Ratkaisuvallasta

Kirjoittanut Petteri Haipola  • 16. tammikuuta, 2010  • Muokattu 28. tammikuuta 2010

de arbitrio

Ihmisen pelastus muodostuu kahdesta eri tekijästä:

  • Sovitus
  • Sovituksen lukeminen ihmisen hyväksi

Sovitusta ei lueta kaikkien ihmisten hyväksi, mutta se, kenen hyväksi sovitus luetaan, tuo pelastuksen sovitetulle ihmiselle. Vastaavasti syntiä ei lueta syyksi kaikille ihmisille ja se tuo pelastuksen, kenelle syntiä ei syyksi lueta. Ratkaisevaa pelastuksen kannalta on siis se, luetaanko syntiä tehneelle ihmiselle syyksi synti vai vanhurskaudeksi hänen uskonsa Kristuksen vereen eli sovituksen sanaan. (Room, 3:19-5:21; 2Kor, 5:18-6:2.) Ne syntiä tehneet, joille luetaan vanhurskaudeksi usko, ja jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi, pelastuvat Jumalan armosta. (Efe, 2:8-9.) Muut ovat paatuneet ja ovat armon valinnan ulkopuolella, vaikka olisivat hyviä tekoja synnin lisäksi tehneet. (Room, 11:6-7.)

Lain tekojen kautta ei pelastuta, mutta on tärkeää ymmärtää oikein Jumalan sanasta se, mitä "lain teot" ovat, ja "mikä ei ole lain teko". Jumalan ihmiselle antama ratkaisuvalta eli kreikaksi "eksuusia" (Joh, 1:12) ja sydämessä tapahtuvat valinnat, ajatukset ja suhtautuminen Jeesukseen Kristukseen eivät ole "lain tekoja", sillä ne ovat Jumalan vaikutusta hänen kutsumissaan ihmisissä ja edellytys armon vastaanottamiselle.

Vaikka Jumala ei valitse ihmisiä pelastukseen kutsutun suhtautumisesta riippumattomalla tavalla, vaan antaa kutsutun suhtautumisen vaikuttaa valituksi tulemisen, niin kutsutun suhtautumista, sydämen ajatuksia, kääntymistä ja Jumalan hänelle antaman ratkaisuvallan käyttöä ei ole sopivaa kutsua "lain teoksi", ikään kuin se olisi "ansiota", vaikka "onkin kiinni ihmisestä itsestään". Jumala vaikuttaa saman mahdollisuuden ottaa armo vastaan jokaisessa kutsumassaan ihmisessä, joten Jumalan vaikutus ei yksin ratkaise sitä, kuka ottaa armon vastaan ja kuka ei. Sen asian ratkaisee kutsuttu ihminen Jumalan hänelle antaman vallan kautta ja nojalla.

Syntien sovitus on kokonaan Kristuksen vanhurskauden teko eikä meillä ole siinä mitään sijaa: me emme ole vaikuttaneet millään tavalla Kristuksen ristinkuolemaan ja nousemiseen ylös kuolleista. Sovitus Golgatan ristillä on kokonaan meistä riippumaton tapahtuma ja historiallinen tosiasia, jota ei voi mikään mahti maailmassa tehdä tekemättömäksi. Ihmisen pelastumisen ratkaisee se, luetaanko Kristuksen vanhurskauden teko hänen hyväkseen vai ei. (Room, 5:12-21.)

Sovituksen sanan ja armon vastaanottaminen on kokonaan Jumalan meille antaman ratkaisuvallan varassa, eikä Jumala pelasta niitä, jotka eivät ota armoa vastaan, mutta pelastaa ne, jotka ottavat armon vastaan. (2Kor, 5:18-6:2; vrt. Joh, 12:42-50; 1:12.)

Pelastumisen "koko paketti" ei ole Kristuksen vanhurskauden teko eli kuolema Golgatan ristillä ja ylösnousemus kuolleista. Se on vain "sovituksen" "koko paketti".

Sielujemme pelastumisen "koko paketti" muodostuu monesta tekijästä, jotka voidaan jakaa kahteen osaan ja ovat "sovitus" ja "osallisuus Kristuksesta [Pyhästä Hengestä]" (Fil, 3:11; Hebr, 3:12-14; 2Kor, 13:13; Efe, 1:13-14; 3:14-17.).

