyt hengen pyhityksessä.

 

Edenin puutarhassa oli kaksi synnitöntä ihmistä. Ajattele: kaksi synnitöntä ihmistä! Synnittömyys ei ole siten mikään mahdottomuus ihmistä ajatellen vaan se on tulevassa maailmassa jokaisen ihmisen pysyvä luonto ja on ollut menneenä aikana ihmisen luontainen olotila ihan luomisen perusteella. Sitten tämä "hyvä puu" eli Adam muuttui "pahaksi puuksi", kun lankesi syntiin eli oli tietoisesti ja tahallaan tottelematon Jumalan sanan käskyä vastaan.

Sidotun ratkaisuvallan kannattajien ja vapautetun tahdon vastustajien mielestä ihmisten tahto sidottiin syntiinlankeemuksessa, niin ettei "paha puu" voi tulla enää "hyväksi puuksi" ihmisen tahdon tai myötävaikutuksen kautta. Sitten jotkut uskovat myös sellaista, ettei uusi luomus eli "hyvä puu" voi enää muuttua takaisin "huonoksi puuksi" eli "vanhaksi ihmiseksi", kun on kerran saanut syntyä uudeksi Jumalan ihmiseksi ja saanut Pyhän Hengen eli on siirtynyt kuolemasta elämään ja pelastunut. Silti he uskovat - tai suuri osa heistä uskoo - että "hyvä puu" eli "uusi luomus" ikään kuin elää "vanhan ihmisen" eli synnin ihmisen ja "lihan mielen" elämää, koska uskovainen tekee syntiä ja joidenkin mielestä melkeinpä rypee synnissä, mikä on tyypillistä myös uskovaisille. Tämä on aika outo käsitys, kun uskovaisen pitäisi kuitenkin olla "hyvä puu" eikä hän voisi edes muuttua "pahaksi puuksi".

Juuri tällä tavalla ajattelevien ihmisten mielestä "uutta luomusta" ei olekaan olemassa vaan hän on "Kristus meissä" eli vain meissä asuva Pyhä Henki ja Kristus on hyvä, mutta ihminen pysyy itse jatkuvasti ja loppuun asti jumalattomana "vanhana ihmisenä". Tämäkään ajatus ei ole oikein, sillä Jumalan luoma uusi luomus on Jumalan tekona jotakin muuta kuin "vanha ihminen" ja "ylen synnillinen ihminen". (Room 7:14-25.) Mehän olemme "Jumalan tekoja" ja "luodut totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen". (Efe 2:10; 4:20-24.) Itse en rohkene väittää Jumalan tekoja "syntisiksi ihmisiksi" vaan kyllä tässä on takana jotakin pyhää ja puhdasta, mitä Jumala luomistyöllään on saanut meissä aikaiseksi.

 

Onko uusi luomus synnitön vai onko hän syntinen?

On kovin hankalaa erottaa ihmisessä asuva synti ja uusi luomus toisistaan. (Room 7:14-25.) Selvyyden vuoksi on ehkä syytä näin kuitenkin tehdä.

Luther ja uskonpuhdistajat kutsuivat ihmisessä asuvaa syntiä nimellä perisynti. He opettivat sellaista, että perisynti periytyy ihmiseen vanhemmilta sikiämisen hetkellä eikä lähde koskaan pois ihmisen vielä eläessä. Perisynti saadaan anteeksi kasteessa ja uskon kautta, mutta se jää asumaan ihmiseen kuolemaan asti. Perisynti vaikuttaa edelleen ihmisessä synnin tekoja, mutta se ei saa hallita eikä vallita uskovaista ihmistä. Lutherin opetukselle oli tyypillistä se, ettei hän opettanut "kerran pelastunut on aina pelastunut" oppia vaan uskoi pelastuksen menettämisen olevan mahdollista.

Se, mitä Luther opetti, ei sido meitä, mutta se, mitä Jumala opettaa meille Raamatussa, sitoo meitä ja olemme velvolliset julistamaan Jumalan sanan kaikkea totuutta mitään siitä pois jättämättä ja mitään siihen lisäämättä. Sen vuoksi vilpitön uskova ei voi jatkaa "kerran pelastunut on aina pelastunut" opin kannattajana, jos vain tahtoo päästä siitä irti ja Jumalan lasten vapauteen.

Paavali kirjoitti, ettei hän itse tehnyt sitä syntiä, mitä hän uskovaisena vielä teki vaan sen synnin tekijä olikin synti, mikä hänessä vielä uskovaisena asui. (Room 7:14-25.) Vapauttiko tämä sitten Paavalin vastuusta suhteessa syntiin, koska hän ei itse tehnyt syntiä vaan joku muu teki sitä syntiä asuen hänessä? Uskommeko siihen, että Paavalissa oli kaksi eri persoonaa ja kaksi eri henkilöä tai että hänessä vaikutti kaksi eri henkeä asuen yhtä aikaa hänen sydämessään? Itse en sellaiseen "kaksiluonto" -oppiin usko eli pidän uskovaista Jumalan ihmistä vain uutena luomuksena, vaikka hän välillä syntiin lankeaakin. Uusi Jumalan ihminen on kuitenkin sellainen, joka on hengessään puhdas ja tahraton eikä ole saastaiseen yhtynyt. Mitä enemmän tässä pyhityksessä edetään, sitä lähemmäksi Jeesuksen Kristuksen synnittömyyttä päästään.

Jotkut kristityt näyttävät uskovan päinvastoin: mitä pitemmälle Jeesus tiellä on menty, sitä syntisemmiksi me kuulemma muutumme. Miten joku voi käsittää ja ymmärtää Jumalan sanan ilmoituksen näin nurinkurisesti? No, tällä tavalla opettavat ja uskovat ovat yleensä kasteen armon kannalla ja kastavat kaikki vauvat kirkkonsa jäseniksi: jumalattomat ja uskovaiset ilman mitään erotusta. Eihän heillä muuta mahdollisuutta olekaan, kun he uskovat, että Jumala lahjoittaa pienokaisille uskon kasteessa. Ehkäpä Hän tekee sen aikuisillekin? No, sellaista ihmettä ei ole vielä koskaan tapahtunut, vaikka muutama sellaista väittääkin ja luulee olevansa uskossa, vaikka itse en siitä varma olisi, kun luulevat tulleensa uskoon veden alla ja opettavat pelastusta vesikasteessa samalla tavalla kuin paavi ja Luther.

 

Paavalin opetuksen mukaan "meidän henkemme todistaa Jumalan hengen kanssa, että me olemme Jumalan lapsia". (Room 8:15,16.) Tässä on mainittu kaksi eri henkeä, jotka ovat sulautuneet yhteen ja ovat yhtä henkeä: ikään kuin yksi Henki. Paavali kirjoitti, että "joka on yhtynyt Herraan on yksi Henki (oik. yhtä henkeä) hänen kanssaan". (1Kor 6:17) Se, että olemme yhtä henkeä Herran kanssa, ei tarkoita sitä, ettei meissä ole omaa henkeä tai ettemme ole Herrasta erillisiä yksilöitä, joilla on oma tietoisuuden keskus erotettuna Jumalan tietoisuuden keskuksesta, missä vain Jumala tahtoo, tuntee ja ajattelee asioita.

 

Nyt kun olemme tulleet Pyhässä Hengessä yhdeksi Isän Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen kanssa, niin tämä on yhteyttä Jumalan kanssa Hengen kautta, joka asuu sydämissämme. Missään ei ole sanottu sitä tai kirjoitettu sitä, ettei Pyhä Henki voi lähteä pois sydämestä, kun hän on kerran tullut sinne asumaan. Pyhä Henki voi tulla murheelliseksi ja "kahdesti kuollut" ihminen on ollut kerran elävä. (Efe 4:30; Jda 1:12) Miten ihmeessä joku voi olla kahdesti kuollut, jos kerran pelastusta ei voida menettää?

Paavali kirjoitti, että hän "kuoli", kun oli vielä ruumiillisesti elävä ja eli vanhan liiton aikana: aikana ennen kuin Herra Jeesus oli lähettänyt Pyhän Hengen maailmaan todistamaan hänestä. (Room 7:7-14; Apt 1:5; 2:4; Joh 7:37-39; 14:14-28; 15:26,27; 16:7-16.) Tämä tarkoittaa sitä, että hän oli ollut "elävä" ennen tätä kuolemaansa. Paavali kumoaa siten perinteisen opin perisynnistä, jonka mukaan ihminen on "hengellisesti kuollut" sikiämisestään asti. Perisynti ei siten siirrykään sillä tavalla Adamin jälkeläisiin kuin on uskottu ja todeksi seurakunnassa väitetty. Oppi perisynnistä sen luterilaisessa muodossa on siten osoitettu harhakäsitykseksi, mistä Jeesus Kristus kutsuu kansansa ulos lopun aikana.

