Kutsuttu ei voi vaikuttaa pelastumiseensa

Kirjoittanut Petteri Haipola  •  17. joulukuuta 2009

On olemassa erittäin nöyrältä kuulostava oppi, jonka mukaan kutsuttu ihminen ei voi vaikuttaa millään tavalla siihen, että hän pelastuu. Hän ei voi vaikuttaa siihen, että hän ottaa vastaan Jumalan armon ja Jeesuksen Kristuksen. (2Kor, 6:1-2; Joh, 1:12.) Hän ei voi vaikuttaa siihen, että pysyy Kristuksessa ja uskossa, evankeliumin toivossa. (Joh, 15:1-6; 1Kor, 15:1-3; Kol, 1:19-23.) Jumala vaikuttaa hänessä tahtomista ja tekemistä sillä tavalla, että hän pelastuu varmasti, eikä mikään tai kukaan voi estää häntä pelastumasta. (Fil, 2:12-13; Room, 8:31-39.) Hänellä ei ole mitään osuutta pelastumisessaan: se on kokonaan Jumalan teko ja hänen päätettävissään oleva asia. Hän ei voi estää Jumalaa toimimasta ja pelastamasta häntä, koska Jumala rakastaa häntä ja tahtoo pelastaa hänet. (Efe, 2:1-10; 1Tm, 2:3-7.)

Kuulostaa sangen lupaavalta ja nöyrältä, eikö totta? Ihminen ei voi vaikuttaa millään tavalla omaan pelastumiseensa: se on yksin Jumalan päätöksen ja toiminnan varassa, mitä puhtainta armoa, eikä ihmisellä ole mitään ansiota esitettävänä Jumalan edessä, mistä syystä Jumalan pitäisi hänet pelastaa.

Ei anteeksipyyntö, ei armon vastaanottaminen, ei antautuminen vanhurskauden palvelijaksi (Room, 6:16.), ei alistuminen Isän Jumalan tahtoon (Hebr, 12:9; Jaak, 4:7.), ei hengen pyhitys (2Tess, 2:13-17; Room, 6:12-23.), eikä mikään pelastukseen vaikuttava asia ihmisen elämässä ole ihmisen vallassa (kreikaksi "eksusia"), vaan kaikki on puhdasta Jumalan vaikutusta ilman pienintäkään ihmisen osuutta suostumisen, myöntymisen, taipumisen, antautumisen, alistumisen, antamisen (Jes, 45:22; Apt, 2:40; 2Kor, 5:18-6:2.) tai vastaanottamisen kohdalla, sillä Jumala ei anna kutsumansa ihmisen päättää mistään pelastukseen liittyvästä, eikä hän anna valtaa ottaa vastaan Jumalan armoa, eikä valtaa pysyä uskon kautta Kristuksessa.

Jumala vaikuttaa ja lahjoittaa kaiken, mitä pelastumiseen tarvitaan, eikä lahjan vastaanottaja voi kieltäytyä ottamasta lahjaa vastaan, jos Jumala on hänet pelastukseen ja iankaikkiseen elämään valinnut. Ihmisen kohtalo on sinetöity jo ennen maailman perustamista. Sielujen pelastuminen on kiinni yksin Jumalan päätöksestä, eikä Jumala anna ihmisten vaikuttaa millään tavalla siihen, mitä hän on kohdallemme päättänyt. Toiset hän on valinnut iankaikkiseen elämään, mutta toisia ei: nämä joutuvat iankaikkiseen kadotukseen, eivätkä voi sitä kohtaloaan millään tavalla välttää, koska Jumala ei ole valinnut heitä, ja koska he torjuvat Jumalan armon ja Herran Jeesuksen pois luotaan. Oma syynsä, kun eivät ottaneet armoa vastaan, mutta miten he olisivat voineet ottaa sen vastaan, jos se olisi vain Jumalan päätöksellä mahdollista ottaa vastaan?