Ne syntiä tehneet ovat "osallisia Kristuksesta loppuun saakka", joiden hyväksi Kristuksen vanhurskauden teko (sovitus) luetaan, ja joille ei lueta syyksi syntiä eikä kadotukseksi Adamin syntiä. (Room, 3:19-5:21.)

Lyhyesti voidaan sanoa, että molemmat ovat yhtä paljon ratkaisevia: meistä riippumaton syntien sovitus Kristuksen vanhurskauden teon kautta ja meidän suhtautumisemme sovituksen sanaan: torjummeko sanan pois luotamme vai otammeko uskossa sen vastaan ja saamme armon. (Room, 5:1-11; 2Kor, 5:18-6:2; 1Tess, 1:1-2:13.)

On siis harhaanjohtavaa puhua siitä, että yksin Kristuksen teko (syntien sovitus) on "koko paketti" ja "yksin ratkaiseva", eikä Jumalan kutsuman ihmisen suhtautuminen Jeesukseen ja armoon "ratkaise mitään". Jumalan kutsuman ihmisen suhtautuminen ristin sanaan ja muuhunkin Jumalan sanan ilmoitukseen (Joh, 14:14-24.) ratkaisee sen, miten Jumala suhtautuu kutsuttuihin. (Matt, 22:1-14.)

Jumalan vaikutusta ei kutsutun "ratkaisuvalta" tee tyhjäksi vaan on "Jumalan vaikutuksen seurausta", sillä Jumala on sen ratkaisuvallan (eksuusia) meille antanut. (Joh, 1:12.) Ratkaisuvallan pitäminen "lain tekona" ja "lain tienä" on kohtalokas virhe, joka johtaa niin tekeviä harhaan ja pois totuudesta. "Sydämen ajatukset" ja siellä tapahtuvat "ratkaisut" eivät ole "lain tekoja", vaan Jumalan meille antaman ratkaisuvallan mukaan suhtautumista evankeliumiin, Kristukseen ja yleensä Jumalan sanan ilmoitukseen, Jeesuksen todistukseen, joka ratkaisee sen olemmeko saaneet "luvatun Hengen uskossa kuulemisen kautta" vai emme. (Gal, 3:1-14)

On monia, jotka hämmentävät Jumalan sanan opetuksia ihmisviisauden kautta, joka on epäloogista ja tyhjää järjen päätelmää, mistä on Jumalan lapsen sanouduttava irti. (2Tim, 2:19-26.) Ihmisen ratkaisuvallan (joka on Jumalan antama) ja sovituksen sanan erottaminen toisistaan ikään kuin ratkaisulla ei olisi mitään merkitystä iankaikkisen osamme kanssa, on turmiollista harhaoppia.

Erityisen mielenkiintoista on se, että ratkaisuvallan käyttämisestä syytetään eri tavalla uskovia "synergisteiksi" ja väitetään heidän opettavan "ihmistekoista pelastusta, jossa Jumala pelastaa ihmisen yhteistyössä ihmisen kanssa", eikä pelastus olekaan "yksin Jumalan teko" (tai "tekoa"). Kun olen keskustellut vapautetun ratkaisuvallan kieltäjien kanssa, niin jokainen heistä on lopulta tunnustanut "ottaneensa vastaan Jumalan armon" (ja Herran Jeesuksen ja Jumalan sanan). He ovat ottaneet vastaan armon, koska Jumala on vaikuttanut sen heissä.

Kun olen sanonut, että niin mekin olemme ottaneet vastaan armon, "koska Jumala on sen vaikuttanut meissä", niin voisi luulla, että uskomme samalla tavalla "ihmisen osuudesta", mutta koska taustalla on syvempi juopa ja erimielisyys, ei niin olekaan tapahtunut. Olen silti saanut tunnustusta eräältä evankeeliselta, kun tätä asiaa hänen kanssaan taannoin jaoin, ja hän tavallaan iloitsi siitä, että näkemyksemme eivät ihan niin kaukana toisistaan olekaan, kuin miltä on näyttänyt. Ehkä ne silti ovat liiankin kaukana toisistaan, koska tämä asia hiertää jatkuvasti eri tavalla uskovien välejä ja aiheuttaa jatkuvia väittelyitä eri foorumeilla ja kasvotustenkin, jos tapaamme.

