Biblical Unitarian, kirje filippiläisille 2:6-8 selitys

Suomentanut Petteri Haipola  •  15.9.2013  • 

Alkuperäinen teksti on julkaistu Biblical Unitarian sivustolla otsikolla Philippians 2:6-8.

Filippiläiset 2:6-8

(6) Joka, vaikka hänellä oli Jumalan muoto, ei pitänyt Jumalan vertaisuutta tavoittelemisen arvoisena,
(7) vaan tyhjensi itsensä, ja otti itselleen orjan (palvelijan) muodon, ja ihmisen kaltaisuuden.
(8) Olemukseltaan ihmisenä hän nöyryytti itsensä olemalla kuuliainen kuolemaan asti, ristin kuolemaan asti. (NASB:sta suomennettu)


1. Nämä filippiläiskirjeen jakeet ovat erittäin tärkeät kolminaisuusopille (vaikka ne ovat myös aiheuttaneet hajaannusta trinitaarien keskuudessa) ja niitä tulee käsitellä perusteellisesti. Näihin kolmeen jakeeseen on sisällytetty monia väitteitä ja me käsittelemme ne kohta kohdalta. Ensiksi, monet trinitaarit vakuuttavat, että sana "muoto", joka on kreikaksi morfe, viittaa kristuksen sisäiseen luontoon Jumalana. Tästä ollaan niin vakuuttuneita, että jakeessa kuusi lukee NIV käännöksessä "ollen tosi olemukseltaan Jumala". Me emme usko, että morfe viittaa "sisäisen olemuksen luonteeseen", ja me todistamme, että se viittaa ulkoiseen muotoon. Eri sanakirjoissa on toisilleen vastakkaisia näkemyksiä sanan morfe määrityksistä, jopa siinä määrin, että emme keksi mitään muuta sanaa, jonka sanakirjat olisivat määritelleet niin ristiriitaisilla tavoilla. Me tuomme esille sanakirjojen määritelmiä, joissa asetutaan molempien tulkintojen kannalle, osoittaaksemme näiden tulkintojen eron.

Vine’s Lexiconissa sanan "muoto" kohdalla lukee "asianmukaisesti luonto tai olemus, ei abstraktiona vaan todella olemassa olevana henkilössä... siinä ei ole itsessään mitään "sattumanvaraista" (accidental) tai erottuvaa (separable), sellaista mitä on tietyissä ilmestyksen muodoissa (particular modes of manifestation)." Käyttämällä Vine's Lexiconin tapaisia sanakirjoja trinitaarit vetävät rohkean johtopäätöksen, jonka mukaan Jeesuksen ihmisruumiin alla piilevä "luonto" oli Jumala. Trinitaarit oppineet kuten Vine asettavat vastakohdiksi sanan morfe sanan schema kanssa; he väittävät morfen viittaavan "sisäisen olemuksen luonteeseen", kun taas schema viittaa ulkoiseen olemukseen (suomennettu yllä jakeessa 8 sanalla "olemus").

Me tunnustamme, että monet trinitaarit oppineet, jotka ovat kirjoittaneet sanakirjojen selityksiä tai artikkeleita kreikan kielen sanasta morfe, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että kristuksen täytyy olla Jumala. Trinitaari, joka tahtoo perustella kantansa, voi siteerata lukuisia lähteitä. Me väitämme kuitenkin, että nämä määritelmät ovat ennakko-oletusten vääristämiä ja virheellisiä. Tämän lisäksi, me emme ole löytäneet yhtään ei-trinitaaria oppinutta, joka olisi samaa mieltä trinitaarien oppineiden kanssa sanan morfe merkityksestä, mutta monet trinitaarien lähteet yhtyvät näkemykseen, jonka mukaan morfe viittaa ulkoiseen olemukseen eikä sisäiseen luontoon.