Jos vain Jumalan tahto ratkaisee sen, miten ihmisille käy, niin silloin kaikki ihmiset pelastuisivat, koska "Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan totuuden ja pelastuisivat". (1Tim, 2:3-7.) Jos Jumalan tahto ei yksin riitä pelastamaan kaikkia maailman ihmisiä, niin silloin myös ihmisten tahto vaikuttaa heidän iankaikkiseen osaansa. Ihminen voi estää Jumalaa pelastamasta hänet, kun vastustaa Jumalaa ja hangoittelee vastaan, mutta silti vain joidenkin ihmisten vastaanhangoittelu johtaa kadotukseen, mutta joidenkin ei, sillä kaikki ihmiset eivät joudu kadotukseen, vaikka kaikki hangoittelevat vastaan ainakin niiden joukossa, jotka ymmärtävät äidinkieltään ja ovat tehneet syntiä. Sikiöistä ja vauvoista tätä on vähän vaikeampi todistaa, että hekin hangoittelisivat vastaan ja tekisivät syntiä, eikä se asia olekaan oleellinen tässä kirjoituksessa. Oleellista on se, miten vain joidenkin ihmisten vastaanhangoittelu johtaa kadotukseen, mutta toisten ei? Eikö tämä ole todistus sen puolesta, että sittenkin vain Jumalan tahto ratkaisee ihmisten iankaikkisen osan? Vai mistä johtuu se, että toisten vastaanhangoittelu koituu kadotukseksi, mutta toisten ei?

Eivätkö kaikki ihmiset vastusta Jumalaa yhtä paljon?

Vai luetaanko vähäisempi vastaanhangoittelu niiden eduksi ja ansioksi, jotka ovat vähemmän vastaanhangoitelleet? Jos se luettaisiin ansioksi, niin miten pelastus voisi silti olla armosta?

Entä luetaanko runsaampi vastaanhangoittelu joillekin ihmisille eduksi? Mitä enemmän vastaanhangoittelee, niin sitä varmemmin pelastuu? Ei tämäkään vaihtoehto voi olla oikea ja kertoa totuutta Jumalan sanan opetuksista koskien Jumalan valintaa ja sielujen pelastumista.

Entä luetaanko vastaanhangoittelun lopettaminen ja vastarinnan murtuminen niiden ansioksi, jotka eivät enää niin kovin paljon vastaanhangoittelekaan, vaan ottavat vastaan Jumalan armon ja uskovat Herraan Jeesukseen?

Ei sitäkään voida ansioksi lukea, koska silloinhan pelastuminen ei olisi armosta vaan teoista, mikä on Raamatun opetuksia vastaan. (Room, 11:6-7; Matt, 19:16-27.)

Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, miten ihmisen ja Jumalan osuus sielujen pelastumisessa voidaan ymmärtää ilman ristiriitaa opetuksessa. Jumala on valinnut iankaikkiseen elämään ne, jotka ottavat vastaan hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen (Joh, 1:12.) ja hänen armonsa (2Kor, 6:1-2.), eikä tätä vastaanottamista lueta "lain teoksi" eikä "ansioksi". Jumala on ensinnäkin antanut kutsumilleen ihmisille vallan tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen ainoan Poikansa nimeen (Joh, 1:12 "eksusia": valta, päätösvalta, voima, oikeus).

Jumala on siis tehnyt aloitteen, kun on ensin kutsunut syntistä ja vetänyt häntä Jeesuksen tykö. (Joh, 6:44; Room, 2:4-5.) Sitten hän on poistanut tieltä kaikki esteet, jotta kutsuttu voisi käydä sisälle Jeesus-portista ja saada lahjana iankaikkisen elämän. (Matt, 7:13-14; 12:29; Joh, 10:1-15; Room, 6:23; 1Joh, 2:25.) Sitten hän on antanut kutsumilleen ihmisille vallan päättää siitä, ottavatko he vastaan armon vai torjuvat sen pois luotaan, uskovatko Jumalan sanaan vai eivät. (Joh, 1:12; 12:42-50; 2Kor, 5:18-6:2.) Sitten tämä "valta" (eksusia) päättää uskossa ja Kristuksessa pysymisestä on edelleen uskovilla itsellään, eikä Jumala ota tätä valtaa koskaan ihmiseltä pois, niin kauan kuin elämme maan päällä. (Joh, 15:1-6; Room, 11:17-22; 1Kor, 15:1-3; Kol, 1:19-23.)