Ihminen syntyy siis hengellisesti tai hengessään elävänä, minkä jälkeen hän kuolee synteihin ja rikoksiin, kun ryhtyy tekemään syntiä tietoisesti ja valitsee pahan eli synnin palvelemisen elämänsä ohjenuoraksi. Tämä sanotaan muutamissa Raamatun jakeissa, jotka luettelen tähän. (Jes 7:14-16; Room 6:15-23; Jaak 1:12-16.)

Paavalin mukaan hengellisen kuoleman vaara on uhka vielä uudestisyntyneelle Jumalan lapsellekin eikä vain jumalattomille. (Room 8:13; 6:15-23.) Eihän jumalattoman tarvitse edes pelätä sitä, että hän kuolisi, sillä hän on kuollut jo valmiiksi. (Efe 2:1-5; Kol 2:13; Jda 1:12) "Kerran pelastunut on aina pelastunut" -opin kannattajat väittävät nyt Paavalin ohjeita varoitukseksi uskovaisille siitä, että nämä kuolisivat "ruumiillisen kuoleman", jos tekisivät syntiä eivätkä kuolettaisi ruumiin tekoja Hengellä, joka on meille annettu. (Room 8:13; 615-23.) Ruumiin kuolema ei ole kuitenkaan monelle heistä "synnin palkka" (Room 6:23.) vaan he opettavat kuoleman jälkeistä ikuista kärsimystä tuli- ja tulikivijärvessä synnin palkkana: tämä on "toinen kuolema". (Ilm 20:10-15; 21:8; 14:9-11; Matt 25:46.) Jos he olisivat johdonmukaisia, niin he pitäisivät synnin palkkana vain ruumiin kuolemaa eivätkä ikuista eroa tietoisuuden tilassa "hengessä kuolleena", miten ikuisen kärsimyksen opetuksessa kadotus mielletään.

 

Jotkut "kerran pelastunut on aina pelastunut" -opin kannattajat opettavat jopa sellaista, että Jumala riistää sen uskovaisen hengen, joka tekee syntiä eli syntiä tekevä uskovainen kuolee ennen aikojaan, jotta ei menettäisi pelastusta synnin vuoksi. (Snj 7:17/18, vrt. "synnin pettämänä paatuisi" ja "luopuu elävästä Jumalasta", Hebr 3:12-15.) Miten sitten pitäisi suhtautua niihin, jotka eivät kuolekaan pian sen jälkeen, kun ovat "uskoviksi tulonsa jälkeen" antautuneet uudestaan syntiä palvelemaan? Heidän kohdallaan ei toteudu tämä sana, että Jumala riistää hengen niiltä uskovilta, jotka antavat sitoa itsensä uudestaan turhuuden köysillä ja synnin siteillä. Ehkä nämä kauan aikaa syntiä tekevät ovatkin sitten niitä "valheveljiä", millaisiksi "kerran pelastunut on aina pelastunut" -opin kannattajat kutsuvat kaikkia "luopioita" tai "luopuneita". "Luopunut" on heille sellainen, joka ei ole koskaan mitään omistanutkaan vaan on torjunut Jeesuksen kaiken aikaa eikä ole koskaan syntynyt uudesti ylhäältä. Näin ollen "uskosta luopuminen" on uudestisyntymätöntä koskeva opetus Raamatussa. (Luuk 8:13; 2Tim 4:1.)

Sitten he opettavat, että uskovainen palaa tulessa, jos "ei pysy Kristuksessa", mutta hänen sielunsa pelastuu kuitenkin ikään kuin tulen läpi. (1Kor 3:11-16) Tässä he selittävät Jeesuksen vertausta viinipuusta ja sen oksista. (Joh 15:1-6) Jeesus on vertauksen viinipuu ja uskovaiset ovat sen oksia. Huomaa, että Jeesus sanoi: "Jos joku ei pysy minussa", minkä "kerran pelastunut on aina pelastunut" -opin kannattajat tulkitsevat siten, että tällainen henkilö kuitenkin pelastuu eli itse asiassa onkin pysynyt Kristuksessa. Sitten he vetoavat Paavalin opetukseen, jonka mukaan uskovaisen "rakennus" palaa, ja että Jeesus olisi puhunut tästä samasta asiasta. (1Kor 3:11-16) Paavalin opetuksessa "rakennus" ei tarkoita kuitenkaan uskovaista itseään vaan hänen tekojansa.

"Tuli on koetteleva, millainen itse kunkin teko on", mutta sielu on pelastuva ikään kuin tulen läpi. Jeesus ei sanonut, että rakennus tai teot palavat koettelun tulessa vaan että ihminen itse poltetaan sammumattomassa tulessa, jos hän ei pysy Kristuksessa. Miten joku voi tulkita tällaisia kohtia muuten kuin siten kuin ne on kirjoitettu? Syynä on pelko ja mahdollinen sydämen luopuminen Herrasta. Luopunut ei voi kohdata totuutta itsestään ja on keksinyt itselleen loputtomasti verukkeita ja selityksiä, joiden mukaan käy omissa silmissään vielä uskovaisesta. Näin hän pettää itseään, kunnes Jeesus saapuu ja häneltä otetaan pois se, mitä hän luulee omistavansa. (Luuk 8:18.)

Tarpeetonta olisi kertoa enää Paavalin öljypuu -vertauksesta (oliivipuu). (Room 11:17-23.) Siinä toistuu sama ajatus, missä uskosta luopunut oksa hakataan irti ja poltetaan tulessa. Jumala on ankara luopioita kohtaan, mutta laupias ja hyvä niitä kohtaan, jotka hänen hyvyydessään pysyvät. Vastuu ja valta päättää on ihmisellä eikä Jumalalla, kun puhutaan 1) uskoontulosta ja 2) Kristuksessa pysymisestä. Pelkurin ja itseään pettävän valehtelijan on mahdotonta tunnustaa tätä asiaa. Sellainen luottaa väärän opin kautta johonkin muuhun kuin Jumalaan ja Kristuksen armoon.

Jos ihmisellä ei olisi vastuullaan ottaa vastaan armoa tai pysyä Kristuksessa vapaaehtoisesti, niin miten hän mihinkään luottaisi ja uskoisi? Usko on nimenomaan luottamista ja uskollisuutta, kuuliaisuutta Jumalaa kohtaan, mikä perustuu aina vapaaehtoisuuteen niin kuin rakkauskin. Ihminen on vastuussa Jumalalle elämästään uskovaisena ja sitä ennen jumalattomana. Se, miten ihminen valitsee ja miten hän suhtautuu Jumalan sanaan, ratkaisee hyvin pitkälle sen, mihin hän kuolemansa jälkeen joutuu. Sanan hylkäävä elää "taikuuden synnissä" ja joutuu kadotukseen, koska on pitänyt halpana Herran lahjan ja turvannut johonkin muuhun asiaan kuin Jumalaan. (1Sam 2:17; 15:23; Joh 14:20-24)

 

Uusi luomus on Jeesuksen vertauksen "hyvä puu" ja tuottaa hyvää hedelmää. (Matt 7:15-29.) "Hyvä ihminen tuo hyvän runsaudesta esiin hyvää ja paha tuo pahan runsaudesta esiin pahaa." (Matt 12:33-37.) Myös Jaakob käyttää samansuuntaista vertausta puhuessaan uskovaisesta "lähteenä", joka voi tuottaa vain yhdenlaista vettä kerrallaan: joko karvasta tai makeaa. (Jaak 3:6-17.)

Uusi luomus on "elävän veden lähde" eli hänen sydämestään kumpuaa ikuisen elämän sanat ja Jeesuksen Kristuksen todistus, niin että uutta luomusta kuuleva, lukeva ja juova ihminen voi syntyä uudesti ylhäältä hänen tuomansa sanan kautta, sillä iankaikkinen elämä on siinä sanassa, minkä uskovainen julistaa maailman kuulla. (Joh 4:14; 7:37-39; Ilm 19:10; 21:6; 22:17.) Jeesuksen sanat ovat Henki ja ovat elämä; myös Jeesuksen todistajan sanat pitävät sisällään nämä samat elementit ja ainekset. (Joh 6:63; 15:20.) Joka ottaa vastaan sen sanan, mitä me julistamme Jeesuksen Kristuksen nimessä, ottaa vastaan Jeesuksen sanat ja Herran itsensä sekä Isän Jumalan, joka on lähettänyt Poikansa maailmaan, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. (Joh 3:15-17; 12:42-50; 13:20.)