Sanon eri tavalla uskoville yleensä niin, että "Jumala vaikuttaa armon vastaanottamista myös niissä, jotka eivät ota armoa vastaan". Tämä on totta, ja tästä käy ilmi se, että "Jumalan vaikutus" ei ole yksin ratkaiseva, vaikka on välttämätöntä: ellei Isä vedä, ei Jeesuksen tykö voida tulla. (Joh, 6:44.)

Ratkaisevaa on se, miten Jumalan kutsuma ihminen käyttää hänelle annettua ratkaisuvaltaa ja erimielisyys tästä asiasta aiheuttaa kaiken muun väännön eri tavalla uskovien välillä.

Prosenttiosuudet pelastumisessa

En yleensä jaa asioita prosenttiosuuksiin, koska Raamatussa ei tehdä niin. Syntiä tehneen pelastuksen kohdalla on ehkä kuitenkin oikein puhua siitä, että pelastuminen on sataprosenttisesti kiinni Jumalasta ja sataprosenttisesti kiinni Jumalan kutsumasta ihmisestä. Kummankin osuus tarvitaan kokonaan.

Jumalan osuus tarvitaan, koska ilman Kristuksen vanhurskauden tekoa ei kukaan olisi sovitettu, eikä kukaan pääsisi Isän tykö. (Room, 5:12-21; Joh, 14:6; Hebr, 9:9-10:25.) Kukaan ei saisi syntiä (ja syntejä) anteeksi, ellei Jeesus olisi kuollut puolestamme Golgatan ristillä ja sovittanut meitä Isän kanssa. (Jes, 53; 2Kor, 5:18-6:2; Kol, 1:14-23.) Jumalan osuus on ratkaiseva myös siksi, että ilman sitä ei kukaan voisi tulla Jeesuksen tykö ja uskoa evankeliumin sanaa. (Joh, 6:44; Room, 10:4-13.) Jumala on pelastumisessa aloitteen tekijä ja varjelee Kristuksen omat vaikuttamansa uskon kautta lopulliseen pelastukseen asti voimallaan ja viisaudellaan. (Kol, 2:11-12; Fil, 1:6-11; Jda, 1:24-25; 1Piet, 1:1-5.)

Myös ihmisen osuus on ratkaiseva, koska Jumala on antanut kutsumilleen ihmisille vallan ottaa vastaan Jumalan Poika Jeesus Kristus ja Jumalan armo, niille, jotka uskovat hänen nimeensä. (Joh, 1:12.) Jumalan sana vaikuttaa uskoa ja saa aikaan uudestisyntymisen Pyhän Hengen voiman kautta, mutta kutsuttu voi estää Jumalaa synnyttämästä hänet uudesti ylhäältä. Jos kutsuttu ei estä Jumalaa vaan "antaa pelastaa itsensä" ja "antaa sovittaa itsensä Jumalan kanssa", niin hän saa armon ja pelastuu uskon kautta Kristuksessa Jeesuksessa. (Apt, 2:37-41; Jes, 45:22; 2Kor, 5:18-6:2; 2Tim, 1:13.)

Jumala ei ota kutsumiltaan ihmisiltä ratkaisuvaltaa pois uudestisyntymisen jälkeen vaan kysyy suostumistamme ja edellyttää alamaisuutta Jumalalle loppuun asti. (1Piet, 5:6-11; Hebr, 12:1-17.) Jumala tosin taivuttelee ja nöyryyttää omia lapsiaan, jotta nämä taipuisivat Jumalan tahtoon ja hänen väkevän kätensä alle, mutta kutsuttu voi myös kääntyä pois elävästä Jumalasta ja paatua synnin pettämänä, niin että joutuu pois armosta. (Hebr, 3:12-16; 6:4-6; Room, 11:17-22; Joh, 15:1-6.) Jos ihminen hylkää Jumalan ja kieltää Jeesuksen, niin silloin Jumalakin hylkää ihmisen, eikä Jeesus tunnusta hänestä luopunutta ihmistä omakseen Isän edessä. (1Aik, 28:9; 2Tim, 2:12; Matt, 10:32-39.)

Ajatuksella voidaan leikitellä vielä enemmänkin tällä tavalla:

1) Jumala vaikuttaa sataprosenttisesti armon ja Jeesuksen Kristuksen vastaanottamisen niissä, jotka torjuvat Jumalan lahjan, ja niissä, jotka ottavat armon vastaan.