Kutsuttu pysyy Kristuksessa uskon kautta (Room, 11:22.) – ei tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi (Efe, 2:8-9.) – jos käyttää valtaansa oikein ja antautuu palvelemaan vanhurskautta synnin sijasta (Room, 6:16.), mutta jos hän paatuu synnin pettämänä ja luopuu pois Herrasta (Hebr, 3:12-15; 6:4-6; 10:26-31.), niin hänestä tulee kahdesti kuollut (Jda, 1:12.) ja hän joutuu kadotukseen. Uskossa on kyse "luottamuksesta Jumalaan", eli uskon syvin olemus on "luottamista Jumalaan", eikä vain "totena pitämistä", niin kuin jotkut luulevat. (Hebr, 3:12-15; Fil, 1:6-11.) Usko on myös "uskollisuutta Jumalaa kohtaan", niin että "vähässä uskolliset Jumalan palvelijat pannaan paljon haltijaksi, ja niin he pääsevät armosta Herransa iloon". (Matt, 25:14-30.) Usko on myös kuuliaisuutta Poikaa kohtaan, sillä joka ei ole kuuliainen Pojalle, ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään. (Joh, 3:36; Room, 1:5; 6:17; 16:19, 26.) Usko on myös Jumalan vaikuttamaa ja siinä mielessä lahjaa: annettua ja saatua uskoa. (Kol, 2:12; Efe, 2:8-9; Jda, 1:3; 2Piet, 1:2.)

Ne siis pelastuvat, jotka ottavat vastaan Jumalan Pojan ja Jumalan armon, ja pysyvät Kristuksessa ja uskossa evankeliumin toivon mukaan Jumalan vaikutuksesta ja voimasta. Ne pelastuvat, jotka eivät luota itseensä, vaan luottavat Jumalaan, ja pysyvät uskollisina tässä luottamuksessaan Jumalaa kohtaan, ja ovat saaneet Jumalalta lahjana kaiken, mitä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, ja pelastuvat Jumalan lupausten mukaan siltä turmelukselta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee. (2Piet, 2:1-4.)

Tässä kaikessa on ihminen mukana – ei ansiokkaana työn tekijänä, vaan suostuvaisena armon lahjojen vastaanottajana ja haltijana – sillä kutsuttu on se, joka uskoo (Jumala ei usko hänen puolestaan), ottaa vastaan (Jumala ei ota vastaan hänen puolestaan, eikä vaikuta vastaanottamista niin, että vastaanhangoittelu ei voisi estää vastaanottamista), luottaa (Jumala ei luota hänen puolestaan), pitää totena (Jumala ei pidä totena hänen puolestaan), riippuu kiinni (Psa, 91:14; 1Tim, 6:12.) [Jos ihminen päästää irti, niin Jumala voi pitää silti kiinni jonkin aikaa, ja estää ihmisen putoamisen kadotuksen kuiluun, mutta koska hän antaa kutsutuille uutta voimaa, jotta nämä jaksavat riippua kiinni hänestä, niin se, joka ei uudelleen tartu kiinni pelastavaan käteen, putoaa lopulta, koska Jumala päästää irti ja antaa ihmisen paatua, jos tämä niin päättää sen ratkaisuvallan (eksusia) kautta, jonka Jumala on hänelle antanut. Jes, 63:17; 2Aik 24:20.] ja kutsuttu on se, joka on uskoton tai uskollinen, niin että myös uskollisuutemme tai uskottomuutemme ratkaisee ikuisen osamme Jumalan tuomioiden mukaan (Matt, 25:14-30). Katso vaikka Jumalan sanat Tyatiran seurakunnalle, jos et muuten usko! (Ilm, 2:18-29.)