 

Adam oli "hyvä puu" ja muuttui "pahaksi puuksi" eli lankesi syntiin Edenin puutarhassa. Ihmisen tahtoa ei ollut tuolloin sidottu, mutta onko se nyt sidottu niin kuin monet väittävät? Voiko ihminen tehdä mitään - hyvää tai pahaa - niin että se tekeminen on yksin ihmisen vallassa ja päätettävissä vai onko meidän tahtomme sidottu, niin että toteutamme vain isäntämme käskyjä ja tahtoa?

Jokainen ymmärtää jo luonnostaan sen, ettei orja ole jatkuvasti isäntänsä tahdon toteuttaja. Myös orja ajattelee ja tahtoo itsenäisesti palvellen isäntäänsä vain silloin, kun isäntä käskee. Toiset palvelevat vasten tahtoaan, toiset iloisin mielin niin kuin vapaat palvelijat eivätkä niin kuin kahleorjat. Jokainen palvelija on silti vapaa tahtomaan ja ajattelemaan niin kuin tahtoo ja niin kuin oikeaksi kokee. Tämä asia ei muutu uskoon tulossa ja uudestisyntymisessä, niin että tahto olisikin sen jälkeen sidottu eikä vapaa.

"Kerran pelastunut on aina pelastunut" -opin kannattajien mukaan ihmisen tahto on sidottu sen jälkeen, kun hän on saanut Pyhän Hengen. Tahto on siinä mielessä sidottu, ettei uskovainen voisi tahtoa asioita, mitkä johtavat kadotukseen. Uskova ei voisi siten tahtoa syntiä ja synnin palvelemista siten, että se aiheuttaisi hengellisen kuoleman. Silti sekä Paavali että Jaakob opettivat nimenomaan uskovaisia siitä, miten synnin palveleminen johtaa hengen kuolemaan. (Room 8:13; 6:16; Jaak 1:12-16.) Miten sitten voin todistaa sen, että he puhuivat "hengen kuolemasta" eivätkä "ruumiin kuolemasta"?

En tiedä, voinko sitä mitenkään todistaa. Olen sen joskus todistanut sanan avulla ja nyt olen lähes voimaton tämän kysymyksen edessä. En sen vuoksi, etten osaisi tehdä tyhjäksi tätä vastaväitettä - siihen riittää kyseisten sanan kohtien lukeminen - vaan sen vuoksi, etteivät eriuskoiset silti muuta mieltään, vaikka asia selitettäisiin heille aukottomasti Jumalan sanan avulla. (Room 6:15-23; 8:1-16.)

Syvä epätoivo ja mielimurhe valtaa minut, sillä tiedän, ettei kerran uskosta luopunutta sielua voi palauttaa takaisin mielenmuutokseen. (Hebr 6:4-6.) Jotkut uskostaan luopuneet henkilöt ovat alkaneet kannattaa "kerran pelastunut on aina pelastunut" -oppia eikä heitä voi saada uskomaan toisella tapaa, koska koko heidän elämänsä ja pelastumisensa on kiinni heidän opistaan. Kun Jeesus tulee, niin hän karkottaa nämä väärät pois tyköään, vaikka he olisivat miten hurskaita ulkoisesti tahansa.

En nyt sano sitä, ettei kukaan voi palata takaisin eksymyksen tieltä, kun on kyse opillisista asioista, mutta sydämestään luopunut turvaa usein tällaisiin ihmisen vastuun viime kädessä kokonaan kieltäviin harhaoppeihin eikä häntä voida palauttaa takaisin mielenmuutokseen, jos hän oli aiemmin uudestisyntynyt, mutta sitten on menettänyt Pyhän Hengen.

 

Raamatussa on kertomus tuhlaajapojasta, joka palasi isän tykö ja tuli jälleen eläväksi. (Luuk 15:11-32.) Hän oli kuollut synteihin ja rikoksiin, mutta oli jälleen elävä hengessä. On siis olemassa jopa raamatullisia perusteita uskoa ja toivoa, että luopumuksesta voi palata takaisin Jumalan tykö. Tämä on kuitenkin minun käsitykseni asioista, minkä esitän seuraavaksi.

Tuhlaajapoika syntyi hengessään elävänä niin kuin Paavalikin. Tuhlaajapoika kuoli tämän jälkeen hengellisesti eli hengessään ja hänestä tuli hengellisesti kuollut. Myös Paavali kuoli hengessään ja hänestä tuli hengellisesti kuollut, kun hän eli vielä ruumiissaan. (Room 7:10.)

Hengessä kuolleesta sanotaan: "Heräjä sinä, joka nukut: nouse ylös kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!" (Efe 5:14.) Voiko tämän selvemmin sanoa enää sitä, että hengellisesti kuollut voi nousta ylös kuolleista? Tämähän on uskoontulosta opettamisen perusajatus, että hengellisesti kuollut jumalaton saa uuden elämän Hengessä ja Kristuksessa, kun antaa pelastaa itsensä ja ottaa vastaan Jumalan armon. Miten sitten voin opettaa Raamattua siteeraten, ettei pelastuksen menettänyttä voi uudistaa enää mielensä hengeltä eikä hän voi enää pelastua? (Hebr 6:4-6.)

 

Ihan ensin vetoan Jumalan omaan sanaan, missä näin on kirjoitettu. (Hebr 6.4-6.) Tämä sama teema uskovaisen todellisesta mahdollisuudesta luopua uskostaan ja Herrasta sekä menettää saamansa iankaikkinen elämä toistuu yhä uudestaan Raamatussa, luettiinpa sitten Vanhaa tai Uutta testamenttia. Raamattu on täynnä kehotuksia valvoa ja rukoilla ja seurata Herraa, että sielut pysyisivät armossa ja uskossa ja pelastuisivat. Ellei, niin silloin he ovat turhaan uskoneet. (1Kor 15:1-3.) Huomaa tässäkin Paavalin kirjoituksessa se, että pelastuksen menettävä on kuitenkin uskonut eli hän ei kirjoita jumalattomista vaan uskovaisista.

Sitten selitän vielä ihmisen hengellisen kehityksen kohdusta hautaan niiden kohdalla, jotka ovat saaneet armon syntyä uudesti ylhäältä Jumalan lapsiksi.

 

Lapsi on syntyessään hengessä elävä, koska Paavali kuoli vanhan liiton aikana hengessään, kun himot tulivat raskaaksi hänessä. (Room 7:7-10; vrt. Jaak 1:12-16.)

Sitten ihminen kuolee hengessään, kun lähtee tottelemattomuuden tielle ja alkaa palvella syntiä opittuaan tätä ennen erottamaan toisistaan hyvän ja pahan. Jotta syntiä voi tehdä, pitää pystyä erottamaan hyvä ja paha toisistaan. Adam tiesi, mitä ei saanut tehdä, koska ymmärsi kiellon, minkä oli saanut Jumalalta, mutta rikkoi silti käskysanaa vastaan. Tahallinen ja tietoinen synnin tekeminen yhdessä paatumisen kanssa saavat aikaan hengellisen kuoleman, mistä Raamatussa hyvin paljon puhutaan. (Jes 7:14-16; 5Moos 1:39; Jaak 4:17; Room 615-17; Efe 4:17-19; 2:1-3; Kol 2:13; Room 7:10, jne.)

Ihminen on "kerran kuollut", kun on paatunut syntiensä tähden ja joutunut eroon Jumalasta. (Jes 59:1-3.)

Tämän jälkeen Jumala kutsuu hengessään kuollutta Jeesuksen tykö. Jos joku ottaa vastaan armon, Jeesuksen ja sanan, niin hän syntyy uudesti ylhäältä ja siirtyy kuolemasta elämään. (1Joh 3:14,15; Joh 5:24; 3:3-8; Kol 1:13; 2:11-13; vrt. Apt 26:17-20.) Uudestisyntynyt ihminen on "hengessään elävä" ja Jumalan Henki asuu hänessä. (Room 8:9-16; Efe 2:1-10.)

Miten sitten joku voi olla "kahdesti kuollut", niin kuin Juuda kirjoitti? (Jda 1:12.) Tässä kohden tarkkaa: jos joku luopuu elävästä Jumalasta synnin pettämänä ja hänellä havaitaan vielä tämän jälkeen olevan paha ja epäuskoinen sydän, niin hänestä on tullut kahdesti kuollut, jota ei voida uudistaa mielenmuutokseen. (Hebr 3:12-15; 6:4-6.)