Muiden sanakirjojen tutkiminen (joista monet ovat trinitaarien tekemiä) antaa aivan toisenlaisen kuvan kuin Vine’s Lexicon. Bullingerin Critical Lexicon antaa sanalle morfe yksisanaisen selityksen: "muoto". Walter Bauerin korkeasti oppinut sanakirja, jonka ovat kääntäneet Arndt ja Gingrich, antaa sanalle morfe selitykset "muoto, ulkoinen olemus, profiili". Gerhard Kittelin The Theological Dictionary of the New Testament sanoo "muoto, ulkoinen olemus". Kittel mainitsee myös sen, että sanat morfe ja schema ovat usein toistensa vastineita. Robert Thaeyr sanoo morfesta korkeasti arvostetussa sanakirjassaan: "muoto, josta henkilö tai asia on silmin nähtävissä; ulkoinen olemus". Thayerin mukaan kreikkalaiset sanoivat lasten muistuttavan vanhempiensa ulkonäköä (morfe); seikka, joka on helposti havaittavissa jokaisessa kulttuurissa. Thayer mainitsee myös sen, että jotkut oppineet yrittävät saada morfen viittaamaan sisäiseen olemukseen, sen vastakohtana, joka on ulkopuolista ja toisarvoista, mutta sanoo: "monet vastustavat tätä erottelua".

Yllä olevat todisteet osoittavat, että oppineet ovat eriä mieltä sanan morfe merkityksestä filippiläiskirjeessä. Kun oppineet ovat eriä mieltä etenkin silloin, kun syyn erimielisyyteen uskotaan olevan ennakko-oletukset jossakin opin kohdassa, niin silloin on ehdottoman tärkeää tehdä niin paljon alkuperäisen tekstin tutkimustyötä kuin vain on mahdollista. Sanan morfe oikean merkityksen pitäisi tulla ilmi, kun katsomme saatavilla olevia lähteitä Uuden testamentin ajalta. Loppujen lopuksi sana oli yleinen kreikkalaisessa maailmassa. Me väitämme, että ajankohtaisten todisteiden tutkimus paljastaa, että morfe ei viittaa kristuksen sisäiseen vaan ulkoiseen olemukseen.

Me opimme maallisista kirjoituksista, että kreikkalaiset käyttivät sanaa morfe kuvaamaan sitä, kun jumalat muuttivat ulkoista olemustaan. Kittel osoittaa, että pakanallisessa mytologiassa jumalat muuttivat muotoaan (morfe) ja mainitsee erityisesti Afroditen, Demeterin ja Dionysoksen kolmena esimerkkinä. Tässä on selvästi kyse ulkoisen olemuksen muutoksesta, ei luonnosta. Josefus, apostolien aikalainen, käyttä sanaa morfe kuvaamaan patsaiden muotoa (Bauer’s Lexicon).

Sanan morfe muu käyttö Raamatussa puoltaa näkemystä, jonka mukaan morfe viittaa ulkoiseen olemukseen. Markuksen evankeliumissa on lyhyt viittaus hyvin tunnettuun kertomukseen Luukkaan evankeliumin jakeissa 24:13-33, jossa Jeesus ilmestyy kahdelle miehelle Emmaukseen johtavalla tiellä. Markus kertoo meille, että Jeesus ilmestyi näille kahdelle miehelle "toisen muotoisena (morfe)", niin että he eivät tunnistaneet häntä (16:12). Asia on hyvin selvä. Jeesuksella ei ollut erilaista "sisäistä luontoa", kun hän ilmestyi näille kahdelle opetuslapselle. Hän yksinkertaisesti näytti erilaiselta ulkomuodoltaan.