Jumala antaa selvästikin kutsuttujen valtaan sen, miten he elävät ja toimivat Jumalan lapsina tämän maanpäällisen elämän, eikä vie alkamaansa hyvää työtä voitokkaaseen loppuun saakka antamatta kutsutun vaikuttaa millään tavalla Kristuksessa pysymiseen, vaan odottaa juuri sitä, että kutsuttu pysyy uskossa ja Kristuksessa, vaikka toinenkin vaihtoehto olisi, eikä Jumala vaikuta kutsutusta riippumatta kumpaakaan: Kristuksessa pysymistä eikä Herrasta luopumista.

Ei tässä tämän ihmeellisemmästä asiasta ja opetuksesta ole kyse. Jumala on antanut ihmisille kyvyn, voiman ja mahdollisuuden ottaa vastaan Jumalan armo ja pysyä Kristuksessa uskon kautta, mutta jos joku ei ota armoa vastaan, tai luopuu elävästä Jumalasta, niin se on hänen omaa syytään, eikä Jumala vaikuta hänessä pelastusta hänestä riippumattomalla tavalla. Jumala antaa kutsutun vaikuttaa kutsutun omaan pelastumiseen, ja koettelee sillä tavalla uskoamme ja sydämiämme, minkä perusteella sitten meitä ja jokaista ihmistä tuomitsee. (2Tim, 3:1-4:18; 1Piet, 1:1-9.)

Käsittelin tässä kirjoituksessa kalvinistien valhetta, jonka mukaan Jumala on päättänyt pelastaa vain osan ihmisistä, ja osan hän on päättänyt tuomita kadotukseen, eikä anna minkään kutsutussa olevan tai kutsuttuun liittyvän vaikuttaa tähän päätökseensä. Samalla tuli osoitetuksi valheelliseksi harhaopiksi luterilainen yksinkertaisen predestinaation oppi, jonka mukaan kutsuttu ei voi vaikuttaa millään tavalla sielunsa pelastumiseen, mutta voi kylläkin vaikuttaa kadotukseen joutumiseen torjumalla armon tai luopumalla elävästä Jumalasta. Tällainen oppi on sisäisesti ristiriitainen ja järjetön, sillä se on käytännössä sama kuin kaksinkertaisen predestinaation kalvinistinen oppi. Ei ole mitenkään selitettävissä se, että Jumala sallii toisten ihmisten vastaanhangoittelun johtaa kadotukseen, mutta pelastaa toiset vastaanhangoittelusta riippumatta, jos kerran kutsuttu voi vaikuttaa vain kadotukseen joutumiseen, mutta ei Kristuksessa pysymiseen ja pelastumiseensa.

Vielä on käsittelemättä se, miksi armon vastaanottaminen ja vastaanhangoittelusta luopuminen ei ole ansio.

Se ei ole ansio siitä syystä, että syntiä tehnyt ihminen ei ansaitse mitään muuta kuin kadotuksen. Tämä asia ei muutu miksikään sen jälkeen, kun kutsuttu on ottanut armon vastaan ja tullut Jumalan lapseksi. Koska hän on tehnyt syntiä ja tekee sitä valitettavasti vielä uskovanakin, niin hän ei ansaitse mitään muuta kuin tulla kadotetuksi syntiensä tähden. On yksin Jumalan armoa, että hän antaa anteeksi synnit, vaikka hänen ei tarvitsisi niin tehdä.

Vertaa tätä asiaa aviorikoksen tehneeseen mieheen. Vaimon ei tarvitse antaa hänelle tätä syntiä anteeksi, ei sitten niin millään. Mikään hyvitys tai hyvä teko ei vaikuta siihen, antaako vaimo anteeksi vai ei. Anteeksiantoa ei voida ostaa eikä sitä voida ansaita. Synnin uhri joko antaa anteeksi tai ei anna anteeksi: se on hänen päätöksensä varassa oleva asia. Tähän ei vaikuta edes se, miten hyvin tai aidosti joku anteeksi pyytää. Vaikka anteeksipyyntö olisi mitä vilpittömin ja katumus mitä aidoin, niin siltikään synnin uhrin ei tarvitse antaa syntiä anteeksi. Jos hän antaa synnin anteeksi, niin hän tekee sen yksin siitä syystä, että rakastaa syntiä tehnyttä, ja tahtoo hänen parastaan. Hän antaa anteeksi, koska hänen oma sydämensä on hyvä ja armollinen.