Tässä on se, mitä on kahdesti kuollut Raamatun opetuksen mukaan. Hän on menettänyt Pyhän Hengen eikä voi saada ristin veren ja Jeesuksen ruumiin uhrin kautta armoa, ellei Jumala sitä suostu enää antamaan. Anoa saa ja kannattaa, mutta mitään taetta armon saamiseen kahdesti kuolleelle ei ole Raamatussa annettu. Jotta kahdesti kuolleen olisi helpompi elää, on Jumala katsonut viisaammaksi sulkea hänen silmänsä ja tuudittaa hänet uneen antamalla hänelle uneliaisuuden hengen, niin ettei kadotukseen matkaava tiedä itsekään sitä, että kadotukseen joutuu.

Maailmassa ei ole yhtään sellaista ihmistä, joka tietää etukäteen joutuvansa kadotukseen. Jokainen sinne joutuva unelmoi iankaikkisesta elämästä kohdalleen tai sitten hän ei usko ikuiseen rangaistukseen. Niin tai näin: on parempi, ettei jumalaton tiedä, mihin on matkalla, koska muuten hän suuttuu ja tappaa vanhurskaan. Tämä ei anna meille kuitenkaan lupaa vaieta totuudesta vaan meidän tulee julistaa jumalattomille evankeliumia ja varoittaa heitä tulevasta tuomiosta, sillä muuten he eivät voi pelastua. (Hes 3:17-21; Apt 24:25.)

Jumalaton voi saada armon, jos uskoo Jeesuksen Kristuksen vereen ja nimeen enkä minä voi ihmisenä sulkea ketään taivasten valtakunnan ulkopuolelle, vaikka Jeesus onkin antanut apostoleilleen vallan sitoa ja päästää syntejä. (Joh 20:22,23; Matt 16:19; Luuk 17:1-5.) Ihmisen julistamalla synninpäästöllä tai vapaaksi julistamisella ei ole kuitenkaan mitään virkaa, jos Jumala taivaassa on eri mieltä kuin hän. Kristus maan päällä ei ole se uskovainen ihminen, joka Herran nimessä toimii, vaikka hänelle onkin annettu valtuudet käyttää "avainten valtaa". Uskovainen ei silti päätä sitä, kuka pelastuu ja kuka ei, sillä muutoinhan joku hölmö päästäisi kaikki synneistään ja julistaisi pelastusta syntien orjille, jumalattomille, jotka eivät halua vapautua synneistään, koska rakastavat niitä.

 

Sitten on vielä tämä rakkaustesti. Se, ketä tai mitä rakastat, kertoo sen, kenen oma olet. Jos rakastat syntiä tai omaisiasi enemmän kuin Jeesusta, niin et ole Herran oma. (Matt 10:37.) Et voi palvella yhtä aikaa kahta herraa, sillä olet toista vihaava ja toista rakastava; toiseen liittyvä ja toista halveksuva. Ette voi palvella yhtä aikaa mammonaa ja Jumalaa. (Matt 6:24.) Näin on jokaisen synnin suhteen: emme voi palvella syntiä ja vanhurskautta yhtä aikaa vaan ainoastaan toista herraa meidän on palveleminen. Näin myös Paavali opetti hengen pyhityksestä ja uskon tiestä, sillä hengen pyhitys on Jumalan Hengen ja sanan yhteisvaikutusta Herran omissa, niin että meidän oma henkemme erottuu maailman tottelemattomuuden hengestä ja tulee yhä puhtaammaksi sekä vapaammaksi, kun Kristus saa meissä muotoa. (2Kor 3:17,18; 6:14-18; Gal 4:19; Joh 17:17; 2Tess 2:13-17.)

Pyhitys on synnistä erottautumista ja kasvamista vanhurskauden palvelijana. (Room 6.) Juuri tästä syystä Paavali sanoo, että "armo kasvattaa meitä, että me hylkäisimme jumalattomuuden ja maailmalliset himot, ja että me eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti odottaessamme meidän autuaallisen toivomme ja Jumalamme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä". (Tiit 2:11-14.) Lukemattomat sanan paikat puhuvat tätä samaa kieltä ja tekevät selvän pesäeron vanhurskaan sekä jumalattoman välillä, niin että vanhurskas on se uskon kautta vanhurskas Jeesuksen Kristuksen palvelija eikä itse Jeesus, mikä pistää meidät aralle paikalle Jumalan sanan edessä ja saa meidät kantamaan vastuuta lahjoista, mitä olemme armosta Herralta saaneet. Lahjat on laitettava vaihdatuspöydälle ja annettava niiden tehdä se tehtävä, mitä varten ne on meille alun perin annettu.

 

Nykyään elävillä pullamössöuskovilla on semmoinen hirvittävä harhakäsitys Jumalan armolahjoista ja Hengellä täyttymisestä, että se on jotakin itsensä viihdyttelyä hengellisissä tilaisuuksissa. Aito Hengellä täyttymisen kokemus on sitä, kun saamme täyttyä Hengellä vainojen ja kiusausten keskellä, kun palvelemme Herraa ja todistamme hänestä, niin että monet ottavat sanan vastaan ja pelastuvat. Hengen täyteys on annettu palvelustehtävää varten ja muut juovat sitä hyvää Henkeä, mitä meihin on vuodatettu ja syövät sitä hengellistä ruokaa, mitä meidän kauttamme heille tarjotaan. Me olemme Jumalan työmaa ja viljelysmaa todistaaksemme hänen ihmeellisiä tekojaan, joka on kutsunut meidät ulos pimeydestä ja saamme vaeltaa nyt valossa. Jumalattomat saavat syödä meidän sydäntemme pellon viljaa ja hedelmiä niistä oksista, mitkä Kristuksesta kasvavat.

Huomaa, ettei Kristus itse ole se hedelmä vaan oksat tuottavat sitä hedelmää ja tätä hedelmää muut syövät. No, onhan se hedelmä tosin Kristuskin, sillä vanhurskaan hedelmä on elämän puu ja Kristus on ainoa elämä puu, joka tuo iankaikkisen elämän. (Snl 11:30; Joh 6:47-63.) On kuitenkin niin, että tämä Kristus, jota me julistamme, loistaa sydämistämme, niin että me suositamme itseämme jokaisen ihmisen omilletunnoille. (2Kor 4:1ss.) Ottakoot sitten ihmiset meidät vastaan tai ei: me olemme vapaat siitä vastuusta ja valinnasta, mikä kuuluu muille, mutta pidämme huolen omasta leiviskästämme, niin että monet kuulevat todistuksen Jeesuksesta ja saavat tervettä Jumalan sanan opetusta meidän kauttamme.

 

 

Hyvän puun muuttuminen huonoksi puuksi ei ole silmänräpäys niin kuin ei ole uskoon tulokaan silmänräpäys vaan on pitkällisen kehityksen seurausta. Uskoon tulolla en tarkoita tässä sitä silmänräpäystä ja hetkellistä siirtymistä kuolemasta elämään, mitä sanotaan Raamatussa uudestisyntymiseksi tai Jumalasta syntymiseksi. Tarkoitan sillä kaikkea sitä, mikä edeltää Pyhän Hengen tulemista ihmisen sydämeen. Uskoon tuloa ovat siten kääntyminen, katumus, mielen vähittäinen muuttuminen ja tuleminen suopeammaksi Jumalaa kohtaan, armoa edeltävä usko ja niin edelleen. Kun sitten uskoon tuleminen on saatettu päätökseen ja ihminen ottaa uskossa vastaan Jumalan armon, niin se johtaa sitten Pyhän Hengen saamiseen, mikä tapahtuu silmänräpäyksessä. Jos tästä tehtäisiin elokuva, niin sekuntiin mahtuisi noin 28 kuvaa ja kuvassa 27 ei olisi ihmisen sydämessä Pyhää Henkeä, mutta kuvassa 28 sydämessä olisi Pyhä Henki. Näin Hengen sinetti tulee ihmiseen silmänräpäyksessä niin kuin jossakin on kirjoitettu: "Äkisti tulee Herra temppeliinsä!"

Mikä muu voisi olla "Herran temppeli" uuden liiton aikakaudella kuin Jeesukseen uskovan ja häntä ainoata palvelevan ihmisen ruumis? (1Kor 3:16,17; 6:19-20.) Meidän ruumiimme on Jumalan Hengen temppeli ja siksi meidän täytyy tulla pyhiksi myös ruumiimme puolesta. Ei ole niin kuin ennen vanhaan gnostilaiset irstailijat ja antinomistit elivät, että voimme palvella yhtä aikaa ruumiilla syntiä eläen riettaudessa ja palvella hengellä Jumalaa. Ei niin vaan myös meidän ruumiimme on tultava pyhiksi Kristuksen kasvatuksessa ja Jumalan koulussa. (1Tess 5:23.)