2) Ihminen ottaa sataprosenttisesti vastaan armon ja Jeesuksen Kristuksen, tai torjuu sataprosenttisesti Jumalan sanan ja lahjan pois luotansa.

Kun asiat ymmärretään oikein Jumalan tahdon mukaan, niin pelastusoppi on suora ja selvä, mutta valitettavan monet ovat tehneet siitä monimutkaisen ja epäloogisen ajatuskiemuran, jonka solmuja on erittäin vaikea saada avatuksi sen jälkeen, kun valheita on uskottu ja ruvettu niitä totuutena levittämään. Valtauskonto ja erilaiset kirkkokunnat ovat täynnä näitä armolle vieraita oppeja ja ihmisviisauteen perustuvia epäloogisia ajatusmalleja, joissa kielletään "vapautettu ratkaisuvalta".

Kaksi toisensa kumoavaa oppia

On olemassa kaksi erilaista oppia sielujen pelastumisesta.

Ensimmäisen opin mukaan Jumalan kutsuma ihminen ei voi vaikuttaa millään tavalla omaan pelastumiseensa.

Toisen opin mukaan Jumalan kutsuma ihminen voi vaikuttaa omaan pelastumiseensa.

Ensimmäisen opin kannalla olevat kannattavat yleensä Lutherin ajatuksia "sidotusta ratkaisuvallasta", tai sitten he ovat opiltaan "kalvinisteja" (Jean Calvinin opin kannattajia).

Toisen opin kannalla olevat uskovat ns. "vapautettuun ratkaisuvaltaan", jonka mukaan Jumala vapauttaa kutsumiensa ihmisten ratkaisuvallan ja nämä voivat uskoa ja ottaa vastaan Jumalan armon, tai sitten torjua Jeesuksen pois luotansa heille annetun ratkaisuvallan nojalla.

Ikävää on se, kun sidotun ratkaisuvallan ja kalvinistisen opin suuntaan kallellaan olevat alkavat väittää, että vapautetun ratkaisuvallan kannalla olevat "yrittävät pelastaa itse itseään", "ovat lain alla", "julistavat toista ja väärää evankeliumia, lakievankeliumia" ja "ovat omavanhurskaita". Tällaiset kommentit ja syytökset ovat omiaan aiheuttamaan eripuraa ja riitoja eri tavalla uskovien välille.

Pahaa ei ole siis ainoastaan se, että nämä ihmiset ovat erehtyneet opillisesti, vaan myös se, että he aiheuttavat riitoja ja eripuraa ihmisten välille, kun ärsyttelevät muita riitaa haastavilla sanoillaan. Eräs heistä on kirjoittanut näin:

"Ensimmäinen oppi perustuu siihen, mitä Jumala on jo tehnyt. Toinen oppi perustuu siihen, mitä ihminen siitä ajattelee, miten siihen suhtautuu ja kuinka soveltaa käytäntöön.

Kannattaa miettiä, kuka on noiden oppien subjekti."

On hyvin vaikea vastata muutamalla sanalla noin taitavasti laadittuun provosoivaan tekstiin, jonka tarkoitus on pilkata vapautetun ratkaisuvallan kannalla olevia uskovia ja vääristää Jumalan sanan opetus koskien sielujen pelastumista. Erikoista asiasta tekee se, että sanojen esittäjä on itse vapautetun ratkaisuvallan kannalla, tai ainakin hänen pitäisi olla. Tästä huolimatta on hän on käynyt sotaa ja kampanjoinut vapautetun ratkaisuvallan kannalla olevia vastaan jo vuosikausia. Ristiriita opissa ja sen käytäntöön soveltamisessa on ilmeinen, mutta se selittynee siirymisellä vähän kerrassaan sidotun ratkaisuvallan opin kannalle. Muutos sitä kohti on tapahtunut vähän kerrassaan, kunnes lopulta päädytään kokonaan kalvinistiseen oppiin predestinaatiosta tai sen luterilaiseen versioon, joka on kuitenkin käytännössä täysin sama kuin kalvinistinen kaksinkertaisen predestinaation oppi: se on vain hienosti väärennetty versio samasta opista, jonka mukaan Jumala pelastaa kenet tahtoo, mutta ei tahdo pelastaa kaikkia ihmisiä.