Kun vertaat tätä Jumalaan ja syntiseen ihmiseen, niin saatat ehkä ymmärtää jotakin siitä, millä perusteella Jumala antaa ihmisille anteeksi, ja miten paljon Isä meitä rakastaa, vaikka ansaitsisimme vain Jumalan vihan, koston ja rangaistuksen syntiemme tähden. On suurta Jumalan armoa, että hän antaa anteeksi synnit edes niille, jotka vilpittömästi ja aidosti syntejään katuvat, ja ottavat vastaan Jumalan armon, ja uskovat hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen.

Jumalan sanan opetus vapautetusta ratkaisuvallasta

Kutsutun ratkaisuvallan väheksyminen on vaarallinen harhaoppi. Se riistää ihmiseltä vastuun Jumalan edessä ja antaa Jumalasta kuvan väärämielisenä tuomarina.

Jumalan lapsille on selvää, että Jeesuksen tykö ei voida tulla, ellei Isä ensin vedä: ellei Jumalan hyvyys vedä meitä mielenmuutokseen. (joh, 6:44; Room, 2:4-5.) Jumala tekee työn ja raivaa tien auki portille, eli poistaa esteet matkalta, niin että kutsuttu voi käydä sisälle Jeesus-portista. (Matt, 7:13-14; Joh, 10:1-15.) Kun on käyty sisälle Jumalan kuninkuuteen (valtakuntaan) ja kuljetaan Jeesus tietä, niin silloinkin Jumala kaiken aikaa varjelee ja suojelee omiaan, niin että ilman Jumalan tekoja ja toimintaa ei kukaan voisi pelastua.

Tästä huolimatta on ratkaisuvalta annettu kutsutuille, eikä Jumala ota sitä koskaan pois meiltä. Me olemme loppuun asti vastuullisia ja tilivelvollisia Jumalan edessä, koska tämä valta on meille kertakaikkiaan annettu, eikä Jumala ota sitä meiltä pois tämän elämän aikana. Jos Jumala ei olisi antanut meille valtaa tulla Jumalan lapseksi ja pysyä Kristuksessa, niin että meillä on toisaalta myös valta paaduttaa sydämemme synnin kautta ja luopua Herrasta, niin miten ihmeessä Jumala voisi ketään oikeamielisesti tuomita?

Jos kielletään Jumalan antaneen vallan kutsumilleen ihmisille ottaa vastaan armo ja Jumalan Poika, tai torjua armo ja Jeesus pois luotamme, niin silloin kannatetaan kalvinistista edeltämäräämisen oppia, vaikka mitä muuta tahansa väitettäisiin. Sen mukaan Jumala pelastaa vain ne, jotka on määrännyt edeltä ennen maailman perustamista iankaikkiseen elämään, ja tuomitsee ne kadotukseen, jotka on sinne määrännyt. Ihmisen ratkaisuvallalla ei ole silloin mitään merkitystä, koska kukaan ei voi vaikuttaa siihen, että pelastuu, eikä siihen, että joutuu kadotukseen.

Ratkaisuvaltahan tarkoittaa juuri sitä valtaa (kreikaksi "eksusia"), jonka Jumala on kutsumilleen ihmisille antanut, ja jos se kielletään, niin silloin kielletään oma vastuu Jumalan edessä, ja hylätään Jumalan sanan opetus tässä asiassa. (Joh, 1:12; 14:21-24.)

Jumalan antama ratkaisuvalta kutsutuille näkyy Johanneksen kirjeen ensimmäisestä luvusta.