Me annoimme ennen ruumiimme jäsenet synnin palvelukseen saastaisuudessa, mutta nyt meidän tulee antaa kätemme, jalkamme ja päämme vanhurskauden palvelukseen Herrassa Kristuksessa, sillä me olemme "vanhurskautuneet pois synnistä tullaksemme toisen omaksi ja palvellaksemme kuuliaisuutta elämäksi eikä syntiä kuolemaksi". (Room 6) Jos me menimme ennen ilotaloon ja pelasimme pokeria juoden kaikki rahamme, niin nyt me tartumme kiinni Jumalan sanaan ja palvelemme toinen toistamme käytännön hyvissä töissä, mikä on osoitus siitä, että Kristus asuu meissä. Ei niin, että meidän tekomme olisivat kuolleita uskonnollisia tekoja, joita vääristä motiiveista ja ansiotarkoituksessa tehdään vaan siten, että me olemme ansiottomia Jumalan palvelijoita ja teemme kaiken rakkaudesta Jumalaa ja luotuja kohtaan. Rakkaus on ainoa oikea motiivi kaikelle sellaiselle tekemiselle ja olemiselle, mikä on otollista Isälle, meidän Luojallemme.

Jos lähdemme palvelemaan syntiä eli käännymme pois Jumalasta, niin se on pitkällinen prosessi ja tapahtuu vähän kerrassaan. Me annamme ensin sydämessä tilaa synnillisille himoille ja ajatuksille, niin että alamme toteuttaa niitä. Kun olemme tarpeeksi paljon syntiä tehneet ja sillä hekumoineet, niin sydän on tullut synnin orjuuttamaksi ja saastuttamaksi. Meidän henkemme ei ole silloin enää puhdas ja tahraton emmekä ole taipuisia ja viisaita hengelliseen elämään.

Joskus vielä tässä vaiheessa Jumala on pitkämielinen ja voi puhdistaa tahraantuneen hengen. Jeesuksen Kristuksen veri on vuodatettu myös uskovien syntien tähden, vaikka ne olisivat veriruskeita ja olisimme paljon syntiä uskovina tehneet. Itse olen tästä oiva esimerkki, sillä paholainen petti minut niin pahoin, että käännyin antinomistiksi. Olin kuitenkin "valheveli" antinomistien joukossa, sillä en kokenut oikeaksi sitä, mitä langenneena tein, vaikka luulin sitä Jumalan tahdoksi. En siis elänyt tahallaan Jumalan tahdon vastaiseksi vaan luulin, että uskovainen voi tehdä samalla syntiä ja palvella Herraa. Vihollinen sai minut lisäksi luulemaan, että synti on jotakin ihanaa ja haluttavaa, jotakin hyvää, mistä on lupa nauttia ennen kuolemaa ja taivaaseen pääsemistä. Ajattele, miten hassu ajatus! Synnistä voisi muka ottaa kaiken ilon ja hyödyn ja nautinnon irti ja sitten sen jälkeen voisi mennä taivaaseen, missä ei enää syntiä saisi tehdä!

Jos synti olisi todella niin ihanaa, hyödyllistä ja tarpeellista, että sitä on hyvä tehdä ja se on Jumalan tahto, niin silloin taivas olisi täynnä syntiä ja synnin tekijöitä. Nyt kuitenkin pyhä Jumalan sana ilmoittaa, ettei taivaassa ole kirousta eikä kuolemaa, joten syntiäkään ei siellä ole, koska kumpikin näistä on synnin palkkaa ja seurausta. (Ilm 21:4; 22:3.) Uskotko tämän?

 

Niin, uskosta ei luovuta silmänräpäyksessä ja sanota, että "nyt minä lähden pois Herran tyköä!" vaikka viimeinen silaus siinäkin prosessissa voi olla yhtä voimakas ja selvä kuin uudestisyntymisen hetkellä. Joku voi todella sanoa Isälle ja Jeesukselle, ettei enää aio uskoa häneen ainoaan vaan uskoo johonkin toiseen jumalaan tai jumaluuteen tai ei sitten usko mihinkään yliluonnolliseen, mikä on silkkaa järjettömyyttä. Jokainen vähänkään asioita syvällisesti miettinyt joutuu tunnustamaan kaikkien luotujen järjestelmien suunnitelmallisuuden ja tarkoituksen, niin että jokin ihmistä ylevämpi ja luomakuntaa viisaampi on kaiken tämän tehnyt, mitä me näemme ja missä me olemme ja elämme ja vaikutamme. Luoja todistaa itsestään luomistöissä, sillä niissä hänen jumalallinen viisautensa ja voimansa tulee tunnetuksi kaikille kansoille.

Jos nyt joku kuitenkin paatuu vähän kerrassaan, niin sitä muutosta ei itse heti huomaa. Jos kuitenkin vertaa omaa olotilaansa ja ajatuksiaan siihen, mitä oli vuosia sitten, niin voi itsekin nähdä jonkinlaista muutosta. Jos sydämen ajatukset ja elämä ovat muuttuneet huonompaan suuntaan ja ihmisestä on tullut entistä epähurskaampi, irstaampi, siveettömämpi, jumalattomampi ja vaikka mitä, niin tuskinpa armo on häntä kasvattanut? (Tiit 2:11-14.) Jos Jumalan Pojan usko ei näy ja ilmene hengen pyhityksenä ja vanhurskaana elämänä, niin jotakin on perusteellisesti pielessä. Itse en usko sellaisen ihmisen uudestisyntymiseen tai uskossa pysymiseen vaan pidän täysin mahdollisena sitä, että synnissä rypevä sielu on luopunut Herrasta.

Joskus voi olla, että joku elää pitkän aikaa ikään kuin luopuneena, vaikka hänen sydämessään on säilynyt toivon kipinä ja Jumalan sanan siemen. Siemen ei ole vain saanut sijaa sydämessä eikä ole kasvanut täyteen mittaansa ennen kuin on tullut aika riisua pois vanha ihminen tekoineen ja pukeutua uuteen, niin että se uudistuu tietoon Luojansa kuvan mukaan eli alkaa vaeltaa sen uskon jälkiä, mikä on sanaan meille jätetty. Kristukseen pukeutuminen on ensin kertatapahtuma uudestisyntymisessä, jolloin meidät upotetaan Hengessä Kristukseen ja Kristuksen kautta Isään Jumalaan: näin olemme Isässä Jumalassa ja Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (1Tess 1:1; 2Tess 1:1.) Häneltä myös rauha ja armo, niin kuin Paavali kirjoitti, ja minulta myös.

 

Jumala on se, joka päättää, miten kauan "lihallinen lapsi" saa olla Kristuksessa ja säilyttää armon. Lihallinen lapsi päättää vain sen, miten kauan jatkaa synneissä elämistä eikä halua uudistua mielen hengeltä, niin että jatkuva itsensä kieltäminen ja Kristuksen Jeesuksen päälle pukeminen voi alkaa. Tämä päälle pukeminen on sitä asteittain lisääntyvää hengen pyhitystä, mihin meidät on kutsuttu. Jos joku katkeroituu eikä anna anteeksi häntä vastaan rikkoneille, niin häneltä otetaan armo pois. (Matt 6:14; 18:21-35.)

Meidän tulee valvoa - ei vain itseämme vaan myös toinen toistamme, ettei kukaan synnin pettämänä paatuisi ja luopuisi elävästä Jumalasta. (Hebr 3:12-15; 10:25-31.) Jos joku luopuu Herrasta, niin hänen sydämensä on silloin katkeruuden ja yleensä myös anteeksiantamattomuuden vallassa. (Hebr 12:14-17.) Siitä voi tulla vapaaksi vain Jumalan avulla ja antamalla anteeksi kaikki velka, mitä muilla on synnin uhria kohtaan. Synnin uhrikin voi siten joutua kadotukseen, kun ei anna muille anteeksi sydämestään sitä, mitä nämä ovat hänelle tehneet. Jos vain tietäisit, miten pahoja ja katkeria ihmisiä on tekeytynyt kristityiksi seurakuntiin ja mitä valheita he kertovat heille rakkaista ihmisistä, niin hämmästyisit, mutta Jumala ei sitä kerro, jotta säästyt pahalta.