Ihmisen vastaanhangoittelu ei nimittäin estä Jumalaa pelastamasta valittuja, koska Jumala pelastaa heidät vastaanhangoittelusta riippumatta, mutta toisten kohdalla vastaanhangoittelu estääkin Jumalaa pelastamasta kadotukseen joutuvia. Näin paljastuu se, että todellisuudessa ihmisen vastaanhangoittelu ei ole peruste kadotukseen joutumiselle vaan Jumalan valinta tai valitsematta jättäminen. Siksipä luterilainen oppi yksinkertaisesta predestinaatiosta on täsmälleen sama kuin kalvinistinen oppi kaksinkertaisesta predestinaatiosta, mutta se on vain taitavasti salattu versio siitä, niin että joidenkin ihmisten on helpompi uskoa siihen valheeseen, kuin läpinäkyvään kalvinistiseen valheeseen, jossa sanotaan suoraan vastoin Raamatun sanaa, että Jumala ei tahdo pelastaa kaikkia ihmisiä. (1Tim, 2:4.)

Miten siis voin vastata edellä esitettyyn väitteeseen "kahdesta opista", joissa "vapautetun ratkaisuvallan oppi" saadaan näyttämään "synergismiltä", jossa "Jumala pelastaa ihmisen yhteistyössä ihmisen kanssa"? Toinen oppihan on nöyrältä kuulostava valhe, jonka mukaan "Jumala pelastaa ihmisen täysin ihmisestä riippumattomista syistä". Väite on siinä mielessä tosi, että Jumalalla ei ole mitään "velvollisuutta" pelastaa meitä, koska olemme tehneet syntiä, mutta rakkaudesta syntisiä kohtaan hän kuitenkin sen tekee, ja antaa kutsumansa ihmisen ratkaisun vaikuttaa valituksi tulemiseen, niin kuin Raamatussa on näistä asioista opetettu.

Muutaman hetken mietittyäni tätä ongelmallista asiaa päätin vastata seuraavalla tavalla.

Jumalan teolla (sovitus) ei ole pelastavaa vaikutusta Jumalan kutsumalle ihmiselle, jos kutsuttu ei usko evankeliumin sanaan, eikä ole päässyt uskon kautta sisälle Jumalan armoon. (Room, 5:1-11; 1Kor, 15:1-2)

On harhaanjohtavaa ja turhaa erimielisyyttä aiheuttavaa vastakkainasettelua erottaa toisistaan Jumalan teko (sovitus) ja Jumalan kutsuman ihmisen suhtautuminen kuulemaansa Jumalan sanaan (sovitukseen). Jumala on tosin "subjekti", joka on sovittanut meidät Poikansa kuoleman kautta itsensä kanssa (Room, 5:10-11; 2Kor, 5:18-21.), mutta hän itse edellyttää evankeliumin sanan kuulijoilta "uskossa vastaanottamista" (Apt, 19:1-9; Room, 5:1-2; 2Kor, 6:1-2; Gal, 3:1-14), eikä pelasta sanan kuulijoita yksin oman päätöksensä nojalla täysin kutsutusta riippumattomista syistä. Jumala pelastaa vain ne sanan kuulijat, jotka ottavat vastaan Jeesuksen Kristuksen ja uskovat hänen nimeensä. (Joh, 1:12)

Jumala ei vaikuta sanan kuulijoissa uskossa vastaanottamista ja uudestisyntymistä kutsutusta riippumattomalla tavalla, vaan antaa kutsutun sydämen ajatusten ja Jumalan tykö kääntymisen vaikuttaa valintaansa, niin että Jumala valitsee vain ne sanan kuulijat omiksi lapsikseen, jotka ottavat vastaan Jeesuksen Kristuksen ja uskovat hänen nimeensä. (Joh, 1:12; Matt, 22:1-14.) Tässä "sanan kuulija" ei ole vain "tahdoton objekti" vaan hän on "sanaa kuuleva" ja "sydämessään asioita ratkaiseva subjekti", johon Jumalan sana vetoaa monin eri tavoin. Siksi sanotaan:

"Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!" (Efe, 5:14)

