Ehdoton armo ja synergismi

Kirjoittanut Petteri Haipola  • 13. helmikuuta 2010

Jumala pelastaa armosta ne, jotka pelastaa.

Lisää tähän "ihmisen osuus" (vastaanottaminen, sitoutuminen armoon, antautuminen armoon, tms.), niin olet hylännyt "ehdottoman armon" opin.

Jos väität "ottaneesi vastaan" armon, niin olet jo "lain alla" ja "toisessa evankeliumissa", jossa "ihmisen osuus" ratkaisee iankaikkisen pelastumisesi.

Sen sijaan, että väität "ottaneesi vastaan" armon, niin sano, että "olet saanut armon". Siinä ei mainita sinua "subjektina" eli "tekijänä".

Pelastuva ihminen on pelkkä "objekti" eli kohde, jonka Jumala armossaan pelastaa. Pelastuva ihminen ei voi vaikuttaa millään tavalla omaan pelastumiseensa, ei "ottamalla vastaan", ei "uskomalla" (Jumala vaikuttaa sen uskon kokonaan ihmisestä riippumatta), ei "antautumalla", ei "antamalla", ei "suostumalla" eikä "sitoutumalla" armoon. Jumala ei tarvitse ihmiseltä lupaa, jotta voisi pelastaa ihmisen.

Kaikki "ihmisen osuudesta" kertova opetus on "synergismiä" eli oppia, jonka mukaan "Jumala pelastaa ihmisen yhteistyössä ihmisen kanssa" eikä pelastuminen ole siten yksin "Jumalan teko" ja "hänen varassaan", "hänestä kiinni". Pelastuminen on synergismissä riippuvaista ihmisen suhtautumisesta evankeliumiin, Jeesukseen ja Jumalaan - se on "kiinni ihmisestä".

Synergismissä pelastuminen on riippuvaista periksi antamisesta, vastarinnasta luopumisesta, vastaanhangoittelun lopettamisesta, antautumisesta Jumalalle - siitä, että Jumalan kutsuma ihminen "antaa sovittaa itsensä Jumalan kanssa" ja "antaa pelastaa itsensä". Ehdottoman armon oppi on kaikkea tuollaista synergismiä ja omavanhurskautta vastaan.

Synergismi on "kirottua toista evankeliumia" ja "lain alla olemista", koska siinä ihminen luulee pelastuvansa "lain tekojen kautta", koska uskoo vaikuttavansa valinnoillaan, sydämensä ajatuksilla, kääntymisellään, tahdollaan ja antautumisellaan tms. omaan pelastumiseensa.

Näin ollen pelastuminen ei olekaan yksin Jumalan päätöksen ja työn varassa, vaan siihen tarvitaan "ihmisen osuus": "ihmisen päätös" (ratkaisu), "ihmisen tahto" ja "ihmisen suostuminen jollakin tavalla pelastukseen" (esim. "antautuminen" tai "sitoutuminen armoon" on "ihmisen osuutta" ja jos sitä on edes pieni osa pelastuksessa, niin ihminen yrittää pelastaa itse itsensä eikä Jumala pelasta häntä ihmisestä riippumattomista syistä - "sitoutuminen armoon" on siis "lain alla olemista" ja "synergismiä", "toista evankeliumia").

Synergistit "vaativat" ihmisiltä "sitoutumista armoon" tms. asiaan ja uhkailevat heitä kadotustuomiolla, jos he "eivät sitoudu armoon". Jos ihminen yrittää edes "vähän pelastaa itse itseään lain teoilla" eikä "sitoudu kokonaan armoon", niin hän joutuu kadotukseen - näin "armoon sitoutuminen" ja sen vaatiminen ihmiseltä on "lakia" ja väärää "lakievankeliumia", joka ei anna kenellekään elämää ja evankeliumin vapautta.

Vapautta on vain siinä "ehdottoman armon" opissa, jonka mukaan ihmisen "ei tarvitse" sitoutua armoon eikä mihinkään tai keneenkään, vaan "Jumala tekee kaiken tarvittavan", että ihminen pelastuu. Tähän "Jumalan työhön" ja jo tekemään tekoon (Kristuksen vanhurskauden teko Golgatan ristillä eli syntien sovitus) ei ihminen voi millään tavalla myötävaikuttaa. Jos joku luulee, että ihminen voi myötävaikuttaa armon saamiseen ja armosta pelastumiseen, niin hän on "synergisti" ja yrittää pelastaa itse itsensä, eikä ole "ehdottoman armon" opin kannalla.

Synergismissä "ihminen yrittää itse pelastaa itseään".

Ehdottoman armon opissa Jumala pelastaa ihmisen eikä kukaan voi häntä estää - ei edes Jumalan kutsuma ihminen, sillä Jumala pelastaa kenet tahtoo, eikä anna vastaanhangoittelun olla esteenä pelastumiselle, vaikka tuomitseekin suurimman osan ihmisiä kadotukseen.

Jumala pelastaa armosta ne, jotka pelastaa, ja tekee sen täysin ihmisestä riippumattomista syistä, yksin oman valintansa ja päätöksensä nojalla.

---

Edellä on kuvattu "ehdottoman armon" oppi. Uskotko siihen vai oletko "synergisti" ja opetat "ihmisen osuutta" pelastuksessa?