 

Synnillä ei pidä leikkiä, sillä ensin synti voi kiehtoa ja tuntua harmittomalta pikku mukavalta, mutta lopulta se pistää kuin käärme ja tappaa yhtä varmasti kuin sen myrkky. Myrkky ei tapa sekunnissa, mutta pitkällä aikavälillä ja tasaisesti nautittuna se tappaa. Tätä on hengellinen kuolema. Se alkaa hengellisestä uneliaisuudesta ja jatkuu syvään uneen, missä sitten vajotaan tiedottomuuteen, koomaan, ja lopulta julistetaan potilas kuolleeksi, kun taivaalliset sydämen aivosähkökäyrämittarit osoittavat viivaa kuoleman merkiksi. Jos vain voit joskus estää jonkun veljen tai sisaren joutumasta tällaiseen kuolemaan, niin etkö sitä tekisi ja varoittaisi häntä synnin vaaroista? Mitä vaaraa nyt synnistä on sellaiselle, joka ei usko synnin johtavan paatumukseen ja sitä kautta kuolemaan hengessä ja kadotukseen?

Tämä ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi alkaa elää kuoleman pelosta ja helvetin pelosta käsin palvella Jumalaa. Tämä tarkoittaa sitä, että tajuat synnin vaarat ja osaat valvoa oikealla tavalla, ettet lankeaisi ja antaisi synnin pettää itseäsi. Huomaa tämä, että synti pettää ja vihollinen valehtelee:

"Ette te suinkaan kuole, jos teette syntiä!"

Paholainen on aina valehdellut ihmisille, etteivät nämä kuole, jos tekevät syntiä. Ihmiset ovat uskoneet tämän valheen ja pitävät itseään hengessä elävinä. Sanopa kuolleelle "Sinä olet kuollut!" ja hän pitää sinua hulluna tai tärähtäneenä. Hengellisesti kuollut tuntee elävänsä täysin rinnoin ja sitä hän tekeekin, mutta synnille sitä paljon tehdäkseen ja syntiä palvellakseen. (Hengellisesti kuollut ei elä Herralle niin kuin uskovainen.) Ei synnin tekijä silti tunnusta olevansa kenenkään orja tai palvelija. Synnin tekijä luulee, että hän hallitsee itsensä ja syntinsä, niin että voi itse määrätä milloin ja kuinka paljon syntiä tekee. Tokkopa tuo on ihan totta, mitä hän luulee?

Synnillä on halu meihin ja se väijyy ovella, että saisi ottaa vallan meidän elämässä. Uskossa olemisessa on koko ajan kyse siitä, kuka hallitsee ja kuka on vallan kahvassa kiinni. Jos meitä hallitsee synti, niin emme ole Herran omat. Jos meitä hallitsee Kristus ja Pyhä Henki vanhurskauden kautta, niin silloin olemme elävän Jumalan lapsia ja olemme vapaita syntien kahleista. Tätä on vaikea uskoa ja pitää totena, jos on itse sidottu monilla syntisiteillä.

Monet ovat katkeroituneet uskoville, kun ovat jääneet itse syntien orjaksi eivätkä ole päässeet niistä vapaaksi, vaikka ovat yrittäneet. Ei olisi pitänyt yrittää voittaa syntiä omin voimin vaan olisi pitänyt kuolla omalle itselle, jotta Kristus olisi saanut elää sydämessä. Näin on tietysti helppo sanoa, mutta kerropa se toiselle, miten itselle kuollaan? Ei siihen ole mitään ohjetta tai kaavaa tai kikkaa tai keinoa.

Itselle kuoleminen on sama kuin itsensä kieltäminen. Jos tekee mieli vetää lärvit tai jotakin muuta syntiä, niin tulee vain tunnistaa tämä halu ja tuomita se vääränä. Sitten tulee anoa edes vienolla äänellä apua Jumalalta, kun oma sydän ei edes halua olla syntiä tekemättä vaan haluaa sitä syntiä tehdä. Jos sydän kuitenkin tunnustaa, että synti on väärin ja tajuaa jotenkin ymmärryksenkin tasolla synnin teon pahat seuraamukset eli sen todellisen hedelmän, niin Jumala voi auttaa ja yhtä äkkiä sitä huomaa, ettei olekaan enää halua tehdä syntiä. Näin olen joskus voittanut kiusauksen, kun olen ollut lähellä lähteä pahuuden tielle. Sittemmin on sillä alueella tullut kestävä mielenmuutos, niin ettei tee enää paljonkaan tai juuri koskaan sitä kyseistä syntiä tehdä. En näe sitä mitenkään miellyttävänä tai houkuttelevana vaan pidän sitä pahana, vaikka joskus tietysti vieläkin koen vetoa syntiä kohti. Tästä ei kukaan taida päästä vapaaksi: Vanhat papatkin vielä tunnustavat kiusattuna olemisen ja heikkoutensa.

 

Et voi pysyä uskossa tekojen kautta.

Et voi pysyä uskossa siten, että jätät tekemättä jotakin syntiä.

Voit pysyä uskossa vain uskomalla Jeesukseen, armosta ja uskon kautta.

 

Älä siis ajattele siten, että kelpaat Isälle, jos olet tehnyt jotakin uskovaisena.

Älä ajattele siten, että kelpaat isälle, jos et ole tehnyt jotakin uudestisyntymisen jälkeen: siksi, että olet karttanut jotakin syntiä elämässäsi ja olet tehnyt hyvää.

Ajattele siten, että kelpaat Isälle Jeesuksen uhrin kautta ja Jeesuksen veren ansiosta.

 

Usko ei ole vain tekoja ja pyhityselämää, vaikka se ilmenee juuri sellaisena.
Usko on luottamista Jumalaan ja turvaamista hänen armoonsa.
Usko ei ole turvaamista omiin tekoihin ja omaan itseen pelastusmielessä.

 

Uskominen on luottamista johonkin. Jos luotat Jeesukseen, että hän pitää sinusta huolen ja tekee sinussa tarvittavaa työtä, niin voit olla rauhallisin mielin. Sinun ei tarvitsekaan enää tehdä jotakin tai olla tekemättä jotakin, että kelpaat Jumalan lapseksi. Sinä olet Jumalan lapsi, koska olet syntynyt sellaiseksi Pyhästä Hengestä ja saat siksi elää Jumalalta lahjana saadun luontosi mukaista uutta elämää. Ei siinä pinnistelyt ja ponnistelut auta eikä yrittäminen vaan rauha ja ilo ja vanhurskaus, mikä tulee siitä oivalluksesta ja todellisuudesta sydämessä, että Kristus asuu siellä ja Pyhä Henki sen todistaa. Meillä on todistus itsessämme ja sitä todistusta ei voi toinen sydämestä pois ottaa, mutta toki Jeesuksen todistuksen voi kieltää…

Uskominen ei ole tekoja tai tekemättä jättämistä, vaikka se näkyy ja ilmenee juuri teoissa. Ei sinusta tule uskovaista, vaikka mitä tekisit. Et myöskään menetä uskoasi, vaikka tekisit syntiä tai jättäisit tekemättä jotakin hyvää, mitä sinun tulisi tehdä. Tässä on kuitenkin suuri vaara ja koetus uskoville, jotka ovat tämän tulleet tuntemaan. Mitä sitten, jos et menetä armoa, vaikka tekisit mitä syntiä ja kuinka paljon syntiä tahansa?

Jotkut ovat lähteneet kokeilemaan Jumalan kärsivällisyyden kestämistä ja pitkämielisyyttä. Sitä en suosittele. Synti pettää helposti, koska se näyttäytyy niin ihanalta ja houkuttelevalta. Pornotähdet ovat entistä sulokkaampia ja parempivartaloisia, ja heidät esitellään meille kuin perheen äiteinä ja aviovaimoina.

Vihollinen ruokkii mieltämme ja ajatuksiamme kylliksi pornolla ja muulla saastalla, joten mieltä ei tarvitse itse sillä enempää kyllästää. Saamme riittävästi kiusauksia ja viettelyksiä ihan arkielämässä, kun vaellamme silmän pyyntöjen ja himokkaiden ihmisten keskellä. Viettelykset tulevat, mutta voi sitä, kenen kautta ne tulevat!

Siinä testataan se, kenen lapsi ja palvelija joku on, kun hän uskoo, ettei menetä pelastusta eikä ansaitse pelastusta, vaikka tekisi syntiä eikä tekisi hyvää. Jos tässä "vapaudessa" lähdet tekemään syntiä ja palvelet syntiä, niin et olekaan Herran palvelija vaan synnin palvelija. Ihminen ei voi palvella yhtä aikaa syntiä ja Jeesusta. Niin se vain on ja kantapään kautta olen tämän oppinut.