Synteihin ja rikoksiin kuolleen ihmisen (Efe, 2:1-3) on mahdollista nousta ylös kuolleista "herätyksen tilassa", kun Jumala kutsuu häntä ja vetää Jeesuksen tykö. (Joh, 6:44; Room, 2:4-5; Job, 33:14-33) Jos joku uskoo kuulemansa sanan ja kääntyy sydämessään Jumalan tykö, niin hän saa syntinsä anteeksi ja siirtyy kuolemasta elämään. (Joh, 5:24; Apt, 10:34-48; 1Joh, 3:14.) Tämä on ilmainen lahja, jonka syntinen voi ottaa vastaan Jumalan vaikuttaman uskon kautta, mutta lahja voidaan ihan yhtä hyvin myös torjua kuin ottaa se vastaan. (Jes, 55:1-8; Joh, 12:42-50; Apt, 28:17-31; Kol, 2:12.) Ratkaisun vastaanottamisesta tai sanan torjumisesta tekee Jumalan kutsuma ihminen eikä Jumala. Jumala valitsee sitten kutsumiensa ihmisten joukosta vain ne, jotka ottavat vastaan hänen Poikansa ja iankaikkisen elämän armolahjan.

Jokainen voi tutkia mielessään väitettyjä "kahta eri oppia", onko se totta, mitä joku edellä kirjoitti. Onko kyseessä "kaksi erilaista oppia"? "Toinen oppi perustuu siihen, mitä Jumala on jo tehnyt." Toinen oppi perustuu siihen, mitä ihminen Jumalan teosta ajattelee ja miten siihen suhtautuu. (Käytännön sovellus jääköön tässä käsittelemättä).

Ajatellaanpa niin, että Paavali ei olisi ajatellut yhtään mitään "Jumalan teosta" (Kristuksen vanhurskauden teosta eli syntien sovituksesta Golgatan ristillä Jumalan Pojan ruumiin kuoleman kautta). Mitä jos Paavali ei olisi suhtautunut kuulemaansa evankeliumiin ja näkemäänsä ilmestykseen millään tavalla. (Apt, 9:1-22; 22:1-22.) Huomaatteko saman, mitä minä?

On täysi mahdottomuus, että Paavali olisi ollut ajattelematta "yhtään mitään" evankeliumista ja Jeesuksesta. On täysin mahdotonta, että hän ei olisi suhtautunut siihen millään tavalla. Hänen täytyi suhtautua siihen jollakin tavalla aivan niin kuin jokaisen ihmisen täytyy suhtautua Jeesukseen Kristukseen ja kuulemaansa Jumalan sanaan jollakin tavalla. Ja juuri tämä suhtautumisemme ja ajatuksemme vaikuttaa siihen, valitseeko Jumala meidät ja pelastaa meidät, vai ei.

On siis todella harhaanjohtavaa ja virheellistä erottaa toisistaan "Jumalan sana" ja "evankeliumin kuulijat" (tai "Jumalan teko" ja "ihminen, joka joko uskoo tai ei usko"). Jumalan sanalla on pelastava vaikutus vain suhteessa sanan kuulijoihin, eikä Raamatussa itsessään koskaan eroteta sanaa ja sanan kuulijoita toisistaan, kun opetetaan sielujen pelastumisesta tai julistetaan evankeliumia. Suhtautuminen Jeesuksen sanoihin ratkaisee sielun iankaikkisen osan. (Joh, 12:42-50; Matt, 7:21-29.)

On oikein julistaa ilosanomaa siitä, mitä Jumala on jo tehnyt meidän hyväksemme, kun sovitti meidät Poikansa ruumiin kuoleman kautta itsensä kanssa. On oikein kertoa Kristuksen kärsimyksistä ja kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja taivaaseen astumisesta ja kaikesta, mistä Raamattukin kertoo. On oikein opettaa, että ainoa Jumalalle kelpaamisen peruste on se, että Jumala lukee meille vanhurskaudeksi meidän uskomme, eikä lue syyksi syntejämme, kun olemme saaneet ne anteeksi uskomalla Jeesukseen. (Room, 4:1-8; Apt, 26:17-20.) Me kelpaamme siksi, että Jumala on tehnyt meidät täydellisiksi Kristuksen ruumiin ja veren uhrin kautta. (Hebr, 10:14-17.) Muuta kelpaamisen perustetta ei ole kuin Kristuksen täydellinen uhri ja täydellinen vanhurskaus, joka luetaan meidän hyväksemme.