Lisää todisteita sanan morfe käytöstä viittauksena ulkoiseen olemukseen voidaan poimia Septuagintasta, joka on Vanhan testamentin kreikankielinen käännös noin vuodelta 250 eKr Se kirjoitettiin sen vuoksi, että Israelissa ja sitä ympäröivissä maissa oli suuri joukko kreikkaa puhuvia juutalaisia (tämä oli tulosta Aleksanteri Suuren Egyptin valloituksesta vuonna 332 eKr, jolloin hän sai myös Israelin alueen haltuunsa). Noin vuoteen 250 eKr mennessä niin monet juutalaiset puhuivat kreikkaa, että Vanhan testamentin kreikankielinen käännös tehtiin, ja sitä kutsutaan nykyään nimellä Septuaginta.

Septuaginta vaikutti hyvin suuresti juutalaisiin Uuden testamentin syntyaikoina. Jotkut lainaukset Vanhasta testamentista on otettu Uuteen testamenttiin itse asiassa Septuagintasta, ei heprealaisista kirjoituksista. Ensimmäisen vuosisadan seurakunnassa oli tämän lisäksi paljon kreikkaa puhuvia juutalaisia. Itse asiassa ensimmäinen ylös kirjattu välikohtaus seurakunnassa tapahtui hepreaa puhuvien juutalaisten osoitettua ennakkoluuloja kreikkaa puhuvia juutalaisia vastaan (Apt. 6:1).

Septuagintan kääntäneet juutalaiset käyttivät sanaa morfe useita kertoja ja se viittasi aina ulkoiseen olemukseen. Job sanoo: "Tuulen henkäys hiveli kasvojani, ihoni karvat nousivat pystyyn. Se loppui, mutta en voinut sanoa, mikä se oli. Siinä silmieni edessä seisoi hahmo ja minä kuulin kuiskaavan äänen. (Job 4:15-16/NASB, suom.) Ei ole epäilystäkään siitä, että morfe viittaa tässä ulkoiseen olemukseen.

Jesaja käyttää sanaa morfe viitatessaan ihmisten tekemiin epäjumaliin: "Puuseppä käyttää mittalankaa ja tekee merkin piirtimellä; hän rouhii kovertimilla ja mittailee harpeilla. Hän tekee siitä miehen muotoisen (morfe) kuvan; miehen kaikessa kunniassaan, jotta se voisi asustaa pyhäkössä." (Jes. 44:13) Olisi järjetöntä väittää, että morfe viittaa tässä "sisäisen olemuksen luonteeseen", ikään kuin puisella veistoksella voisi olla miehen "sisäisen olemuksen luonne". Jakeen sanoma on selvä: epäjumalan patsaalla on miehen "ulkoinen muoto".

Danielin kirjan jakeen 3:19 mukaan Sadrak, Meesak ja Abednego kieltäytyivät kumartumasta Nebukadnessarin kuvan edessä, jolloin hän tuli täyteen raivoa ja hänen "hahmonsa muoto (morfe) muuttui". NASB:n mukaan "hänen kasvojensa ilme" muuttui. Hänen luonnossaan ei muuttunut mikään, mutta häntä katsovat ihmiset näkivät hänen ulkoisen olemuksensa muuttuvan.

Näyttääksemme vielä lisää kirjoitettuja todisteita siitä, että juutalaiset käyttivät sanaa morfe viitatessaan ulkoiseen olemukseen, me käännymme apokryfeinä tunnettujen kirjojen puoleen, jotka on kirjoitettu Malakian ja Matteuksen välisenä aikana. Apokryfit tarkoittavat kirjaimellisesti "peitettyä" tai "piilotettua" eikä näitä kirjoja ole aivan oikeutetustikaan otettu mukaan protestanttien hyväksymään tosi kaanoniin, mutta roomalais-katoliset ovat hyväksyneet ne ja painaneet ne katolisiin Raamattuihin. Meidän mielenkiintomme niitä kohtaan perustuu siihen tosiasiaan, että ne on kirjoitettu lähellä sitä aikaa, jolloin Uusi testamentti kirjoitettiin, ja juutalaiset tunsivat ne siihen aikaan ja ne sisältävät sanan morfe. Apokryfeissä on käytetty morfea samalla tavalla kuin Septuagintassa, so. ulkoisesta olemuksesta. Esimerkiksi "Salomonin viisaus" nimisessä kirjassa lukee seuraavaa: "Heidän vihollisensa kuulivat heidän äänensä, mutta he eivät nähneet heidän hahmojaan (morfe)" (18:1). Apokryfien tutkimus osoittaa, että sana morfe viittaa niissä aina ulkoiseen muotoon.