 

Jos sinä saat itse päättää sen, mitä teet, eikä peräsi alla ole jatkuva helvetin pelko ja tuli sielussa, niin mitä tekisit? Tekisitkö syntiä? Lähtisitkö tekemään sitä syntiä, mitä eniten rakastat ja mitä pidät kaikkein eniten houkuttelevana? Jos lähtisit synnin teille ja sille tielle myös jäisit, niin et sinä olisi Jumalan lapsi. Ei Jumalan lapsi saata tehdä syntiä, sillä Johannes on kirjoittanut sellaista Jumalan sanaan. (1Joh 3:8-10.) Tässä pitää erottaa toisistaan "synnissä eläminen" ja "syntiin lankeaminen", sillä jos me olemme tehneet uskovina syntejä, niin saamme ne anteeksi. (1Joh 17-2:2; Jaak 5:14-20.)

Uskovilla on vain nyt jokin kummallinen virhekäsitys Raamatun sanasta ja todellisesta elämästä, että meidän olisi pakko tehdä syntiä. He lukevat: "Kun teemme syntiä…!" (1Joh 2:1.) Ei siellä niin lue vaan "Jos teemme syntiä…" Syntiin ei ole pakko langeta vaan Jumala on valmistanut meille pois pääsyn kiusauksesta ilman lankeemusta. (1Kor 10:13.) Tätä on mahdoton tai vaikea uskoa, jos on itse "antautunut palvelemaan syntiä": jos on antanut periksi synnille ja hyväksyy sen kiinteänä ja luonnollisena osana omaa arkielämäänsä. (Room 6:16.)

Huomaa tässä se, että ihminen "antautuu" palvelemaan joko syntiä tai vanhurskautta. Muuta vaihtoehtoa ei tässä kohdassa ole. Diplomatia ja sopiminen paholaisen kanssa ei auta. Et voi tehdä pirun kanssa diiliä, jonka mukaan palvelet syntiä osan ajasta ja osan ajasta palvelet Herraa. Jos piru tahtoo viedä sinut kokonaan huijaamalla sinulta ensin pikkusormen, niin eikö vielä enemmän Isä ja meidän Jumalamme haluaisi ottaa sinulta avoimesti sekä vilpittömästi koko sydämen omakseen?

Mitä pahaa siinä on, jos on antautunut kokosydämisesti palvelemaan Herraa, niin ettei lankeile synteihin tai ei ainakaan ryve synnissä? Tämän maailman jumala on lähettänyt seurakuntiin ns. "halpaa armoa" julistavia huijareita, jotka eksyttävät kansaa tekemään syntiä, koska "muuta vaihtoehtoa ei ole". Yrittipä ihminen mitä tahansa, niin aina vain on syntiä tehtävä. Itse olen lopettanut yrittämisen ja elän niin kuin oikeaksi koen Jumalan edessä. Teen välillä syntiä, mutta silti uskon, että Herra on vielä kanssani.

 

Lapsen ei tarvitse ansaita sitä, että hänestä tulee lapsi: lapsi on lapsi syntymisen perusteella eikä omaa syntymää voi ansaita, vaikka synnytetyksi tuloon voikin vaikuttaa ottamalla vastaan armon ja Jeesuksen, Jumalan sanan. Sitten joku voi estää syntymiseksi tulemisensa torjumalla Jumalan sanan pois luotansa.

Jos olet lapsi, niin Herra itse vaikuttaa sinussa mielenmuutosta ja uutta elämää Kristuksessa. Silloin ei tarvitse yrittää osoittaa sitä, että on Jumalan lapsi vaan voi elää kuin Jumalan lapsi lahjana saadun uuden luonnon mukaan. (2Piet 1:1-11.)

Jokainen tekee mitä tekee sydämensä mielihalusta ja rakkaudesta jotakin asiaa kohtaan. Jos rakastat vanhurskautta ja Jeesusta, niin teet vanhurskautta sydämen mielihalusta etkä pakosta pelon edessä, että joudut helvettiin, jos et sitä vanhurskautta tee. Ei uskovaisen tee ensinnäkään mieli palvella syntiä ja elää siinä, sillä uskova on kuollut pois synnistä ja vanhurskautunut pois synnistä Raamatun opetuksen mukaan. Sitä ei voi saada aikaan omin ponnisteluin, pinnistelyin ja yrityksin, sillä se on lapsen luonnollinen olotila.

Kun lapsi on tottelematon ja lankeaa syntiin, niin se ei ole hänen luonnollinen tilansa vaan on eräänlainen käyttöhäiriö lapsen elämässä. Sellaiset virheet ja erehdykset saa anteeksi, mutta jos lapsi jää tahallaan kapinaan ja vihollisuuteen Jumalaa vastaan, ei kyse ole käyttöhäiriöstä vaan selän kääntämisestä Jumalalle.

Ihminen on se, joka hylkää Jumalan: Jumala ei ensin ketään hylkää, mutta ihminen voi hylätä Jumalan. (2Aik 24:20; Jer 2:17.)

 

On armon vääristelemistä, että Jumala pitää yksipuolisesti kiinni eikä salli lapsensa joutua kadotukseen vievään tilaan, jos lapsi ei halua pysyä Jumalan ystävänä ja maailman vihollisena.

Ihminen ei voi ansaita armoa, mutta voi sen menettää - eikö ole ihmeellistä?

Sinun ja minun pelastus on kiinni meistä itsestämme eikä se ole ansiota, että näin on: miksi? Siksi, että syntiemme ja syntisyytemme tähden emme ansaitse muuta kuin kadotuksen. Jos sinne joudumme, niin saamme vain sen, mitä ansaitsemme.

Jos kuitenkin Jumala on armollinen meitä kohtaan, niin saamme synnit anteeksi uskomalla Jeesukseen Kristukseen ja perintöosan kaikkien pyhitettyjen joukossa.
Se on armoa, että joku saa synnit anteeksi ja uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman.

Kun olemme saaneet synnit anteeksi ja armon, niin emme senkään jälkeen ansaitse syntien anteeksiantoa ja armoa tekemällä hyviä tekoja ja karttamalla syntiä. Me ansaitsemme edelleen vain kadotuksen. Jälkikäteen ei voi maksaa hintaa anteeksisaaduista synneistä. Jos voisi, niin armo ei olisi armo, koska se saataisiin teoista eikä armosta ja uskon kautta. Jos uskovaisena tehdyt synnit voisi peittää tekemällä vastapainoksi hyvää, niin emmekö olisi silloin kuin maailman ihmiset: luulisimme, että tekemällä hyvää ja karttamalla pahaa voi ansaita taivaspaikan?

Jos teemme hyvää ja kartamme pahaa, vaikka emme siten ansaitsekaan taivaspaikkaa, niin eikö se ole juuri armon vaikutusta meissä, että siten elämme: armo kasvattaa meitä ja Jumala vaikuttaa meissä.

Meidän ei tarvitse ansaita hyvillä teoilla ja synnin karttamisella taivaspaikkaa.
Jos teemme hyvää ja jätämme tekemättä syntiä, niin teemme sen muista motiiveista käsin kuin siksi, että vältymme sen vuoksi helvetin tuomiolta. Valitsemme elää vanhurskaasti siksi, että se on meidän luontomme ja Jumala vaikuttaa sen meissä hänelle mieliksi.

On kevyt kuorma pitää käskyt, kun haluaa pitää ne eikä käskyjen pitämisellä tarvitse ansaita Jumalan lapseutta ja taivaspaikkaa. Ajattele, että joku saa tehdä kaikki elämänsä päivät juuri sitä, mitä haluaa tehdä ja se on sitten Jumalan tahdon mukaista tekemistä! Tätä on se, kun mieli on uudistunut ja mieli tekee vain hyvää eikä lainkaan pahaa.

En ole itse vielä siihen asti pyhittynyt, että tekisin vain hyvää enkä lainkaan syntiä.
Tuskinpa kukaan niin pyhäksi tulee, mutta suunta on kuitenkin sitä kohti.

 

No, mitä sitten, jos lähtisit tekemään syntiä sydämen kyllyydestä saadaksesi siitä nautinnon irti? Ajattelisit, että koska et voi teoilla ansaita taivaspaikkaa etkä synneillä sitä menettää, niin "minäpä poika sitten ryyppään, huoraan ja pelaan" ja teen kaikkea sitä pahaa, mitä vain haluan tehdä... ja saan siitä hyötyä ja nautintoa...

ja sen ajatuksen takana on .. yllätys, yllätys... että synti ei olisikaan paha asia vaan se olisi jotakin hyvää ja haluttavaa, ylen nautinnollista ja ihanaa.