Mutta väärin on se, jos evankeliumia opetetaan ikään kuin ihmisestä irrallisena historiallisena tosiasiana, niin että Jumalan kutsuman ihmisen suhtautuminen kuulemaansa evankeliumin sanaan ei vaikuta millään tavalla hänen pelastumiseensa. Ja juuri tästä on kysymys, kun puhumme kahdesta "erilaisesta opista". Toisen opin mukaan "Jumala pelastaa kutsumistaan ihmisistä riippumattomista syistä valitsemansa ihmiset, mutta toisia hän ei pelastakaan." Toisen opin mukaan "Jumala pelastaa kutsumistaan ihmisistä vain ne, jotka ottavat vastaan Jumalan Pojan ja armon."

Toiset uskovat "vapautettuun ratkaisuvaltaan" ja toiset "sidottuun ratkaisuvaltaan", niin että toisten mukaan kutsuttu voi vaikuttaa omaan pelastumiseensa, mutta se vaikutus ei ole "lain teko" eikä "omavanhurskauden saastaa", niin kuin toiset jopa pilkaten väittävät sen sitä olevan. Toiset uskovat puolestaan niin, että Jumalan kutsuma ihminen ei voi vaikuttaa millään tavalla siihen, että hän pelastuu.

Erimielisyys näiden kahden opin kannalla olevien välillä aiheuttaa jatkuvaa hankausta eri tavalla uskovien välille ja on syynä siihen hajaannukseen, jossa nimeltään kristitty maailma tällä hetkellä elää, ja osin myös uudestisyntyneet Jumalan lapset heidän kanssaan. Ellei tästä asiasta vallitse yksimielisyyttä uskovien keskuudessa, on laajempi ja syvällisempi yhteyden tunteminen eri tavalla uskovien kanssa käytännössä lähes mahdotonta.

Ikuinen kiistakapula

Tämä on sellainen ikuisuusaihe, jossa hyvin harvoin tapahtuu liikehdintää sidotun ratkaisuvallan kannalla olevista vapautetun ratkaisuvallan suuntaan.

Liikehdintää tapahtuu vain yhteen suuntaan: kun joku on tullut uskoon tai luullut uudestisyntyneensä, niin hän kääntyy myöhemmin sidotun ratkaisuvallan tai puhtaan kalvinismin kannattajaksi.

Kummassakin opissa kiistetään se, että Jumalan kutsuman ihmisen suostumusta tarvitaan uudestisyntymiseen ja sielun lopulliseen pelastumiseen.

Jumala pelastaa kenet tahtoo ja tekee sen täysin riippumatta siitä, miten kutsuttu mihinkään suhtautuu.

Osan vastaanhangoittelijoista Jumala kääntää ja saa uskomaan Jeesukseen, osan kohdalla Jumala sallii vastaanhangoittelun estää kutsuttua kääntymästä ja uskomasta Jeesukseen.

Vastaanhangoittelu ei siis ole todellinen este kenenkään pelastumiselle edes luterilaisen opin mukaan (sidottu ratkaisuvalta ja "yksinkertainen" predestinaatio), koska vastaanhangoittelu ei estä Jumalaa pelastamasta valittuja, vaikka he hangoittelevat vastaan ihan samalla tavalla kuin kadotukseenkin joutuvat.

Vain Jumala voi murtaa vastarinnan ja päättää vastaanhangoittelun tai lieventää sitä, mutta ei sitä kaikkien kutsumiensa ihmisten kohdalla tee, joten tämäkin oppi yksinkertaisesta predestinaatiosta ja sidotusta ratkaisuvallasta on käytännössä samaa kuin kaksinkertainen predestinaatio ja puhdas kalvinismi: Jumala pelastaa vain valitut ja muita hän ei edes tahdo pelastaa.

Vain kalvinistit rohkenevat sanoa tämän ääneen, koska oppi on selvästi Jumalan sanan vastainen. (1Tim, 2:4.) Luterilaiset ja muut heidän tavallaan ajattelevat ovat tässä ovelampia kuin kalvinistit.

On toki niitä, jotka ovat saaneet kasvatuksen vapautetun ratkaisuvallan kieltävään oppiin eivätkä koskaan muuta näkemystään, ja osa heistä ei koskaan ns. uskoontuloa (tai kääntymistä) olekaan kokenut.