On vieläkin lisää todisteita. Morfe on joidenkin muiden Uuden testamentin sanojen juuri ja sitä on käytetty myös yhdyssanoissa. Nämä tukevat entisestään ajatusta, että morfe viittaa ulkonäköön tai ulkoiseen ilmestykseen. Raamattu puhuu pahoista miehistä, joilla on jumalisuuden ulkokuori (morfosis, 2. Tim. 3:5). Heidän sisäinen luontonsa oli paha, mutta he näyttivät ulospäin jumalisilta. Kirkastusvuorella kristus "muutti muotoaan" (metamorfoomai) apostolien edessä (Matt. 17:2; Mark 9:2). He eivät nähneet kristuksen saavan uutta sisäistä luontoa; he näkivät sen sijaan hänen ulkoisen olemuksensa muuttuvan perusteellisesti. Samalla tavalla, meidän kristittyjen tulisi muuttua (metamorfoomai) uudistamalla mielemme kirjoituksille. Me emme saa uutta luontoa uudistumalla mieleltämme, koska me olemme jo "osallisia jumalallisesta luonnosta" (2. Piet. 1:4), mutta meissä on oleva muutos, jonka me ja muut voimme selvästi havaita. Kun kristityt muuttuvat lihallisista lapsista, joiden sisällään pitämän elämäntyylin kaikki lihan teot ovat nähtävinä, kristuksen kaltaisiksi kristityiksi, niin se muutos on sellainen, että muut ihmiset voivat "nähdä" eron entiseen. Jae 2. Kor. 3:18 sanoo saman asian siten, että kristityt muuttuvat (metamorfoomai) kristuksen kuvan kaltaisiksi. Se, että muutumme "kuvaksi", osoittaa meille muutoksen olevan ulkopuolelta nähtävissä.

Tahtoisimme ottaa esille vielä yhden asian ennen kuin teemme johtopäätöksen sanasta morfe. Jos tarkoituksena olisi sanoa, että Jeesus on Jumala, niin miksi sitä ei sanota suoraan? Tietysti Jumalalla on Jumalan "olemus ja luonto", joten miksi kukaan toisi sen asian esille? Tämä jae ei sano "Jeesus, ollen Jumala", vaan pikemmin, "hänellä oli Jumalan muoto." Paavali muistutti filippiläisiä siitä, että Jeesus muistutti isää kaikin mahdollisin tavoin.

Niin, minkä johtopäätöksen voimme tehdä sanasta morfe? Filippin seurakunta koostui juutalaisista ja kääntyneistä kreikkalaisista. Juutalaiset olivat tottuneet Septuagintan ja muiden kirjoitustensa kautta sanan morfe käyttöön ulkoisesta olemuksesta, mukaan lukien ihmisten ja epäjumalan patsaiden muodot. Se tarkoitti myös kreikkalaisille ulkoista olemusta, mukaan lukien heidän jumaliensa ulkoisen olemuksen ja patsaiden muodon muutokset. Filippiläiskirjeen lisäksi ainoa muu kohta Uudessa testamentissa, jossa sana morfe esiintyy, on Markuksen evankeliumissa, ja se viittaa siellä ulkoiseen olemukseen. Myös sanan morfe johdannaiset viittaavat selvästi ulkoiseen ilmestykseen tai olemukseen. Jeesuksella kristuksella oli Jumalan ulkoinen olemus, jopa siinä määrin, että hän sanoi: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt isän." (Joh. 14:9) Kristus teki aina isän tahdon ja edusti isäänsä täydellisesti kaikin tavoin.