Huomaatko, miten saatana kuvaa "kielletyn puun" ihanaksi puuksi syödä ja suloiseksi antamaan ymmärrystä? Se, minkä pitäisi olla uudelle luomukselle vastenmielistä, kuvottavaa ja sanoinkuvaamattoman inhottavaa, onkin yhtä äkkiä himoittavaa, haluttavaa, miellyttävää ja ylen kiinnostavaa.

Kyllä se saatana osaa eksyttää jopa valitut luulemaan sellaista.
Näin tapahtui juuri minulle, mutta havahduin kyllä sitten jäljestäpäin ja osin jo synnin tekemisen aikana, ettei näin ole lupa tehdä eikä tämä ole oikein.
Silti tein syntiä ja perustelin sen itselleni ikään kuin luvallisena tai Jumalan tahdon mukaisena asiana, sillä saatana oli eksyttänyt minut ja saanut minut luulemaan, että synti on jotakin ihanaa ja luvallista, niin että voin yhtä aikaa "palvella ruumiilla synnin lakia" eli tehdä syntiä ja palvella hengellä Jumalaa.
Eihän se noin mene ja toivon, että voit sen ymmärtää ja käsittää...

Tätä maanpäällistä elämää ei ole tarkoitettu elettäväksi lihan mielihalujen mukaan vaan Jumalan tahdon mukaan, mikä on aina parempi vaihtoehto kuin synnin tekeminen ja siitä pitäisi saada myös suurempi tyydytys sen kautta, että säilyttää puhtaan omantunnon ja yleensäkin ihmisen tulisi uutena luomuksena saada nautintonsa vanhurskauden tekemisestä eikä synnistä. Mieli on kieroutunut, jos se nauttii synnin tekemisestä ja ihminen on sitten olevinaan yhtä aikaa Jumalan palvelija, kun palvelee kuitenkin syntiä.

Ette voi palvella kahta herraa yhtä aikaa: ette voi palvella mammonaa ja Jumalaa.

Pistä tuohon, mikä tahansa synti, niin näet, mikä on Jumalan tahto ja opetus tässä asiassa.

 

Syntiä ei saada pois sydämestä, ellei sitä niin sanotusti perata sieltä pois. Perkaaminen ei ole tässä kohti itse yrittämistä, pinnistelyä ja ponnistelemista. Se on kai vertaus rikkaruohojen repimisestä pois kasvimaalta. Jos revit sydämestäsi pois harhakäsitykset ja väärät opin istutukset, niin voit kuule kokea vapauden tässäkin asiassa. Synti saa alkunsa joskus harhaopeista tai johtaa niihin ja "kerran pelastunut on aina pelastunut" -oppi on yksi perkeleellisimmistä harhaopeista, mitä seurakuntaan on tullut. Siinä pannaan salakavalasti kaikki vastuu kokonaan Jumalan harteille, vaikka muuta uskoteltaisiin, ja pöyhkeillään pelastusvarmuudella, mikä johtaa lopulta kadotukseen, jos kyseinen henkilö ei itse olekaan uskossa vaan on pelkkä käännynnäinen tai peräti luopio. Olen varma siitä, mistä kirjoitan ja puhun. Olen tuntenut vastustajan hengen ja vihollisuuden henkilössä, joka on tämän harhaopin kannattaja. Muutenkin olen saanut jyrkkiä tuomioita tähän harhaan langenneilta. Sanoipa eräs minua jumalattomaksikin, kun rohkenin olla eri mieltä hänen oppi-isänsä Bill McDonaldin kanssa.

 

Mitä sitten, jos et voikaan olla varma siitä, että pysyt Kristuksessa ja pääset perille asti taivaaseen?

Kuka on käskenyt sinun olla varma siitä asiasta? Raamatussa ei ole sellaista käskyä, kehotusta, neuvoa tai opetusta. Siellä on tosin lupaukset, joiden mukaan Jumala tekee oman osuutensa ja vie varmasti alkamansa hyvän työn päätökseen. Emme voi kuitenkaan luottaa siihen, että hän tekee sen vasten meidän tahtoamme täysin riippumatta siitä, miten me uskomme ja valitsemme synnin sekä vanhurskauden välillä. Väärä luottamus on sellaista, ettei pelkää mitään vaan on ns. hullunrohkea ja tietty pöyhkeys on osoitus paisumisesta sekä armosta vieraantumisesta, mitä olen havainnut eräissä tämän harhakäsityksen kannattajissa. Osa osaa nöyristellä niin taiten ja mielistellä ihmisiä omaksi hyödykseen, että heitä on vaikeampi paljastaa vääriksi opettajiksi, vaikka he semmoisia ovatkin.

Paavali ei ollut varma omasta voittopalkinnosta ennen kuin oli ihan viimemetreillä vähän enne teloitustaan. (2Tim 4:7,17,18.) Näissäkään jakeissa ei puhuta suoraan pelastusvarmuudesta vaan ne kuvastavat luottamusta Jumalaan. Paavali oli säilyttänyt uskonsa ja kilvoitellut hyvän kilvoituksen - synneistä vapaana muuten, joten miten tämä sopii yhteen irstaan armon opettajien opetuksen kanssa? (2Kor 1:12; 1Tess 2:9-11) Näitä kohtia Paavalin luottamuksesta Jumalaa kohtaan elämänsä viime hetkinä ei pidä ottaa "kerran pelastunut on aina pelastunut" -opin tueksi. Paavali kumoaa itse tämän opin monissa eri kohdissa.

Paavali ei kerskannut "pelastusvarmuudella" vaan kyseenalaisti sen, pääseekö hän parempaan ylösnousemukseen. Hän ei ollut tullut vielä täydelliseksi, vaikka oli täysi-ikäinen, vaan hän kilvoitteli päästäkseen perille ja saadakseen voittopalkinnon. (Fil 3:11-17) Sitten Paavali kirjoitti, että hänen tuli noudattaa kuuliaisuutta ja itsensä hillitsemistä kilparadalla juostessaan, ettei ehkä tulisi itse hylätyksi. (1Kor 9:25-27.) Miten ihmeessä sellaista väärää pelastusvarmuutta opettavat voivat kääntää tällaisetkin paikat selvän sanan vastakohdiksi, ikään kuin Paavali ei pitäisikään mahdollisena omaa joutumistaan kadotetuksi uskovaisena ollessaan?

 

Jos haluat olla varma jostakin asiasta, niin ole varma siitä, että Jeesus tekee hyvän työnsä loppuun saakka ja on uskollinen. Jos pysyt vahvana siinä luottamuksessa, mikä sinulla alussa oli, niin silloin sinä saavutat ikuisen elämän taivaassa. (Hebr 3:12-15) Mihin me luotimme alussa? Siihen, että olemme tehneet hyviä tekoja ja pelastumme niiden ansiosta? Siihen, että olemme niin hyviä ihmisiä, että pelastumme itsemme ja oman hyvyytemme kautta? Vai siihen, että Jeesus on kuollut syntiemme tähden ja noussut ylös kuolleista?

Jos luotat siihen, että Jeesus on sovittanut syntisi ja hän on antanut ne sinulle anteeksi, niin sinä pelastut. Ainoa keino pelastua on se, että Jeesus tunnustaa meidät Isänsä edessä. (Matt 10:32,33.) Tässä eivät auta oma suun tunnustus, jos sydämestä puuttuu Jumalan Pojan usko. (Room 10:8-13.) Tässä ei auta sydämen usko, jos se on riivaajien uskoa eikä sitä uskoa, minkä Jumala vaikuttaa: luottamista Jumalaan, riippumista hänessä kiinni, turvaamista armoon, tottelemista ja vasta sitten totena pitämistä.

Jos luotat siihen, että Jumala auttaa sinua, niin hyvin sinun käy. Jumala ei hylkää eikä jätä sinua, jos sinä et ensin jätä Jumalaa. Jos ihminen hylkää Jumalan, niin silloin hän joutuu kadotukseen. Ei sinne kadotukseen muuten joudukaan kuin hylkäämällä Jumalan. Eihän kadotukseen joutuva itse asiassa edes halua sellaiseen paikkaan, missä ei ole syntiä eikä siellä saa tehdä syntiä. Siksi he eivät ole tervetulleita taivaaseen. Valinta tehdään synnin ja vanhurskauden välillä paljon useammin kuin Jeesuksen ja jonkin epäjumalan kuten Allahin välillä.

Jumalan armo olkoon sinun kanssasi.

12.12.2007 Petteri Haipola

Sivun alkuun