Liittoajattelu opin taustalla

Jumalan ja ihmisen välistä suhdetta kuvataan Raamatussa sanalla "liitto". (Matt, 26:26-28; 2Kor, 3:1-6) Liitossa on kaksi osapuolta ja molempien pysyminen liittosuhteessa on edellytys liiton ehyenä pysymiselle. Jumala on ilmoittanut omasta puolestaan pysyvänsä uskollisena liitossa ihmisen kanssa, mutta ihminen voi tahtoessaan rikkoa liiton Jumalan kanssa ja lähteä siitä pois.

Jeesuksen ja häneen uskovan ihmisen välistä suhdetta kuvataan myös kihlauksena. Paavali sanoi kihlanneensa korinttolaiset yhdelle ainoalle miehelle, joka on Kristus Jeesus. (2Kor, 11:2.) Kihlaus ei ole pelkästään oikeus kristitylle vaan se myös velvoittaa häntä. Jos kristitty pysyy uskollisena sulhaselleen eli Kristukselle, niin hän pääsee Herran tulemuksessa osalliseksi Karitsan hääateriasta. (Ilm, 19:7-8.) Jos kristitty on uskoton sulhaselle ja hylkää Jeesuksen, niin hänet karkoitetaan häpeällä pois Kristuksen luota hänen tulemuksessaan. (Matt, 22:1-14; 1Joh, 2:28.)

Vapautettua ratkaisuvaltaa vastaan olevat vetoavat tässä kohdassa Paavalin sanoihin, joiden mukaan Jeesus on uskollinen, vaikka me olisimme uskottomat, ja Jeesuksen yksipuolinen uskollisuus riittää tuomaan meille pelastuksen. Samassa kohdassa sanotaan kuitenkin se, että "jos me kiellämme hänet, on hänkin kieltävä meidät". (2Tim, 2:11-13) Jeesuksen kieltäminen tarkoittaa käytännössä hänestä luopumista ja uskottomuutta uudelle liitolle. Jumala edellyttää palvelijoiltaan myös uskollisuutta, vaikka tämä asia vapautetun ratkaisuvallan kieltävässä opetuksessa joskus kumotaankin. (Matt, 25:14-30; Luuk, 12:32-48; 1Kor, 4:1-7.)

Kun puhumme liittouskollisuudesta, niin on erehdyttävää verrata sitä "itse itsensä pelastamiseen". Vapautetun ratkaisuvallan kieltävät ihmiset puhuvat mielellään siitä, miten oman vastuunsa ja ratkaisuvaltansa tunnustavat "yrittävät mukamas pelastaa itse itseään", kun me uskomme, että pelastuksemme on kiinni myös meidän uskollisuudestamme, eikä vain Jeesuksen uskollisuudesta. Panettelijalle on suorastaan herkkupala puhua siitä, miten uskovaisen "on tehtävä työtä liittonsa ehyenä säilymisen eteen", koska tällaisilla puheilla saadaan näyttämään siltä, että me todellakin pelastamme itse itseämme tekojemme kautta. Tästä ei liittouskollisuudessa kuitenkaan ole kysymys.

Liittouskollisuus on yksinkertaisesti sitä, että "me emme antaudu toiselle miehelle eläessämme Kristuksen omina". Kyse on sydämen ajatuksista ja ratkaisuista, joita joudumme sydämissämme tekemään suhteessa Jeesukseen. Jeesus on tehnyt ja tekee omalta puoleltaan kaikkensa hurmatakseen meidät ja pitääkseen meidät vakuuttuneina hänen hyvyydestään ja rakkaudestaan. Jos kuitenkin mielistymme syntiin vanhurskauden ja kuuliaisuuden sijasta, niin se on sama asia kuin olla uskoton Jeesukselle ja antautua toiselle miehelle tämän elämän aikana. (Room, 6:16.) Jos joku syyllistyy tähän uskottomuuteen, niin Raamatun yksitotinen ilmoitus hänen kohtalostaan on iankaikkinen kadotus Herrasta. (Room, 6:12-23; 2Tess, 1:5-10.)

On siis katsottava tarkoin, kuinka me uskomme, sillä uskottomat eivät sittenkään peri Jumalan valtakuntaa, vaikka monet yrittävät väittää sellaista vastoin Raamatun selvää sanaa. (1Kor, 6:9-11; Gal, 5:19-21; Kol, 3:5-8.)

Petteri Haipola 16. tammikuuta, 2010, muokattu 28. tammikuuta 2010.

Sivun alkuun