Schema voi olla synonyymi sanalle morfe, niin kuin Kittel osoittaa, mutta sillä painotetaan enemmän ulkoisia piirteitä kuin ulkoista olemusta, ja se viittaa usein siihen, mikä on luonnossa katoavaista ja kuluvaa, kuten käyttämämme vaatteet tai ulkonäkö, joka meillä on vain lyhyen aikaa. Ihmisinä meillä on aina ihmisten ulkoinen muoto (morfe). Silti on järkeä sanoa, että meidän olemuksemme, schemamme, muuttuu jatkuvasti. Me aloitamme matkamme vauvoina ja kasvamme ja kehitymme, ja sitten me tulemme kypsään ikään ja vanhenemme. Tämä on meille niin luontaista, että ihmisen ulkoisen olemuksen muuttuminen on yksi yleisimmistä keskustelun aiheista ihmisten välillä, kun he tapaavat toisensa.

Suomentajan lisäys: Morfe viittaa siis ihmisen ulkomuotoon tai hahmoon: meillä kaikilla on ihmisen ulkomuoto. Schema viittaa ulkoisiin piirteisiin ja ulkonäön yksityiskohtiin, jotka muuttuvat. Ulkoinen kauneus on katoavaista, sillä me vanhenemme ja rapistumme. Ulkonäkömme voi vaihdella eri elämänvaiheissa ja tilanteissa, mutta meillä on silti aina ihmisen muoto tai hahmo riippumatta siitä, miten hyvältä tai huonolta me näytämme. Ja tästähän me ihmiset usein keskustelemme: siitä, miltä toinen näyttää...

Niin kuin me muutkin, kristus oli täydellisesti ihminen ja hänellä oli ihmisen ulkoinen muoto (morfe). Kuitenkin, koska hän teki aina isän tahdon ja käyttäytyi jumalisesti ja oli kuuliainen, niin hänellä oli myös Jumalan ulkoinen "olemus" (morfe). Ja samoin niin kuin meidän muidenkin kohdalla, hänen ulkoinen olemuksensa (schema) muuttui jatkuvasti. Niinpä filippiläiskirjeen 2:8 jakeessa schema voi olla samaa tarkoittava kuin morfe, tai sitten se painottaa sitä tosiasiaa, että kristuksen olemus ihmisenä oli katoavaa laatua. Filippiläiskirjeen 2:6-8 jakeiden sanavalinta ei esitä meille Jumala-ihmistä, johon kukaan meistä ei voi samaistua. Se esittää meille sen sijaan ihmisen, juuri sellaisen kuin me olemme, joka kasvoi ja vanheni, mutta joka keskittyi silti kaikessa ajatuksessa ja teossa niin paljon Jumalaan, että hän edusti täydellisesti isää.

2. Sanottuaan kristuksella olleen Jumalan muodon, filippiläiskirjeen 2:6 jae jatkuu kertomalla, että kristus "ei pitänyt Jumalan vertaisuutta tavoiteltavana asiana" (NIV). Tämä jae on vahva väite kolminaisuutta vastaan. Jos Jeesus olisi Jumala, niin ei olisi mitään järkeä sanoa, että hän ei "tavoitellut" Jumalan vertaisuutta, koska kukaan ei tavoittele itsensä vertaisuutta. Tässä on järkeä vain silloin, kun kehutaan jotakuta siitä, että hän ei tavoittele samanvertaisuutta, kun hän ei ole samanvertainen. Jotkut trinitaarit sanovat: "No, hän ei tavoitellut samanvertaisuutta isän kanssa." Jae ei sano niin. Se sanoo, että kristus ei tavoitellut Jumalan vertaisuutta, mikä tekee jakeesta järjettömän, jos hän olisi ollut Jumala.