Johanneksen evankeliumi:
1:12 Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi vallan tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä,

Kreikankielen sana tässä on "eksusia" ja se on suomeksi "valta, päätösvalta, voima ja oikeus". Jumala on siis antanut kutsumilleen ihmisille vallan tulla Jumalan lapsiksi tai olla tulematta. Tämä valta päättää Jumalan lapseksi tulemisesta tai armon torjumisesta näkyy kaikkialla Raamatun opetuksissa ja kirjoituksissa. (Jes, 45:22; Apt, 2:40; 17:16-34; 2Kor, 5:18-6:2; Joh, 12:42-50; 1Tess, 1:1-7; 2:13.)

Jumala ei ota tätä valtaa pois Jumalan lapsilta sen jälkeen, kun he ovat syntyneet uudesti ylhäältä. Uskovilla on edelleen valta sen suhteen, pysyvätkö he uskossa vai eivät, luopuvatko he synnin pettäminä Jumalasta vai eivät. Tämäkin asia näkyy kaikkialla Jumalan sanan ilmoituksessa ja opetuksissa. (Joos, 24:14-24; Joh, 15:1-6; Room, 11:17-24; Hebr, 3:12-4:13; 6:4-6; 10:26-39; 1Kor, 15:1-2; Kol, 1:19-23.) Paavali on pukenut tämän ajatuksen sanoiksi todella hyvin, ja opettaa Jeesuksen tavoin oikealla tavalla uskovien vastuuta omasta elämästään Jumalan edessä muuallakin kirjoituksissaan. (Matt, 6:24; 7:21-29; 12:33-37; vrt. 2Kor, 5:10; 1Tess, 4:1-12; Room, 6:12-23; 8:13.)

Roomalaiskirje:
6:16 Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden, vanhurskaudeksi?

Vaikka ilman Jeeesusta ei kukaan voi mitään tehdä (Joh, 15:5.), ja Jumala tekee voitavansa ja kaikkensa saadakseen jumalattomat kääntymään pois pahoilta teiltään (Hes, 3:17-21; Job, 33:14-33; Matt, 23:34-39; Joh, 6:44; Apt, 17:24-27; Room, 2:4-11; Jes, 1:1-31; jne.), niin ei Jumala vaikuta sielujen pelastusta sanansa vastaisella tavalla kutsutuissa, ikään kuin hän ei olisi meille ratkaisuvaltaa antanutkaan, vaikka on sen meille antanut!

Jumala kyllä taivuttelee ja nöyryyttää meitä tahtoonsa, mutta jos joku ei taivu, eikä nöyrry, niin Jumala sallii hänen paatua, eikä sellainen paatunut synnintekijä peri Jumalan valtakuntaa. (Jer, 20:7; Dan, 4:34; Jaak, 4:7; 1Piet, 5:6-11; Hebr, 12:9 ja koko luku; 3:12-16; Jes, 57:15; 63:17; Psa, 119:67-71; 50:14-23; Ilm, 2:18-29; Gal, 5:19-21; 1Kor, 6:9-11; jne.) Ilman Jumalan työtä ja tekoja ei kukaan voisi pelastua, mutta jos opetuksessa ja julistuksessa kielletään kokonaan ihmisen ratkaisuvalta, niin silloin kielletään myös vastuu Jumalan edessä, ja vääristetään Jumalan suoraa tietä. Ratkaisuvallan merkityksen väheksyminen on niin ikään turmiollista harhaoppia, jota profeetat, Jeesus ja apostolit eivät harjoittaneet.

Se, että joku on vääristänyt ratkaisuvaltaa ja tehnyt sen perusteella virheellisen opin ja rituaalin, jossa ulkoisen rituaalin kautta yritetään päästä sisälle Jumalan valtakuntaan ja tulla hänen lapsekseen, ei oikeuta toisen ääripään virheeseen ja harhaan menemiseen eli syntiin, jossa kielletään Jumalan sanan opetus ja Jeesuksen sanat. Sellainen on kohtalokasta ja voi koitua tuomioksi kummallekin harhaan joutuneelle osapuolelle. (Joh, 1:12; 14:21-24.)

Petteri Haipola 17. joulukuuta 2009.

Sivun alkuun