Ehdoton armo ja synergismi lyhyesti esitettynä

Lyhyesti sanottuna ehdoton armo on sitä, että Jumala pelastaa ihmisen kokonaan ihmisistä riippumattomista syistä oman valintansa ja päätöksensä perusteella, eikä anna minkään ihmisessä olevan vaikuttaa pelastumiseen. Ihminen ei siis voi myötävaikuttaa millään tavalla omaan pelastumiseensa.

Tuo on "ehdottoman armon oppi" ja jos pelastukseen liitetään vähänkään "ihmisen osuutta" esimerkiksi "suostumisen" muodossa, niin se on "synergismiä". Synergismi tarkoittaa sitä, että "Jumala pelastaa ihmisen yhteistyössä ihmisen kanssa" (synergia: yhdessä vaikuttaminen/ tekeminen). Siis: pelkkä "suostuminen" tms. tahdonilmaisu, periksi antaminen, murtuminen, taipuminen, kääntyminen, tms. katsotaan "teoksi", jonka kautta ihminen "yrittää pelastaa itse itsensä", jos uskotaan ja opetetaan sen olevan jollakin tavalla "kiinni ihmisestä itsestään" (päätös, ratkaisu; suostuminen).

Huumoria satiirin muodossa

Ehdottomassa armossa pysyminen vaatii hirveästi ihmisponnistelua ja pinnistelyä, että ei vain lankeaisi pois armosta. Siinä täytyy jatkuvasti valvoa sydäntään ja ajatuksiaan, että pysyisi armossa ja uskossa, eikä lankeaisi lain alle ja joutuisi pois armosta.

Hirveän ihmiskeskeinen oppi – synergismiä parhaimmillaan?

Petteri Haipola 21. tammikuuta 2010.

NetMissionista lainattua tekstiäni

Voiko armon menettää, kun sen on kerran saanut: kun on päässyt uskon kautta sisälle armoon?

Olen miettinyt sitä jatkuvaa vääntöä ja kiistoja siitä, voiko kristitty vaikuttaa siihen, että hän pysyy Kristuksessa ja uskossa vai ei.

Toiset väittävät kivenkovaan, että ei voi.

Toiset uskovat, että voi.

Ja kun he näin uskovat, niin heitä syytetään itse itsensä pelastamisen yrittämisestä, lain alaisuudesta, synergismistä ja ties mistä.

Riita on siis valmis.

Silti, olemme periaatteessa samaa mieltä asioista, mutta ne toiset eivät vain tahdo sitä tunnustaa.

Ajatellaan nyt esimerkiksi tätä opetusta "ehdottomasta armosta", sen eri versioissaan.

Tällä foorumilla on ollut useimmiten esillä synergistinen versio ehdottomasta armosta. Armoa riittää vain siinä tapauksessa, että on antauduttu ehdottomasti armoon tai sitouduttu armoon. Tässäkin on ihmisen ja Jumalan yhteistyö, jos sydämen ratkaisuja ja ajatuksia "työksi" kutsutaan.

Pelastus on tuossa näkemyksessä kokonaan kiinni ihmisestä ja kokonaan kiinni Jumalasta, ihan niin kuin minunkin tavallani uskovien opissa. Silti ne toiset vänkäävät vastaan ja aiheuttavat riitoja taitamattomilla väittelyillään.

Sitten on oppia, jonka mukaan uskovaisen ei tarvitsekaan ihan täysin antautua ehdoitta Jumalan armoon. Pelastukseen riittää se, että on antauduttu osin armoon ja yritetään välillä pelastaa itse itseä: ollaan välillä lain alla ja välillä ollaan armon alla.

Mitä tuostakin nyt sanoisi?

Oikeastaan ainoa ihmisen osuuden kieltävä oppi on sellainen, että siinä ei tarvita ihmisen puolelta yhtään mitään: ei sitoutumista, ei antautumista, ei yhtään mitään edes suhteessa armoon. Armoon ei tarvitse siis ehdoitta antautua, sillä Jumala pelastaa ne, jotka on valinnut, täysin riippumatta heidän antautumisestaan ja sitoutumisestaan.

Mahtaako täällä oikeastaan kukaan uskoa tuollaiseen oppiin? Jos ei usko, niin miksi kiivailla meitä eri tavalla uskovia vastaan, jos kerran uskomme samalla tavalla "ihmisen osuudesta"?

Ja jos joku uskoo ehdottomaan armoon sen äärimmäisen laidan opetuksen mukaan, niin silloin ei kannattaisi puhua lainkaan ehdoitta antautumisesta tai sitoutumisesta. Ei sellaista tarvita tai vaadita. Jumala pelastaa ne, jotka on valinnut, riippumatta siitä, ovatko nämä antautuneet ehdoitta Jumalan armoon vai eivät.

Tuossa opissa on muuten yksi paha harha sen molemmissa versioissa. Siinä puhutaan "antautumisesta Jumalan armoon". Eihän meidän mihinkään "armoon" tarvitse antautua vaan "Jumalalle". Armosta on tehty ikään kuin epäjumala, joka kaikki kaikessa vaikuttaa: armoa palvotaan, armoa korotetaan, armolle antaudutaan, armoa julistetaan, jne.

Armo on siis syrjäyttänyt elämässä ja opissa Jeesuksen Kristuksen. Apostolit julistivat Kristusta Jeesusta, että hän on Herra, mutta armon korottajat julistavat armoa...

Sanon tämän riitaa haastamatta ihan neutraalina havaintona.

Petteri Haipola 13. helmikuuta 2010.

Sivun alkuun