3. Jakeen 7 alku sisältää lauseen, joka on aiheuttanut vakavan hajaannuksen trinitaarien joukossa. Siinä sanotaan, "vaan teki itsestään tyhjän veroisen (ei minkään arvoisen)" (KJV/ suom.), "vaan teki itsestään nollan (ei mitään)" (NIV/ suom.), "vaan tyhjensi itsensä" (NASB, RSV, NRSV, New American Bible/ suom.). Kreikankielen sana on tässä kenos, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "tyhjentää". Yli tuhannen vuoden ajan, 300-luvun kirkolliskokouksista lähtien 1800-luvulle asti, kirkon oikeaoppinen kanta oli, että kristus on täydellisesti Jumala ja täydellisesti ihminen yhtä aikaa yhdessä ruumiissa. Tämä oppi tunnetaan nimellä "Kristuksen kaksiluonto-oppi" ja sitä on täytynyt tukea Raamatun ulkopuolisilla sanoilla kuten communicatio idiomatum, kirjaimellisesti "olemusten/luontojen yhteys". Tällä viitataan siihen tapaan, jolla kristuksen "Jumalan" luonto on yhteydessä hänen "ihmisen" luontoonsa siten, että ihmisen toiminnat ja olotila voivat olla Jumala, ja Jumalan toiminnat ja olotila voivat olla ihminen. Tri Justo Gonzalez, joka on kirjoittanut kristillisen kirkon historian, sanoo: "Jumalan ja ihmisen luonto ovat yhdessä olennossa, mutta miten se voi olla mahdollista, on uskon suurin salaisuus (mysteeri)." [1] Raamatun ilmoittama totuus ei ole kuitenkaan "käsittämätön mysteeri". Jumala itse asiassa halajaa sitä, että me tunnemme hänet ja hänen totuutensa (katso Luuk. 1:35 selitys).

Kristuksen kaksiluonto-oppi on ollut vakioselitys hänen tekemilleen ihmeille kuten leipä-ihme, muiden ihmisten ajatusten lukeminen, kuolleiden herättäminen, jne. Tämä selitys on pitänyt pintansa siitä tosiasiasta huolimatta, että myös Vanhan testamentin profeetat kykenivät tekemäään näitä asioita. Kristuksen kaksiluonto-oppi on aiheuttanut vakavia ongelmia, jotka John Wren-Lewis on tuonut hyvin esille:

Varmaankin toiseen maailmansotaan asti yleisin näkemys Jeesuksesta oli se, että hän ei ollut lainkaan ihminen. Hän oli Jumala ihmisen hahmossa, täynnä yliluonnollista tietoa ja ihmeitä tekevää voimaa, hyvin paljon samanlainen kuin Olympolaisten jumalten oletettiin olevan, kun he vierailivat maan päällä valeasussaan." [2]

Meidän kokemuksemme keskusteluista kristittyjen kanssa eri puolilla maailmaa vahvistavat Wren-Lewisin väitteen: keskiverto-kristitty ei ajattele kristuksen olleen "kaikin tavoin veljiensä kaltainen" (Hebr. 2:17), vaan he uskovat hänen voineen tehdä sen, mitä hän teki, koska hän oli pohjimmiltaan erilainen kuin me. Me uskomme, että kaksiluonto-oppi on ei-raamatullinen ja riistää ihmisiltä voiman, jotka saattaisivat muutoin pyrkiä ajattelemaan ja toimimaan niin kuin kristus teki. Tämä erottaa luonnonvastaisesti ihmisiä herrasta Jeesuksesta.

Saksassa 1800-luvun puolivälissä luterilainen teologi Gottfried Thomasius kehitti teologisen tulkinnan, joka tunnetaan nykyään "kenoosis-oppina" (kenosis, kenosis-oppi). Tämä ajattelutapa nousi joistakin hyvin todellisista huolenaiheista, joita joillakin trinitaareilla oli koskien kaksiluonto-oppia. Ensinnäkin, kaksiluonto-oppi ei sallinut kristuksen täydellisen ihmisyyden tulla ilmi. Toiseksi, se näytti saavan aikaan ajatusvirheen kristuksesta: tosi Jumala ja tosi ihminen yhtä aikaa. Kolmanneksi, "jos Jeesus olisi sekä kaikkitietävä Jumala ja rajallinen ihminen yhtäaikaa, niin hänellä olisi kaksi tietoisuuden keskusta, ja siten hän ei olisi pohjimmiltaan yksi meistä." Kenoosis-oppi (joka on sittemmin jakaantunut moniin eri vaihtoehtoisiin teorioihin) tarjosi "ratkaisun" näihin ongelmiin. Koska Fil. 2:7 sanoo kristuksen "tyhjentäneen" itsensä, se, mitä hänen on täytynyt tyhjentää, on hänen Jumalan luonteensa, eli jossakin vaiheessa ennen inkarnaatiotaan kristus suostui "itsensä rajaamiseen" ja tuli alas maan päälle pelkkänä ihmisenä.

Trinitaari-teologit ovat kiistelleet kenosis-opista kiivaasti ja jotkut oikeaoppiset teologit ovat kutsuneet sen kannattajia "harhaoppisiksi". Kenoosis-opin kritiikki keskittyy seuraaviin asioihin: Ensinnäkin, se on vain vähän yli sata vuotta vanha teoria, joten se ei ole kirkon historiallinen kanta. Toiseksi, oikeaoppiset teologit sanovat, että se ei ole raamatullinen, ja että Fil. 2:7 ei tarkoita sitä, mitä teologit sanovat sen tarkoittavan. Ja kolmanneksi, kenoosis-teologia pakottaa Jumalan muuttumaan – Jumalasta tulee ihminen – mikä aiheuttaa kaksi ongelmaa oikeaoppisille trinitaareille: Jumala ei voi muuttua ja Jumala ei ole ihminen.

Me olemme samaa mieltä niiden kenoosis-teologien kanssa, jotka sanovat, että kaksiluonto-oppi estää kristuksen ihmisyyden ilmitulon ja se tuottaa "olennon", joka on todellisuudessa virhepäätelmä (perustuu virheelliseen ajatusrakenteeseen) eikä kristus ole sen mukaan "pohjimmiltaan niin kuin joku meistä". Me olemme kuitenkin myös samaa mieltä niiden oikeaoppisten teologien kanssa, jotka ottavat raamatullisen kannan, että Jumala ei ole ihminen, ja että Jumala ei voi muuttua. Me väitämme, että kolminaisuusoppi on saanut aikaan nämä ongelmat eikä niihin yksinkertaisesti ole olemassa ratkaisua niin kauan kuin joku pitäytyy kolminaisuusopissa. Me väitämme, että oikea ratkaisu on huomata, että on olemassa vain yksi tosi Jumala, isä, ja että Jeesus kristus on "Jumalan valtuuttama ihminen/ mies", jonka hän (Jumala) on tehnyt "herraksi ja kristukseksi" (Apt. 2:22, 36). Siten kristus on täydellisesti ihminen ja on "yksi meistä", ja Jumala on Jumala eikä ole koskaan muuttunut tai ollut ihminen.

4. Samalla kun trinitaarit ovat riidelleet keskenään Fil. 2:6-8 jakeiden merkityksestä, on tapahtunut valitettava asia: on kadotettu jakeen todellinen merkitys. Jakeessa ei puhuta siitä, että kristus olisi luopunut omasta "jumaluudestaan" tulemalla ihmiseksi (inkarnaatio), tai siitä, että hänen Jumalan luontonsa olisi tahtonut "piiloutua", jotta hänen ihmisen luontonsa voisi näyttää itsensä selvästi. Siinä sanotaan pikemmin jotakin aivan muuta. Kirjoitusten mukaan kristus oli "Jumalan kuva" (2. Kor. 4:4), ja Jeesus itse todisti, että joka on nähnyt hänet, on nähnyt isän (Joh. 14:9). Kun sanotaan, että kristuksella oli "Jumalan muoto" (ulkoinen olemus), niin se on yksinkertaisesti vain toinen tapa esittää tämä sama asia. Toisin kuin Adam, joka tavoitteli Jumalan vertaisuutta (1. Moos. 3:5), kristus, viimeinen Adam (1. Kor. 15:45), "tyhjensi itsensä" kaikesta arvosta ja asioista, jotka olisivat hänelle kuuluneet Kuninkaan tosi lapsena. Hän eli samalla vaatimattomalla tavalla kuin muut ihmiset. Hän nöyryytti itsensä ja oli alamainen kirjoituksille ja Jumalan tahdolle. Hän eli sen mukaan, mitä "on kirjoitettu" ja totteli isänsä käskyjä. Hän ei korottanut itseään {soitattanut torvea edellään kuningasten ja prinssien tavoin, suom. huom.} vaan kutsui itseään "ihmisen pojaksi", joka hänen äidinkielellään aramealla tarkoitti "ihmistä". {suom. huom. Jeesus kutsui itseään ihmisen pojaksi, koska viittasi sillä Danielin profetiaan tulevasta kuninkaasta, Dan. 7:13-14; Jeesus ei siis korostanut näillä sanoilla sitä, että hän oli ihminen, vaan sitä, että hän oli Israelille luvattu kuningas ja herra}. Hän luotti Jumalaan ja oli kuuliainen, aina hirveään ja kauheaan ristinkuolemaan asti.

Filippin seurakunta menestyi ja se tuki Paavalia, mutta heillä oli myös ongelmia. Oli "itsekkäitä pyrkimyksiä" (1:15; 2:3) ja "turhaa kunnian tavoittelua" (2:3), riitoja ja lähimmäisten laiminlyöntejä (2:4 and 14) ja tarvetta nöyryyteen, puhtauteen ja moitteettomuuteen (2:3 and 15). Paavali kirjoitti tästä syystä kehotuksen uskoville: "Teidän asenteenne (mielenne) tulisi olla samanlainen kuin kristuksella Jeesuksella" (2:5). Hän jatkoi osoittamalla, että kristus ei tavoitellut Jumalan vertaisuutta, vaan oli täysin nöyrä, ja tämän tuloksena "Jumala korotti hänet muita korkeammalle". Jeesuksen kristuksen esimerkki on hyvin voimallinen. Meidän ei tarvitse tyrkyttää itseämme ihmisille, jotta he huomaisivat meidät ja tietäisivät keitä me olemme. Meidän tulisi yksinkertaisesti palvella kuuliaisina ja nöyrinä muita, vakuuttuneina siitä, että Jumala palkitsee hyvät tekomme eräänä päivänä.

[Tutkiaksesi lisää, lue "Textual Corruptions Favoring the Trinitarian Position" (kirjoitusten vääristelyä trinitaarisen kannan tukemiseksi].

Buzzard, pp. 48-50

Dana, Letter #2, pp. 16 and 17

Farley, pp. 76-78

New American Bible, footnote on Philippians 2:7.

Norton, pp. 191-193

Racovian Catechism, pp. 119-121

Snedeker, pp. 443-446

Back to the list of “Verses Used to Support the Doctrine of the Trinity” Suomennetut jakeiden selitykset.


Endnotes:

1. Justo Gonzalez, A History of Christian Thought (Abingdon Press, Nashville, 1992), pp. 222 and 223. Back to top
2. John A. T. Robinson, Honest to God (Westminster Press, Philadelphia, 1963), p. 66. Back to top
3. Walter Elwell, Evangelical Dictionary of Theology (Baker Books, Grand Rapids, 1984), pp. 600 and 601.

Sivun alkuun